16 selviytyi painajaisesta Andien vuoristossa. Kuva: MVPhotos, AOP, Reuters

45 ihmistä lähti matkaan lokakuussa 1972. Heistä 16 pelastui 72 päivää myöhemmin Andien vuoristosta. Selvitäkseen eloonjääneiden oli turvauduttava ainoaan tarjolla olleeseen ravinnonlähteeseen - kuolleiden ystäviensä lihaan.

Kello oli kuusi aamulla, kun joukko iloisia nuorukaisia kokoontui lentokentälle Uruguayn pääkaupungissa Montevideossa.

Yläluokkaisen Carrascon kaupungin­osan rugby­joukkue Old Christians oli matkalla näytösotteluun Chileen.

Uruguayn ilma­voimien Fairchild FH-227D­-matkustaja­koneen kyytiin kapusi 40 matkustajaa. 19 urheilija­nuorukaista ja näiden perheen­jäseniä sekä ystäviä. Heidät oli kutsuttu mukaan jakamaan lento­koneen vuokraamisesta aiheutuneita kuluja.

Oli lokakuun 12. päivä vuonna 1972.

Rugbynpelaajat olivat amatöörejä. Matka Chileen oli paitsi pelireissu, myös lomamatka.

Matkanteko kuitenkin tyssäsi, huonon sään takia. Kone laskeutui Mendozaan Argentiinaan.

Matka kohti Chilen pääkaupunkia Santiagoa jatkui seuraavana päivänä, mutta lentäjät päättivät ylittää edessä olleen Andien vuoriston etelämpää.

Kone lähti matkaa kello 14.18 iltapäivällä, tunnelma koneessa oli riehakas.

Noin tuntia myöhemmin lentäjät tekivät kohtalokkaan virhearvion sumun keskellä. He luulivat päässeensä Curicon kaupungin ylle (200 kilometriä Santiagosta etelään) ja pyysivät lennonjohdolta lupaa aloittaa laskeutumisen.

Se myönnettiin ja lentokorkeutta pudottanut kone kääntyi kohti pohjoista. Todellisuudessa sumun keskellä lentänyt kone oli vielä vuoristossa.

Kun lentäjä tajusi virheensä, oli jo liian myöhäistä. Koneen oikea siipi törmäsi vuoreen ja irtosi rungosta. Hetken päästä irtosi myös vasen siipi ja perä. Kolme matkustajaa ja kaksi miehistön jäsentä lensi taivaalle perän mukana.

-?Ymmärsin kuolevani. Tarrasin istuimeeni kiinni niin lujasti että revin siitä palasia irti paljailla käsilläni. Kumarruin ja odotin viimeistä iskua, joka lähettäisi minut unholaan. Sitä ei kuitenkaan tullut, tuolloin 19-vuotias Roberto Canessa kirjoitti vuonna 2016 julkaistussa kirjassaan.

Runko paiskautui lumiseen vuorenrinteeseen 350 kilometrin tuntinopeutta ja luisui kelkan tavoin alas rinnettä lähes kilometrin matkan.

Roberto Canessa 2012 Montevideossa. Selviytyjien esineitä on ollut näyttelyissä ja museoissa esillä. Kuva: Federico Gutierrez/DPA/ZUMA

Hauska pelimatka oli muuttunut yhtäkkiä painajaiseksi.

45 koneessa olleesta ihmisestä 12 menehtyi lentoturmassa. Viisi kuoli seuraavana yönä.

Koneen hylky oli törmännyt ja pysähtynyt lumipenkkaan keskelle vuoristoa, 3 500 metrin korkeuteen. Pakkasta oli noin 30 astetta, ohutta vuoristoilmaa vaikea hengittää.

Seuraavien päivien aikana eloonjääneet katselivat toiveikkaina taivaalle. Ilman halki lensi pelastuskoneita, mutta valkoinen runko ei erottunut lumesta.

Viikkoa myöhemmin eloonjääneet saivat musertavan tiedon. He kuulivat koneesta löytyneestä radiosta, että etsintä oli lopetettu tuloksettomana.

Eloon jääneet olivat epätoivoisia ja ruoka alkoi loppua. He yrittivät syödä jopa koneen penkkien pehmusteita. Kuva: Everett Collection / AOP

27 elossa ollutta matkustajaa jakoi koneesta löytyneet niukat eväät, muutaman suklaapatukan, kuivattuja hedelmiä, hilloa, pähkinöitä, viiniä.

Epätoivo alkoi kasvaa, ruoka loppua. Eloon jääneet yrittivät syödä jopa koneen penkkien nahkaa ja pehmusteita pitääkseen nälkää loitolla.

-?Nälkä on pahin pelko, mitä ihmisellä on, alkukantaisin pelko. Se, ettei tiedä, milloin saa syödä uudelleen on kamalaa, Nando Parrado, yksi turman selviytyjistä sanoi ABC:n hiljattain julkaisemassa dokumentissa.

Heikossa kunnossa olleet, pahasta ravinnonpuutteesta kärsineet eloonjääneet ymmärsivät, että heidän oli tehtävä äärimmäinen ratkaisu säilyäkseen hengissä. Heidän oli turvauduttava ainoaan ravinnon lähteeseen, mikä oli tarjolla, kuolleiden ystäviensä lihaan.

