Viivi Lehikoinen kävi pohjalla, paloi loppuun. Hänet tuomittiin jo menetetyksi superlupaukseksi. Henkisten solmujen auettua hän alkoi juosta nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.

Aitajuoksija Viivi Lehikoinen, 22, koki elämänsä tähän asti vaikeimmat hetket, "uran pohjan", vuoden 2020 elokuussa.

Päällisin puolin saattoi näyttää siltä, että asiat olivat jokseenkin hyvin. Parikymppinen urheilija oli voittanut uransa toisen Suomen mestaruuden Kalevan kisoissa. Saavutus, joka monelle voisi olla uran huippu, oli lahjakkaalle juoksijalle pettymys.

Hänen tuloksensa olivat polkeneet paikallaan kolme pitkää vuotta. Hän ei ollut tullut paremmaksi urheilijaksi. Muut eivät enää uskoneet Lehikoiseen. Suurlupaus oli menetetty tapaus, kriitikot mutisivat. Suuri, ahdistava tunne tiivistyi Lehikoisen mieleen.

-?Olin harjoitellut koko vuoden ja tajusin, ettei tästä tule mitään. Tuntui, etten jaksanut kunnolla edes tehdä alkuverryttelyä tai juosta maaliin. Tuntui, ettei urheilussa ollut mitään järkeä. Aika paljon tuli itkettyä, Lehikoinen kertoo.

Pari vuotta sitten juoksija oli ikään kuin Netflixin Stranger Things -sarjassa nähtävässä käänteisessä, pahassa ja pimeässä maailmassa.

Nyt hän on noussut takaisin valoon.

Urheilulehti

TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 28/2022. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.

Tilausohjeet ovat täällä.

Tänä vuonna, kesäkuun viimeisenä päivänä, Lehikoinen juoksi ensimmäistä kertaa Timanttiliigassa. Tulos Tukholman olympiastadionilla oli 54,80. Aika oli Lehikoisen ennätys ja Suomen kaikkien aikojen toiseksi kovin suoritus 400 metrin aitajuoksussa. Vain Tuija Helanderin noin 35 vuotta vanha Suomen ennätys 54,62 oli enää edellä.

Lähes rikkomattomana pidetty SE antautui HIFK:n 22-vuotiaan tähden edessä Eugenen MM-välierässä. Ennen EM-kisoja se on 54,60.

Miten Lehikoinen nousi pohjalta huipulle? Millaisia voimia hänen hallitun ulkokuorensa alla myllertää? Mitä hänen tarinastaan voi oppia?

Ne ovat suomalaisen yleisurheilun tämän kesän kiinnostavimmat kysymykset.

Uusi SE 54.60 syntyi Eugenessa MM-välierässä. Kuva: Lucy Nicholson / Reuters

Vastausten etsiminen alkaa Suomen kansallisoopperan balettioppilaitoksesta.

Vajaat parikymmentä vuotta sitten oppilaitoksen kevätjuhlan lavalle nousi esiintymään ryhmä lapsia. Kun tanssi alkoi, yksi pikkutyttö kiinnitti esitystä seuranneen, toisen lapsen äidin huomion. Tyttö hyppäsi korkeammalle kuin kaikki muut - mutta eri tavalla.

Ilmalento ei ollut kuin valkean joutsenen siro liito lammen yllä, vaan pikemminkin kolmiloikkaajan voimakas ponkaisu kohti hiekkakasaa. Eikä tytöllä oikein riittänyt lonkkien liikkuvuuskaan, itsekin balettia tanssinut äiti mietti.

Esityksen jälkeen hän meni ystävällisesti ehdottamaan pienelle Viivi Lehikoiselle, että tämän kannattaisi ehkä kokeilla yleisurheilua.

-?Valitsin sitten aitajuoksun, jossa lonkkien liikkuvuus on myös aika isossa roolissa, Lehikoinen sanoo.

