Hiihtovalmentaminen on Teemu Pasaselle elämäntyö. Kuva: Roni Rekomaa / Lehtikuva

Suomalaisten juniorihiihtäjien määrä on romahtanut 2000-luvulla. Hiihdon päävalmentajan Teemu Pasasen mukaan pian aletaan olla kriittisellä rajalla sen suhteen löytyykö huippuhiihtoon tarpeeksi sopivia yksilöitä.

Suomen hiihtomaajoukkueen päävalmentajalla Teemu Pasasella on painavaa asiaa. Mikäli 2000-luvun synkkä kehitys ei pysähdy, Suomesta uhkaavat loppua kilpahiihtäjät.

Suomalainen hiihto voi periaatteessa hyvin. Se on kuntoilijoiden ja penkkiurheilijoiden suosikkilaji. Suksikauppa käy kuumana ja lajilla on kotimaiset supertähtensä.

Menestyksen jatkuminen on kuitenkin veitsenterällä. Kilpahiihtoa harrastavien juniorien määrä on nimittäin romahtanut 2000-luvulla.

Kun vuonna 2002 skipassin tai kilpailulisenssin lunasti liki 9?000 junioria, oli viime vuonna lisenssin ja skipassin hankkineita enää 3?000.

Onko juniorihiihtäjien määrä jo liian pieni?

Löytyykö joukosta enää riittävä määrä sellaisia lahjakkaita junioreita, jotka voivat nousta aikuisissa aivan terävimmälle kansainväliselle tasolle Krista Pärmäkosken ja Iivo Niskasen tapaan?

Pasasella on selkeä näkemys.

- Olemme aivan kriittisellä rajalla, hän sanoo painokkaasti.

- Tähän asti joukko on ollut vielä riittävän suuri, jotta sieltä nousee muutaman vuoden välein urheilija maailman terävimmälle huipulle. Mutta juniorihiihtäjien määrä ei saa vähentyä enää yhtään. Pikemminkin junioreita pitäisi olla paljon enemmän.

Krista Pärmäkoskelle ja Kerttu Niskaselle kaivataan kuumeisesti seuraajia maajoukkueeseen. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Pasanen tuntee suomalaisen juniorihiihdon perin pohjin. Hän toimi ennen maajoukkuetta Espoon Hiihtoseurassa (EHS) päätoimisena valmentajana ja seuratyöntekijänä.

EHS on Suomen suurin ja myös paras junioriseura Suomen Hiihtoliiton seuraluokittelussa. Se on paljon Pasasen luoman systeemin ansiota.

Entinen Nokian koodari vaihtoi reilu kymmenen vuotta sitten leipätyökseen hiihdon. Hän kokosi valmentajat ja rakensi EHS:lle valmennusjärjestelmän, jossa on omat valmennusryhmät kuudelle eri ikäluokalle. Se oli ensimmäinen laatuaan Suomessa.

Pasanen latoo huolestuttavia lukuja suomalaisen juniorihiihdon tilasta tai pikemminkin laajuudesta. Laatua kyllä löytyy, mutta liian vähän.

Hän ottaa vertailukohdaksi hiihdon suurmaan Norjan.

- Olemme järkyttävästi perässä harrastajamäärissä, Pasanen aloittaa.

- Tänä vuonna 20-vuotiaiden poikien SM-viesteissä meillä oli yksitoista kolmen hiihtäjän joukkuetta. Norjassa vastaavassa kisassa neljän hiihtäjän joukkueita voi olla melkein sata, hän vertaa.

- Puhutaan helposti kymmenkertaisesta hiihtäjien määrästä. Tuosta joukosta voi yltää vaikka kymmenen hiihtäjää maailmancupiin, kun meiltä pääsee yksi kokeilemaan.

Tämä näkyy suoraan hiihdon maailmancupin tuloslistassa. Miesten normaalimatkojen kärkikymmeniköstä löytyy lähinnä Norjan siniristilippuja.

