Terhi Kunnas haluaa kertoa omansa tarinansa rikkoakseen tabuja. Hän on itsekin kokenut valtavaa häpeää. Kuva: Jussi Helttunen / IS

Terhi Kunnaksella oli onnellinen avioliitto ja neljä ihanaa lasta. Äkillisesti ja vailla ennakkovaroitusta tuo perheidylli kuitenkin särkyi, ja Kunnas päätyi ratkaisuun, josta ei yleensä uskalleta puhua ääneen.

Onko iskä vihainen, kun ei sano mitään? 6-vuotias Aarre ja 13-vuotias Onni kysyivät äidiltään.

Tuskinpa, heidän äitinsä Terhi Kunnas vastasi ja jatkoi puuhiaan omakotitalon kellarissa, jossa istui tietokoneella laittamassa lasten pieneksi jääneitä vaatteita myyntiin.

Hetken päästä perheen kuopus, neljävuotias Kukka, tuli myös kellariin ja sanoi, ettei isä vieläkään puhu mitään. Kunnas päätti lähteä katsomaan, mistä on kyse.

Mies istui sohvalla, ja vaimo näki heti, ettei kaikki ollut kunnossa. Suu oli puristunut tiukaksi viivaksi, ja oikea käsi huitoi kovaa tahtia. Silmät pyörivät päässä. Aivan kuin hän olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta pihaustakaan ei tullut ulos.

Kun ambulanssi saapui, ensihoitajat arvioivat, että kyseessä oli aivoinfarkti. Potilas piti saada kiireesti liotushoitoon.

Yksi ilta joulukuussa vuonna 2008 muutti perheen elämän lopullisesti.

Laajan aivoinfarktin myötä Kunnaksen aviomies menetti puhekykynsä, ja hänen kehonsa oikea puoli halvaantui. Aiemmin perhe oli elänyt onnellista elämää.

Aviopari oli ollut naimisissa 17 vuotta, ja syvä rakkaus oli vuosien varrella vain voimistunut. Nelilapsinen perhe eli aktiivista elämää, johon kuuluivat muun muassa moottoripyöräreissut ympäri Eurooppaa koko perheen voimin.

Nyt 14 vuotta tuon kohtalokkaan illan perheen tragediasta on julkaistu kirja nimeltään Rakkaani ei tuota puhetta (Avain). Terhi Kunnas kirjoitti teoksen päiväkirjamerkintöjensä pohjalta.

Vielä joulun perhe oli viettänyt täysin normaalisti. Kun ensimmäinen arkipäivä koitti, Kunnas jäi kotiin lasten kanssa vapaille, kun mies palasi töihin.

Kesken työpäivän mies soitti Kunnakselle, että hänellä on vetämätön olo ja flunssa tulossa. Kotona mies nukkui neljän tunnin päiväunet. Unien jälkeen häntä väsytti edelleen.

- Hän vaikutti olevan loputtoman väsynyt, mutta hän oli kuin keski-ikäiset miehet usein ovat, että hän ei malttanut olla sairas.

Mies lähti terveysasemalle, koska toivoi saavansa antibioottikuurin. Hän palasi kuitenkin kotiin, koska jonot olivat niin pitkät, eikä hän jaksanut odottaa.

Kunnas ehdotti, että mies alkaisi katsoa lasten kanssa joululahjaksi saatua Helinä keiju -elokuvaa ja voisi samalla lepäillä. Kesken elokuvan lapset huomasivat isänsä oudon käytöksen ja lähtivät kellariin kertomaan siitä äidilleen.

- Kaikki tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Terhi Kunnaksen ja hänen perheensä loppuelämä muuttui kuin salamaniskusta. Kuva: JUSSI HELTTUNEN

Mies oli jo ollut muutaman päivän sairaalassa, kun Kunnaksen veli soitteli ja kyseli kuulumisia.

- Kerroin veljelleni, että kaikki meni joululomalla muuten hyvin, mutta vähän tällainen ikävä juttu kävi, että mieheni sai aivoinfarktin ja on nyt sairaalassa ja ei puhu mitään.