Kun tanssimatto vaihtui juoksurataan, Nurmijärvellä asunut tyttö huomasi nopeasti olevansa aika hyvä. Tai oikeastaan parhaimmistoa. Hän kilpaili jo 8-9-vuotiaana paljon ja pärjäsi monessa lajissa pidemmistä juoksumatkoista hyppyihin.

Alakouluvuosien jälkeen vuonna 2012 Lehikoinen vaihtoi ensimmäistä kertaa valmentajaansa ja loikkasi samalla lapsuuden harrastusvuosista kohti vakavampaa urheilua. 12-kesäinen juoksijanalku muutti Helsinkiin, aloitti urheilupainotteisessa yläkoulussa ja siirtyi Nurmijärven Yleisurheilusta Helsingin IFK:hon.

-?Alkoi ihan uusi vaihe elämässä. Urheilussa tapahtui selkeä hyppäys, kun Mervin ryhmässä keskityimme nopeuteen. Kehitystä tuli niin paljon, että huomasin olevani ihan nopea, Lehikoinen kertoo.

Ihan nopea.

Toisin sanoen kehitys oli niin räjähtävää, että juoksijasta alettiin kohista vain vuotta Brandenburgin valmennuksessa aloittamisen jälkeen. Lupaava Lehikoinen debytoi Kalevan kisoissa jo 13-vuotiaana vuonna 2013. Hän oli 400 metrin aitojen eräjuoksussaan neljäs ja pääsi sensaatiomaisesti finaaliin.

Loppukilpailussa Lehikoinen oli Suomen kuudenneksi paras. Se oli hänen lähtötasonsa huippu-urheiluun.

Vaikka aurinko paistoi ja Vaasassa oli 7?000 katsojaa, kokemus Kalevan kisoista ei ollut pelkästään positiivinen. Kulisseissa jupistiin, kuuluiko teini-ikäisellä juoksijalla olla edes asiaa SM-kisoihin.

Mediakin kiinnostui uudesta superlupauksesta. Lehikoinen sai heti maistaa julkisuuden karvaampaa hedelmää.

-?Puhuttiin, ettei meistä junnulupauksista välttämättä tule mitään. Jouduin kasvamaan ja näyttämään. Normaalisti minun ikäiseni vain urheilivat, mutta minä jouduin aika nuoresta pitäen alkaa elää muiden ja omien odotusten kanssa.

Kalevan kisat oli vain lähtölaukaus Lehikoisen juniorivuosien kunniakierrokselle. Pian hän menestyi jo kansainvälisellä tasolla. Vuonna 2015 Lehikoinen voitti kultaa Euroopan nuorten olympiafestivaaleilla. Seuraavana vuonna hän voitti alle 18-vuotiaiden Euroopan mestaruuden ja nousi Kalevan kisoissa Suomen toiseksi parhaaksi naiseksi. Vuonna 2017 hän juoksi 17-vuotiaana EM-pronssia alle 20-vuotiaiden kisoissa Italian Grossetossa.

Mitalisateen keskellä Lehikoinen törmäsi ajatuksissaan dilemmaan, joka ennakoi hänen tulevaa kipuiluaan. Hän piti voittamisesta ja kilpailemisesta mutta huomasi, ettei nauttinut olostaan huomion keskipisteenä.

-?En ole koskaan pitänyt urheilussa siitä, että parhaat nostetaan valokeilaan ja heitä pidetään muka parempina ihmisinä. Se sotii minun arvojani vastaan ja on yhä vaikeaa hyväksyä. Ajattelen, että ihmiset ovat samalla tasolla. En tykkää, että joitain nostetaan enemmän kuin toisia. Enkä pidä siitäkään, että ihmiset haluavat saada urheilijasta paljon irti tämän ollessa hyvä, mutta kun hän on huono, ketään ei kiinnosta.