Lääketieteen opiskelija Roberto Canessa otti lasinsirpaleen ja leikkasi ensimmäisen palan.

-?Ajatus ihmislihan syömisestä oli totta kai kamala, vastenmielinen. Ensimmäisen palan syöminen oli hankalaa, mutta totuimme siihen, Ramon Sabella kertoi Times-lehdelle.

Marraskuussa 2022 Ramon Sabella kertoi muistojaan onnettomuutta käsittelevässä museossa. Kuva: Santiago Mazzarovich / zuma / mvphotos

Kuolemaa silmään katsoneet nuorukaiset lupasivat toisilleen, että heidän ruumiitaan voi käyttää ravintona, mikäli he menehtyvät.

-?Minulle oli kunnia sanoa että jos sydämeni lakkaisi lyömästä, ruumiini auttaisi edelleen muita pääsemään pois vuorelta. Halusin tietää voivani edelleen tehdä oman osani, Canessa kuvaili kirjassaan.

Lokakuun 29. päivä, reilut kaksi viikkoa koneen putoamisesta, lumivyöry osui lentokoneen hylkyyn ja hautasi sen lumen alle. Kahdeksan ihmistä kuoli. Loput jäivät päiväkausiksi loukkuun.

Kaksi kuukautta koneen putoamisen jälkeen eloon jääneet, joita oli tuossa vaiheessa enää 16, päättivät ottaa kohtalonsa omiin käsiin. Ajatusta avun hakemisesta oli pyöritelty jo ensimmäisten viikkojen aikana, mutta lumivyöry ja sitä seurannut lumimyrsky olivat tulleet tielle.

Kolme nuorta miestä lähti matkaan 12. joulukuuta. Kesän tulo oli muuttanut rankkoja olosuhteita siedettävämmiksi.

He kuvittelivat olleensa lähellä Curicon kaupunkia, jonka yllä lentäjä oli luullut koneen lentäneen ennen kohtalokasta päätöstä.

Todellisuudessa Curico oli 89 kilometrin päässä pudonneesta lentokoneesta.

Näkymää Andeille pelastajien kuvaamana. Kuva: JP Laffont / Polaris / MVPhotos

Lentokoneen ruhjoutunut runko kuvattuna ilmasta pelastusjoukkojen saapuessa. Kuva: Polaris / MVPhotos

Yksi kääntyi pian takaisin, jotta kahdelle muulle avunetsijälle riitti ravintoa. Roberto Canessa ja Nando Parrado kipusivat - ilman varusteita - yli kilometrin nousun vuoren huipulle ja jatkoivat kohti Chileä.

Kaksikko vaelsi, vaelsi ja vaelsi. 10 päivää ja yli 60 kilometriä, kunnes he tulivat joelle, jonka toisella puolella oli karjapaimen. Tämä ei kuullut avunpyyntöä joenkohinan yli, mutta lupasi palata seuraavana päivänä.

Vuorilta pelastetut odottavat kuljetusta sairaalaan Chilessä. Takana seisomassa Moncho (vas.), Boby Francois ja Fito Strauch. Edessä käsiään pesemässä Antonio Vizintin Javier Methol. Kuva: JP Laffont / Polaris / MVPhotos

Bobby Francois oli yksi pelastuneista. Kuva: JP Laffont / Polaris / MVPhotos

Kun paimen palasi aamulla, Parrado heitti joen yli kiven, johon oli kirjoitettu viesti.

-?Tulen koneesta, joka putosi vuorille, kiveen kiedotussa paperissa luki.

Parrado kirjoitti kävelleensä kymmenen päivää ja kertoi koneessa olevan vielä 14 eloon jäänyttä ilman ruokaa.

Viestin saanut Sergio Catalán nyökkäsi ymmärtävänsä ja ratsasti hälyttämään apua.

Seuraavana päivänä Chilen armeijan helikopteri lensi onnettomuus­paikalle pelastamaan eloon jääneitä. Seitsemän saatiin kyytiin joulukuun 22. päivä, loput seitsemän seuraavana päivänä, 72 päivää koneen putoamisen jälkeen.

Onnettomuudesta selvinnyt Gustavo Zerbino halaamassa äitiään. Keskellä toisen selvinneen, Carlos Paez Rodriguezin äiti ja hänen vierellään Zerbinon isä. Kuva: JP Laffont / Polaris / MVPhotos

Onnettomuudesta selvinnyt Jose Luis Inciarte sairaalassa veli vierellään. Kuva: JP Laffont / Polaris / MVPhotos

Alfredo Delgado (vas.), Jose Luis Inciarte, Carlos Paez ja Roberto Canessa Valle Nevadossa vuonna 2002. Kuva: Max Montecinos / Reuters

-?Olen lentänyt kuusi miljoonaa mailia American Airlinesilla. Minut on tuomittu kertomaan tämä tarina uudestaan ja uudestaan aivan kuten Beatlesit joutuvat laulamaan Yesterdayn, Carlitos Paez, yksi selviytyjistä, sanoi New York Postin mukaan viime vuoden lokakuussa, kun koneen putoamisesta tuli kuluneeksi 50 vuotta.

Lähteet: Britannica, The Times, Simple Flying, Independent, New York Post, Prisoners of the Snow -dokumentti (ABC)