Kunnas yllättyi veljensä järkyttyneestä reaktiosta ja siitä, että tämä tuli heti siskonsa perheen luokse. Veli sai Kunnaksen soittamaan työpaikalleen sairaslomaa varten.

- Vasta silloin aloin tajuta, että on oikeasti jostain vakavasta kyse.

Silti Kunnas ei ymmärtänyt, kuinka peruuttamattomasti perheen elämä oli muuttunut. Hän ajatteli, että hänen miehensä varmasti oppisi puhumaan vielä. Arki muuttuisi uudenlaiseksi, mutta yhdessä he selviäisivät. Mies oli 46-vuotias, Kunnas itse juuri täyttänyt 44 vuotta. Ehkä toipumiseen menisi muutama vuosi.

Lopulta aviomies oli sairaalassa kahdeksan kuukautta. Kunnas kävi sairaalassa kaksi kertaa päivässä: aamulla yksin ja illalla lasten kanssa.

Vierailut olivat raastavia. Kun muu perhe lähti takaisin kotiin, mies katsoi heitä sairaalan ikkunasta silmissään syvä suru. Mies, joka oli aiemmin ollut sosiaalisin ja hauskin ihminen, jonka Kunnas tunsi, ei saanut enää sanaa suustaan.

Välillä joitain yksittäisiä sanoja tuli, mutta seuraavana päivänä nekin olivat jo unohtuneet.

Oli hetkiä, jolloin Kunnas tunsi, ettei hän jaksa enää. Aamulla hän heräsi lasten kanssa, hoiti nämä päiväkotiin ja kouluun. Sitten sairaalaan. Ja kotiin hoitamaan päivällinen lapsille. Illalla sairaalaan lasten kanssa. Jossain vaiheessa kotityöt oli tehtävä. Koirakin piti hoitaa, ja iso omakotitalo, josta mies oli aiemmin huolehtinut.

Tuntui, että koko ajan piti jaksaa muiden vuoksi. Kunnas yritti itse kuntouttaa miestään ja harjoitteli ahkerasti sairaalassa sanoja tämän kanssa. Mies oppi niistä muutamia. Kukaan ei kuitenkaan osannut kertoa, kuinka paljon mies ymmärsi.

Usein Kunnas työnsi miehen pyörätuolissa peilin eteen. Pariskunta katsoi peilikuvaansa, ja kyyneleet virtasivat molempien poskilla.

Perheenäiti alkoi pelätä oman romahtamisensa puolesta. Keittäessään perunoita hän saattoi toivoa, että kuuma vesi roiskuisi kasvoille ja hän pääsisi sairaalaan lepäämään. Ajatus hävetti saman tien. Hänhän oli terve ja mies sairaalassa.

Ruokakaupassa hedelmäosastolla hän tajusi, ettei voinut ostaa appelsiineja, koska tiesi, ettei jaksaisi kuoria niitä kotona.

Pientä helpotusta arkeen toi työpaikan ylilääkäri Pirjo, jolle hän uskalsi kertoa kaikki synkimmätkin ajatukset. Pirjo oli ainut aikuinen, jolle pystyi puhua ilman, että lapset olivat läsnä tilanteessa.

Aivoinfarkti iskee usein yllättäen.

Aivoinfarktin tyypillisimmät oireet ovat: halvausoireet, suupielen roikkuminen, puhevaikeudet sekä häiriöt näössä tai tasapainossa.

Yleensä aivoinfarkti tulee yli viisikymppisille, mutta se voi tulla myös alle 40-vuotiaille.

Aivoinfarkti vaatii nopeaa hoitoa. Liotushoidosssa on oltava viimeistään alle neljän ja puolen tunnin kuluttua, jotta siitä voi olla hyötyä.

Jos epäilet jonkun saaneen aivoinfarktin, pyydä häntä: nostamaan käsivarsia, toistamaan yksinkertainen lause, hymyilemään. Mikäli näistä jokin ei onnistu, on sairaalan päivystykseen hakeuduttava välittömästi.

Kahdeksan kuukauden jälkeen oli kotiutuksen aika.

Kunnaksesta tuntui, ettei kehitystä juurikaan ollut tapahtunut. Hän toivoi, että parin vuoden päästä tilanne olisi toinen.

