Suomen ja EU:n talouspolitiikan eriparisuus on kuin absurdia sketsiä. Mutta tämä sekoilu voi käydä Suomelle kalliiksi, joten ei naurata, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

Pääministeri Sanna Marin (sd) linjasi eduskunnan kyselytunnilla torstaina, että julkista taloutta on ensi hallituskaudella tarpeen ryhtyä tasapainottamaan. Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva

Talouskeskustelun trendikkäisiin iskulauseisiin on viime aikoina ilmaantunut "talouspolitiikan koordinaation" sinänsä vanha ja vakiintunut käsite, vaikka ei uskoisi.

Talouspolitiikan eri osa-alueiden, finanssi- ja rahapolitiikan, välistä koordinaatiota on Suomessa peräänkuuluttanut hiljattain esimerkiksi pääministeri Sanna Marin (sd).

Hän on harmitellut erityisesti finanssi- ja rahapolitiikan keskinäisen yhteensovittamisen (koordinaation) jäämistä aiempaa ohuemmaksi ja nähtävästi myös heikommaksi kuin hän pitäisi edullisena.

Ja totta onkin, että EU-maiden hallitukset ovat julkisen talouden (finanssipoliittisilla) toimillaan vieneet taloutta jopa tasan vastakkaiseen suuntaan kuin EU-maiden keskuspankit ja euroalueen EKP ovat rahapolitiikallaan pyrkineet.

Erityisesti ristiriidat korostuvat toimien mahdollisissa inflaatiovaikutuksissa, sillä EU-maiden hallitusten jopa satojen miljardien eurojen energiatuet ovat omiaan ylläpitämään ja voimistamaankin kysyntää - ja kiihdyttämään inflaatiota. Samaan aikaan EKP ja jäsenmaiden keskuspankit kiristävät rahapolitiikkaa tarkoituksenaan tukahduttaa kysyntää ja taltuttaa inflaatiota.

Toisin oli koronakriisin aikaan. Silloin "kaikki" elvyttivät minkä kykenivät, joten finanssi- ja rahapolitiikka olivat yhtä pataa.

Mutta talouspolitiikan koordinaatio ei ole vain pääministeri Marinin keksimä tavoite - eikä yhteensovittamisen tavoittelu ole EU:ssa edes mielipidekysymys. Se on EU:n perussopimusten pykäliin kirjattu kaikkia EU-maita sitova talouspolitiikan tavoite.

Unionissa harjoitettavalla finanssi- ja rahapolitiikalla on sopimusten mukaan soveltuvin osin yhtenevät tavoitteet, joten myös käytännön politiikkatoimia sitoo pyrkimys toimien vaikutusten yhteensovittamiseen.

Ja tarkemmin sanottuna kansallistakin talouspolitiikkaa pitäisi sopimusten mukaan harjoittaa ottaen huomioon talouspolitiikan toimien ja virityksen vaikutukset muiden EU-maiden talouksiin ja niiden kaikkien yhdessä muodostamaan kokonaisuuteen.

Sopimusten perusteella EU:n ja EU-maiden talouspolitiikassa ei sallita sooloilua tai ainakaan riitasointuja, ei edes kunkin maan omalla vastuulla (muodollisesti) olevissa finanssipoliittisissa linjauksissa.

Toisaalta sopimusten selaamisen voi unohtaakin, sillä niiden ulkopuolella päivä päivältä kehkeytyvässä arkitodellisuudessa korostuvat talouspolitiikan riita- eivätkä sopusoinnut.

Tällä haavaa riitasointuja esiintyy paitsi finanssi- ja rahapolitiikan välillä, myös jäsenmaiden finanssipoliittisten toimien välillä - vieläpä monella eri tavalla.

Useimpien EU-maiden harjoittama finanssipolitiikka on jo vuosien ajan (ja joillakin jäsenmailla jo vuosikymmenten ajan) ollut ristiriidassa EU:n julkisen talouden perusvaatimusten, kuten julkisen talouden alijäämän ja velkaisuuden raja-arvojen, kanssa.

Samaan aikaan esimerkiksi Suomen ja useiden muiden maiden talouspoliittiset linjaukset, pyrkimykset ja varsinkin vaikutukset ovat keskenään kuin eri planeetoilta.

Tämän lajin ristiveto on viime kuukausina korostunut tavalla, jossa Suomi erottuu kummallisena esimerkkinä, miten lähennytään EU-maiden talouspoliittista koordinaatiota ja samaan aikaan pyritään siitä entistä päättäväisemmin eroon.

Sekasotkun avainsanoja ovat velkaantuminen, leikkauslistat - ja yhteisvelka.

Suomi on kymmenen viime vuoden ajan vähitellen lähentynyt kaikkien EU-maiden yhdessä muodostamaa talouspolitiikan tahatonta koordinaatiota.

Näin on käynyt kuin itsestään siitä yksinkertaisesta syystä, että monenlaiset kriisit ja elvytystoimet ovat lisänneet Suomenkin julkisen talouden alijäämäisyyttä ja velkaisuutta kohti omien sääntöjensä mukaan ylivelkaisten EU-maiden keskiarvoja.

Toki muutkin EU-maat ovat velkaantuneet kriisien aikaan lisää, joten myös koko unionin julkisen talouden velkaisuuden mittarit ovat kohonneet.

Mutta keskivertovelkaisuuden paisumisesta huolimatta Suomikin on ottanut osaa EU:n julkisen talouden velkaantumiseen - ja taloussääntöjen koordinoituun rikkomiseen.

Nyt tahattomankin yhteensovittamisen aika vaikuttaa käyvän ainakin Suomen osalta vähiin, sillä talouspoliittinen keskustelu ja äänensävy ovat muuttuneet jyrkästi eri suuntiin repivällä tavalla.