Lehikoinen sai vuonna 2017 Grossetossa pronssia ajalla 56,49. Seuraavan kerran hän juoksisi nopeammin vasta lähes neljän vuoden kuluttua.

Kuva: Joonas Salo

Vuonna 2018 Viivi Lehikoinen romahti.

Lehikoinen itse käyttää sanoja "uupuminen" ja "lopahdus". Hänellä ei diagnosoitu masennusta, mutta hän tuntee palaneensa loppuun.

Uupumisesta johtuen hän ei pystynyt harjoittelemaan täysipainoisesti. Kisoissa juoksu ei kulkenut, ja paras aikakin jäi eri sekuntiluvulle kuin edeltävän kesän ennätys.

Lehikoinen oli juuri valmistunut Mäkelänrinteen urheilulukiosta. Hänelle kävi niin kuin monelle muulle nuorelle samassa elämänvaiheessa: Lukion ankara mutta turvallinen rytmi katosi ympäriltä. Elämä ei enää jaksottunut aamu- ja iltatreenien, oppituntien ja koeviikkojen mukaan. Tilalle tuli tyhjää aikaa ja hämmennystä, usvainen tulevaisuus ja epävarmoja valintoja.

-?Ei ollut huippu-urheiluympäristöä, jossa olisi pystytty ottamaan koppi nuoresta hyvästä urheilijasta ja jatkamaan kehityksen kulkua, Lehikoinen sanoo.

Lehikoinen treenasi yksin ja asui omillaan. Yksinäisyydestä kumpusivat ajatukset. Muut samanikäiset lähtivät opiskelemaan tai töihin, mutta Lehikoinen halusi keskittyä urheiluun. Hän koki jäävänsä ulkopuoliseksi.

-?Kaikki ihmiset haluavat tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään. Minulla ei ollut ryhmää. Se oli ongelma, hän kertoo.

-?Urheilija jää aika yksin 18-19 vuoden iässä, ja urheilijaidentiteetille tulee vaikea kohta. Miksi pitäisi urheilla täysipäiväisesti, kun ei saa palkkaakaan? Mistä rahat?

Aiempaa heikommat tulokset kesän kilpailuista vain pahensivat tilannetta.

-?Minulle tuli kriisi. Kun tulokseni olivat sitä luokkaa, niin miten saatoin sanoa itseäni urheilijaksi? Ihmiset kyselivät, että teenkö jotain muuta kuin urheilen.

Lehikoisen kuvaama "romahdus" alkoi vuonna 2018. Tässä Lehikoinen nuorten MM-kilpailuissa Tampereen Ratinassa heinäkuussa 2018. Kuva: Rami Marjamäki

Lehikoisen identiteetti joutui koetukselle. Hän oli ottanut urheilun vakavasti lapsesta asti. Jo 13-vuotiaana hän oli päättänyt näyttää epäilijöilleen Kalevan kisoissa. Olivatko uhraukset olleet ihan tyhmiä?

-?Jos urheilu ei mene toivotunlaisesti, alkaa miettiä, mistä jää paitsi. Ei voi käydä juhlimassa tai tehdä asioita, joita normaalit samanikäiset tekevät. Tuntee yksinäisyyttä, kun ei voi tehdä niin paljoa kuin muut.

Lehikoinen kokee, että hänen kipuilunsa ovat tyypillisiä naisurheilijoille, jotka ovat suhtautuneet urheiluun säntillisesti pienestä pitäen.

Kyökkipsykologiassa puhutaan kympin tytön syndroomasta. Kympin tytöt hoitavat kaiken mahdollisimman täydellisesti niin koulussa, harrastuksissa kuin kotonakin, kunnes kamelin selkä väistämättä katkeaa jonkin vastoinkäymisen edessä.

Lehikoinen ei koe olleensa kympin tyttö, mutta myöntää, että jotain samaa hänen psyykessään on.

-?Urheilussa olen aika ankara itselleni. Ja muutenkin elämässä. Muille ja itselleni.