- Ajattelin, että nyt pitää vielä jaksaa ja pelastaa tästä miehestä se, mikä pelastettavissa on.

Arki osoittautui todella raskaaksi. Kunnas teki kuusituntista työpäivää. Ateriapalvelu toi miehelle ruoat kotiin. Invataksi haki hänet päivittäin puhe- ja fysioterapiaan.

Mies turhautui kotona nopeasti, kun muut eivät ymmärtäneet, mitä hän halusi. Silloin hän saattoi yhtäkkiä huutaa täysiä: perkele!

Lapset alkoivat pelätä olla keskenään kotona isänsä kanssa.

- Luulen, että hänellä oli todella paha olla kotona. Talomme oli ollut hänen sydämensä asia, hän tunsi sieltä jokaisen listan ja mutkan ja oli rakentanut sitä kuin elämäntyötään. Yhtäkkiä hän istui siellä, eikä kyennyt tekemään mitään. Lapset juoksentelivat edestakaisin, ja hän ei pystynyt heitä komentamaan kuin huutamalla perkele.

Kunnas on miettinyt paljon, mitä hänen miehensä tunsi, kun menetti puhekykynsä. Lääkäritkään eivät osanneet sanoa, kuinka paljon hän ymmärsi siitä, mitä puhuttiin. Ajatus tuntuu hänestä hyvin ahdistavalta.

- Jokainen voi miettiä, että jos pistettäisiin viikoksi sellaiseen tilaan, että ei saa kertoa, mitä mieli tekee sanoa ja ei saa osallistua keskusteluun, koska et vain saa ajatuksiasi sanotuksi. Miltä sellainen tuntuisi, kuinka ahdistavaa se olisi? Lisäksi aika nopeasti varmasti monissa tilanteissa muut kyllästyisivät sinuun ja siirtyisivät juttelemaan seuraavan ihmisen kanssa ja jäisit täysin yksin ajatustesi kanssa.

Terhi Kunnas ei missään vaiheessa katkeroitunut perheensä kohtaamasta tragediasta, eikä hän ole ajatellut, että miksi juuri hänen perheensä kohtasi suuren surun. Kuva: JUSSI HELTTUNEN

Kun kaksi vuotta uudenlaista perhe-elämää kotona oli takana, Kunnas alkoi sisäistää, sen ettei mitään muutosta parempaan ole tulossa.

Tilanne kotona tulehtui entisestään. Kunnas huomasi, että hänen miehensä oli noin vuoden ajan yrittänyt vihjata hänelle toivovansa avioeroa. Hän toisti sanoja "ero", "pois" ja osoitti vasenta nimetöntään. Kunnas vältteli viestejä tietoisesti.

Sitten koitti päivä, kun hän ei enää voinut ummistaa silmiään. Miehen sosiaalityöntekijä soitti Kunnakselle.

- Hän oli hyvin vaivaantunut ja sanoi, että hänestä tuntuu, että mieheni tahtoo avioeron. Mies oli tapaamisella yrittänyt viestiä, että sosiaalityöntekijä soittaisi eroasiasta Kunnakselle.

Tapaamisella oli käytetty myös puheterapeuttia, joka oli ymmärtänyt viestin samalla tavalla.

- Sanoin hänelle, etten ole mitenkään yllättynyt tästä ja että eiköhän pistetä eroa sitten eteenpäin.

Puhelinkeskustelun jälkeen kotona sattui vielä hetki, jolloin Kunnas tajusi, että ero oli ainut vaihtoehto. Näin hän kuvailee tuota hetkeä kirjassaan:

"Autan rakkaani suihkuun. Yritän parhaani, pesen ja kannustan hienotunteisesti.

- PERKELE, hän huutaa minulle täynnä vihaa ja osoittaa minua ja kylpyhuoneen ovea.

Ryöppy perkeleitä saattelee minut ulos kylpyhuoneesta. Yhtäkkiä tajuan lopullisesti, että minulla ei ole enää aviomiestä, vaan kotonani asuu ihminen, joka huutaa minulle vihoissaan, vaikka yritän selviytyä niin paljon kuin vain ikinä jaksan. Kun lapset kuulevat raivoamista, pehmennän ja selitän aina, kuinka vaikeaa isillä on."