Suomessa keskustelun sävy on äkisti kiristynyt, kun taas muualla EU:ssa sävy kuuluu ennemmin kevenevän kevenemistään.

Meillä kevään eduskuntavaalien lähestyessä muutkin puolueet kuin oppositiossa velkaantumisesta pauhaavat kokoomus ja perussuomalaiset ovat alkaneet puhua julkisen talouden tasapainottamisesta ja sitä varten tarvittavista "sopeutustoimista" - eli suomeksi sanottuna leikkauslistoista.

Hallituspuolueista lähinnä keskusta ja RKP ovat ennenkin yrittäneet esiintyä tiukan taloudenpidon edustajina, mutta nyt myös SDP on alkanut vihjailla julkisen talouden sopeutustoimista menoleikkauksineen.

Muualla EU-maissa ja EU:n toimielimissä sitä vastoin puhe on ennemmin elvytystoimien lisäämisestä kuin vähentämisestä.

Ja koordinaatiosta puheen ollen, muualla EU:ssa kuin Suomessa hahmotellaan taas uusia yhteisiäkin elvytystoimia - ja niitä varten kenties tarvittavaa yhteisvelkaa.

Talouspolitiikan pyrkimykset ja poliittiset paineet Suomessa ja Suomen ulkopuolella muualla EU:ssa vaikuttavat vievän julkisen talouden viritystä tyystin vastakkaisiin suuntiin.

Kumpaa tahansa suuntaa voi ehkä perustellakin, mutta yhdessä niistä uhkaa syntyä ainakin suomalaisittain ikävänlaista talouspoliittista kakofoniaa eikä harmoniaa.

Suomi on liian pieni yksin kääntääkseen muiden EU-maiden tai koko EU:n talouspoliittista suuntaa, ja samalla Suomi joutuu unionin jäsenenä osalliseksi EU:n ja muiden EU-maiden valitsemaan linjaan seurauksineen. Se merkitsee esimerkiksi yhteisiin taloustoimiin osallistumista, uudet yhteisvelat ja yhteiset elvytykset mukaan luettuna.

EU:n komissio tai unionin muutkaan toimielimet eivät ole vielä virallisesti ehdottaneet saati valmistelleet uutta yhteisvelkaa tai uusia yhteisiä elvytyspaketteja, mutta useiden jäsenmaiden ministerit ja jopa yksittäiset EU-komissaarit ovat sellaisia jo väläytelleet ja vaatineetkin.

EU:n välittämän rahoituksen tai tarjoaman tuen tarve on useissa jäsenmaissa parhaillaan paljon suurempi kuin niiden kyky tai halu rahoittaa itse omia kriisitoimiaan tai energiakulujaan.

Siksi paine yhteisiin toimiin kasvanee piakkoin niin kovaksi, että virta vie Suomenkin kaltaiset vastaan pyristelijät kohti yhteistoimia ja -velkaa.

Vaikka oman maan talouspolitiikan tasapainottaminen tuntuisi kuinka kiireelliseltä ja tarpeelliselta tahansa, sitä on hyvin vaikea mieltää minkäänlaiseksi koordinaatioksi muualla EU-maissa ja EU:ssa voimistuvien pyrkimysten kanssa.

Ja vaikka "kaikki muut" tuntuisivat harhautuvan hakoteille ja päätyvän entistäkin syvempiin vaikeuksiin, Suomi ei pääse pälkähästä vaikka vetäisi kuinka erilaista linjaa.

Suomen omat talouspoliittiset tasapainoharjoitukset voivat kohentaa Suomen omaa julkisen talouden tilastokuntoa, mutta se heikentäisi eikä kohentaisi Suomen asemaa EU:n mahdollisissa talouspolitiikan yhteismittelöissä.

Yhteisvelkaan ja -elvytykseen kannustavana ennakkotapauksena toimii koronakriisissä häthätää koottu Next Generation EU -viritys lukuisine tukivälineineen.

Kyse on runsaan 800 miljardin euron tukikokonaisuudesta, jonka rahoitus perustuu EU:n ottamaan yhteisvastuulliseen velkaan, ja jonka varat EU jakaa jäsenmaille joko vastikkeettomina avustuksina tai puoli-ilmaisina pitkäaikaisina tukiluottoina.

Koronakriisin aikaan EU perusti muitakin tukivälineitä, jotka rahoittavat toimintansa yhteisen vastuun velkarahoituksella, mutta ne välittävät jäsenmaille vain edullista velkarahoitusta eivätkä vastikkeettomia avustuksia.

Kumpaan malliin seuraavaksi päädytäänkään, tiedossa on tulojen ja varojen osittaista uusjakoa EU-maiden välillä.

Taltutetaanpa energiakriisiä, puolustusmenojen kasvua tai vihreän siirtymän hintaa seuraavaksi EU:n yhteisillä avustuksilla tai luotoilla, koituu siitä jo vakiintuneen tavan mukaan eniten etua Italian kaltaisille ennestään velkaisimmille jäsenmaille ja eniten kuluja Suomen kaltaisille vähiten velkaisille maille.

On helppo ymmärtää, miksi yhteisesti rahoitettava tuki ja sen vastaanottaminen ovat nettosaajamaiden näkökulmasta mitä mainiointa talouspolitiikan koordinaatiota.

Mutta sitä on vaikeampi oivaltaa, miksi Suomen pitäisi kovasti poiketa muiden EU-maiden linjasta - ja varmistaa maksajan paikkaansa tuollaisen koordinaation kuluista omaa taloudenpitoa kiireesti kiristämällä.