- Joskus väliin kiilaa Iivo (Niskanen), joskus Perttu (Hyvärinen), joskus William Poromaa, joskus Federico Pellegrino.

Pasasen omana junioriaikana 90-luvulla tilanne oli toinen.

Nuorten SM-kisoihin pääsi piirien karsintakisojen kautta henkilökohtaisille matkoille noin sata hiihtäjää.

Nyt 17-20-vuotiaiden SM-kisoissa on kussakin sarjassa 30-40 hiihtäjää, vaikka mukaan saa ilmoittautua jokainen kilpailulisenssin lunastanut juniorihiihtäjä.

- Itse en päässyt koskaan SM-kisoihin, koska jäin aina piirin karsintoihin. Tuolloin ikäluokissa oli vähintään 500 kilpahiihtäjää, joista 400 ei päässyt karsinnoista läpi. Muutos on ollut hurja.

Pasasen luento suomalaisen hiihdon kipukohdista on oikeastaan vasta alkanut. Hänen mukaansa hiihto ja etenkin juniorihiihto on muuttunut täysin 20 vuoden aikana.

- Kun katsoo Hopeasomman loppukisojen ja nuorten SM-kisojen tuloslistoja, niissä ei ole juuri yhtään hiihtäjiä Oulun pohjoispuolelta. Lapista ei tule hiihtäjiä, vaikka siellä on parhaat olosuhteet, Pasanen sanoo.

- Valtaosa, jopa noin 90 prosenttia nuorten SM-kisojen osallistujista tulee Imatra-Jyväskylä-Tampere-akselin eteläpuolelta.

Kilpahiihdosta on tullut siis eteläisempi laji, vaikka parhaat olosuhteet ovat pohjoisessa. Kyse on Suomen kaupungistumisesta, mutta muustakin.

Monien perinteisten maaseudun hiihtopaikkakuntien asukasmäärä on pienentynyt, jolloin myös juniorihiihtäjien määrä on vähentynyt.

Lisäksi palloilulajit kiinnostavat lapsia ja nuoria yhä enemmän. Jalkapallo, jääkiekko, salibandy, koripallo, pesäpallo ja lentopallokin voivat yhä Suomessa hyvin.

Kuihtuvien kuntien ja pienentyvien ikäluokkien Suomessa tämä on hiihdolle hankala yhtälö.

- Suomessa on jo monia sellaisia paikkakuntia, joista ei ole tullut yhtään juniorihiihtäjää SM-kisoihin vuosikausiin, vaikka ennen tuli. On jopa 10?000 asukkaan kuntia, joissa yksikään juniori ei harrasta käytännössä kilpahiihtoa. Se on rajua, Pasanen sanoo.

Samaan aikaan monet isojen paikkakuntien hiihtoseurat ovat elinvoimaisempia kuin koskaan.

Esimerkiksi espoolaishiihtäjät menestyvät jo nuorten SM-kisoissa ja nuorten arvokisoissakin. Ehkä pian joku yltää myös aikuisten arvokisoihin. Marjo Matikaisen olisi aika saada seuraaja.

Mitä hiihtoväki voisi tehdä junioritoiminnan elvyttämiseksi?

Pasasella on selkeä resepti: kaikki lähtee seuroista.

Pasasen mukaan hiihto kiinnostaa yhä nuoria, kunhan seuroilla on tarjota kiinnostavaa toimintaa. Esimerkiksi Espoon Hiihtoseurassa ei ole koskaan ollut niin paljon hiihtäjiä kuin nyt. Se on järjestelmällisen juniorityön ansiota.

Myös Vantaan Hiihtoseuralla ja helsinkiläisellä Pakilan Vedolla on vireää toimintaa, samoin on Tampereella ja Jyväskylässä. Kasvukeskukset korostuvat.

- Lapset menevät sellaisiin lajeihin ja seuroihin, joissa on kavereita, joiden kanssa harrastaa. Jos paikkakunnalla ei ole aktiivista hiihtoseuraa, ei kukaan ala siellä hiihtää kilpaa.