Nyt Kunnas kuvailee tuota hetkeä käänteentekeväksi.

- Tajusin silloin, että hän ei ole enää se mies, jota olen rakastanut.

Vaikka ero tuntui helpottavalta, se tuotti hirveää tuskaa.

Yllättäen loppumetreillä, kun miehen oli tarkoitus muuttaa omaan asuntoon, tämä yritti perua koko jutun. Mutta Kunnas ei. Hän halusi erota.

Silloin hän tunsi itsensä äärettömän julmaksi. Hän oli vaimo, joka ei enää jaksanut hoitaa miestään, vaan vei eron loppuun asti.

"Meidän piti olla aina yhdessä: kasvattaa lapset, rakastella myös niissä hulluissa paikoissa, kannustaa toisiamme, vanheta ja kertoa toisillemme tyhmiä vitsejä keinutuolissa. Hemmotella lapsenlapsia ja pitää toisiamme kädestä, kun lähdön aika on tullut."

Eroa ei ainakaan helpottanut se tapa, jolla osa lähipiiristä siihen reagoi. Osa sukulaisista syytti Kunnasta itsekkääksi ja lähetteli hänelle ja lapsille julmia viestejä. He kertoivat, miten itse kyllä vastaavassa tilanteessa pysyisivät puolisonsa rinnalla.

- On todella helppoa arvostella toisten ihmisten elämää ulkopuolelta, kun ei ole itse kokenut samaa. Aivan kuten parhaita lasten kasvattajia ovat aina ne, joilla ei itsellään ole lapsia. Kun ei ole itsellä kokemusta, on helppo sanoa.

- Minulla oli kuitenkin miehen lisäksi myös neljä lasta hoidettavana. Oma pääni ei olisi kestänyt enää enempää.

Kunnaksesta on erittäin suuri tabu puhua siitä, miltä omaisesta tuntuu, kun läheinen sairastuu vakavasti. Ja vielä suurempi tabu on se, että moni voi haluta tällaisessa tilanteessa erota.

- Kyllähän sitä pidetään raukkamaisena, jos jättää sairastuneen. On minuakin hävettänyt, etten enää jaksanut.

Kunnas poti vuosien ajan vahvaa syyllisyyttä erosta.

Hän heräili keskellä yötä ja ainut sana, joka päässä kaikui oli: "syyllinen". Etenkin yksi ajatus aiheutti omantunnontuskia: "olisi helpompaa, jos mies olisi kuollut."

- En voi keksiä pahempaa kuin tämä. Tietenkään en ole kokenut aviomiehen kuolemaa, mutta itse ajattelen, kun läheinen kuolee, se on todella järkyttävä asia, mutta se on samalla niin lopullista. Siinä on pakko tajuta, että tämä oli tässä ja hän ei voi tulla takaisin.

- Mutta kun toinen sairastuu vakavasti, sitä kuitenkin toivoo, että mitä jos. On myös todella vaikeaa ja noloa aloittaa omaa surutyötä, kun toinen on vielä hengissä.

Samalla Kunnas kuitenkin sanoo kunnioittavansa sitä, että mies on hengissä ja tämä on löytänyt syyn elää. Entinen aviopari asuu noin 20 minuutin ajomatkan päässä toisistaan.

- Kuvailisin, että välimme ovat läheiset nykyään. Olen hänen luottohenkilönsä, jolle hän soittaa, kun tarvitsee apua.

Niin kävi esimerkiksi hiljattain, kun mies tarvitsi apua puhelimen kanssa. Kunnas ymmärsi, että tämä tarvitsee jonkun puhelinnumeron, mutta kenen, se ei puhelun aikana selvinnyt.

Kunnaksella on avain ex-miehensä luo. Vähän aikaa sitten mies soitti, kun oli kaatunut pyörätuolinsa kanssa ja ei päässyt ylös.

Nyt kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, Kunnaksella on edelleen koira hoidettavanaan. Kuva: JUSSI HELTTUNEN

Lapset ovat kasvaneet aikuisiksi ja lapsenlapsiakin on jo kolme. He tuovat valtavasti iloa ja onnea. Juhlapyhiä perhe viettää edelleen yhdessä isän kanssa, viimeksi pääsiäisenä.

Muistot tekevät kipeää. Nuorin oli infarktin aikaan vasta 4-vuotias, eikä hän edes muista tervettä isää. On vain hapertuneita mielikuvia isästä viemässä häntä päiväkotiin, pukemassa hänelle toppapukua ja katsomassa Helinä keiju -elokuvaa.

Välillä Kunnas pyöräilee entisen aviomiehensä luo, ja he käyvät miehen kantapaikassa oluella. Saadakseen keskustelua aikaiseksi Kunnas saattaa kertoa parin yhteisistä moottoripyöräretkistä.

- Silloin näen, että hänen silmiinsä syttyy tuike. Saatan kysyä, että "muistatko, mitä Turkissa tapahtui moottoripyöräretkellä, ja hän laittaa käden kasvoilleen ja sanoo "kamalaa" ja nauraa.

- Hän reagoi kehollisesti todella vahvasti kertomaani. Haluan uskoa, että hän ymmärtää arkipäiväisen jutteluni tutuista asioista, mutta ei vain saa omaa viestiään läpi.

Onko se todella niin? Sitä eivät osaa edes lääkärit sanoa.

Kului useita vuosia ennen kuin Kunnas uskalsi ajatella onnellisia aikoja. Ne tekivät liian kipeää. Nyt muistot ovat rakkaita, vaikka ne edelleen puristavat sydäntä.

Kuinka kauan on ok surra, sitäkin Kunnas on pohtinut. Muutama vuosi sitten hän oli illanistujaisissa, jossa tuttu lausui satuttavat sanat.

- Hän kysyi miehen aivoinfarktista ja sanoin, että kyllähän se sattuu edelleen, johon hän totesi, että "johan siitä on niin pitkä aika, että eihän se enää voi tuntua niin pahalta."

Nykyään Kunnas kokee olevansa onnellinen.

- Sanoisin, että pohjalla on kuitenkin perussuru. Se ei tyynny, eikä sen tarvitsekaan häipyä minnekään.

Enää hän ei tosin perusta koko identiteettiään tapahtuneen varaan.

- En enää tuo tapahtunutta niin vahvasti esiin. Monta vuotta oli niin, että kun tapasin uuden ihmisen, sanoin heti: minulla on neljä lasta, tätä teen työkseni ja mieheni sai aivoinfarktin, Kunnas naurahtaa muistellessaan vastaanottajien ilmeitä.

Menetetyn rakkauden lisäksi kaikkein vaikeinta on ollut se, että lapset ovat joutuneet elämään ilman isäänsä.

- Meillä oli rakastava perhe ja kaikki hyvin, yhtäkkiä se kaikki vietiin pois. En ole kuitenkaan ajatellut, että miksi juuri meille kävi näin, vaan että miksi ylipäänsä tällaista tapahtuu.

Kaiken tapahtuneen jälkeen Kunnas kokee, että hänestä on tullut empaattisempi muita ihmisiä kohtaan.

- Olen tullut herkemmäksi sen suhteen, että en väistä muiden ihmisten surua.

Tästä esimerkkinä Kunnas kertoo tarinan vuoden takaa. Hänen poikansa oli aloittamassa varusmiespalvelusta ja katsoi tuoreita alokkaita yhdessä muiden vanhempien kanssa. Väkijoukossa hän huomasi erään äidin, joka itki lohduttomasti. Itku oli erilaista kuin muiden, syvempää ja runsaampaa. Kunnas meni naisen luo ja halasi tätä.

- Siinä me halasimme ja aloimme avautua molemmat omista kriiseistämme. Nyt meistä on tullut hyvät ystävät vain sen vuoksi, että tajusin, että hän itkee ja minun on pakko tehdä jotain.

- Olen herkistynyt toisten tunteille ja maailmalle.

Kursiivilla merkityt kohdat ovat otteita Terhi Kunnaksen kirjasta Rakkaani ei tuota puhetta.