Hiihdon peli ei ole siis menetetty, mutta uutta potkua tarvitaan.

Hopeasomman loppukisat kokosi Suomen parhaan juniorihiihtäjät maaliskuun alussa Lahteen. Paulus Immonen (vas.), Henrik Ahoniemi ja Kent Lindholm palkintokorokkeella Lahden hiihtostadionilla. Kuva: Tommi Mattila

Suomessa on liki 500 hiihtoseuraa. Useimmissa toiminta on kuollut tai ainakaan se ei täytä kriteerejä, joita suomalaiset urheiluseuroilta nykyisin odottavat.

Kyse on myös resursseista. Kun ei ole rahaa, on vaikea palkata ammattilaista toiminnan vetäjäksi. Nykyisin on myös vaikeampaa löytää talkoovalmentajia, jotka sitoutuvat vetämään harjoitusryhmiä pari kertaa viikossa ympäri vuoden.

Ja kun ei ole järjestelmällistä toimintaa, ei ole junioreja. Eikä rahaa.

- Puijon Hiihtoseurankin toiminta oli melkein kuollutta, mutta Iivon ja Pertun muutto Kuopioon sai aikaan buumin. Heidän treenaaminen Puijolla on tuonut buustia junioritoimintaan. Todella perinteikkäästä seurasta meinasi loppua harrastajat.

Hiihtoseuroissa voidaan vain katsella kateellisina palloilulajeihin, joissa on sadoittain valmennuspäälliköitä, valmentajia ja toiminnanjohtajia.

Pasanen muistelee olleensa EHS-aikanaan Suomen ainoa päätoiminen hiihdon seuravalmentaja, eikä tilanne ole muuttunut paljoa parempaan.

On suorastaan hätkähdyttävä fakta, että Suomessa on hiihdon suosioon nähden varsin vähän päätoimisia valmentajia. Useimmat heistä työskentelee maajoukkuevalmennuksessa.

Hiihtoliitto on profiloitunut julkisuudessa huippu-urheilun organisaatioksi. Liitossakin on havahduttu vihdoin seurakentän vaikeuksiin, kun juniorihiihtäjien määrä on romahtanut.

Vielä toiminta on jäänyt lähinnä puheen asteelle.

Suomen hiihtoliiton toimitusjohtaja Ismo Hämäläinen myönsi aiemmin, että seurat ovat jääneet liian vähälle huomiolle.

- Liitolla ei ole antaa seuroille paljon puhuttua resurssia, eikä konkreettisia keinoja ole vielä löytynyt, jotta suunta saataisiin muutettua", Pasanen toteaa.

- Seurojen pitää kerätä rahat itse, mutta liitto voisi antaa tukea ja aktivoida seuroja.

Pientä lohtua tuo, että Ruotsissa iso kuva ei ole harrastajamäärissä juuri Suomea ruusuisempi, vaikka naishiihtäjät ovat menestyneet arvokisoissa upeasti.

- Jos Ruotsilla olisi joku erityinen viisasten kivi, he olisivat siirtäneet sen myös miesten hiihtoon, Pasanen toteaa.

Pasasesta suomalaisen hiihtourheilun hyvinvointi ei ainakaan jää kiinni.

Hänen nykyinen sopimuksensa hiihdon päävalmentajana jatkuu vuoden 2026 olympialaisiin, mikäli osapuolet päättävät käyttää option.

Sen jälkeen hän voi palata vetämään vaikka hiihtokoulua Espoon Oittaalle ja Leppävaaraan talkootyönä.

- Hiihtovalmentaminen kiinnostaa aina tasosta riippumatta. Ja nuorten kanssa työskentely on hienoa, kun näkee heidän kehityksensä ja innon.

Teemu Pasanen antoi Ristomatti Hakolalle onnitteluhalauksen, kun viestihopea oli ratkennut Planican MM-kisoissa. Kuva: Vesa Moilanen / Lehtikuva