Lehikoinen ja Ihamäki. Kuva: Kari Mankonen

Lehikoisen tuloskunto laski entisestään vuosina 2019 ja 2020. Häntä valmensi Jussi Ihamäki, joka oli korvannut Brandenburgin vuonna 2016.

Aluksi valmentajanvaihdos oli käänne parempaan. Lehikoinen ajattelee, että yhteistyöstä alkoi hänen urallaan uusi, ammattimaisempi vaihe. Mutta elokuussa 2020, uran pohjalla, luottamus valmentajaan oli mennyttä.

Lehikoisen mielestä hän treenasi Ihamäen alaisuudessa itselleen sopimattomalla tavalla. Nopeus kuoli. Juoksija meni tukkoon. Kalevan kisojen 2020 jälkeen hän tajusi, että oli tehtävä jotain.

-?Ei tätä jaksa itse eikä jaksa kyllä muutkaan, hän ajatteli.

Lehikoinen jäi Tokion olympiakisoissa 2020 kahden sadasosan päähän välieräpaikasta. Kuva: Sami Kero / HS

Lehikoisen puhelimessa on yhä tallessa hänen siskonsa Inka Kärkkäisen lähettämä viesti tuolta ajalta. "Nyt laitetaan valmennus ja elämä kuntoon", viestin ydinsisältö kuului.

Ei ole sattumaa, että Lehikoinen sai apua siskoltaan. Perhe on ollut hänelle tärkeä turvaverkko.

Kärkkäinen toimii tällä hetkellä siskonsa managerina. Myös Kärkkäisen aviomies, ex-maastohiihtäjä Martti Jylhä, oli Lehikoiselle tärkeä apu sekä juniorina että vaikeiden vuosien aikana. Jylhä, joka kilpaili olympialaisissa ja oli parhaimmillaan maailmancupin palkintopallilla, pystyi kertomaan kokemuksistaan ja auttamaan esimerkiksi median kanssa.

-?Martti oli minulle huippu-urheilun mentori. Minut osattiin pitää maan pinnalla.

Apuaan tarjosi myös äiti Berit, jolla on psykoterapeutin koulutus. Hän toimi aiemmin tyttärensä henkisenä valmentajana ja toi Lehikoisen työkalupakkiin esimerkiksi mielikuva- ja rentoutusharjoitukset.

Myöhemmin, kun Lehikoisen urheilu-ura muuttui yhä tavoitteellisemmaksi, äidin ja valmentajan rooleja oli vaikea pitää erillään. Lehikoinen haki ulkopuolista apua eikä enää tee äitinsä kanssa ammatillista yhteistyötä.

-?Aika paljon tuli käytyä urheilupsykologilla ja tavallisessa psykoterapiassa. Halusin purkaa asioita ulkopuolisen kanssa, koska äiti on tosi läheinen henkilö, joka ei aina pysty tarkkailemaan tilannetta niin objektiivisesti, Lehikoinen kertoo.

Kun valmennusta ja elämää alettiin panna kuntoon syksyllä 2020, Lehikoisen henkiset solmut alkoivat aueta.

Lehikoisen valmentajaksi valikoitui hollantilainen Laurent Meuwly, ratakierroksen spesialisti, jonka metodeilla oli todistetusti juostu hyvin. 400 metrin aitojen ykkösnainen Euroopassa, Femke Bol, on Meuwlyn valmennettava.

Meuwly vakuutti Lehikoiselle ensimmäisessä yhteisessä palaverissa, että tämä juoksee ennätyksensä seuraavana kesänä.

-?Solmu alkoi aueta siinä vaiheessa, kun sen tasoinen valmentaja sanoi uskovansa minuun. Ajattelin, että ehkä minun kannatti vielä yrittää ja uskoa enemmän itseeni, Lehikoinen kertoo.

Meuwly oli oikeassa. Lehikoinen murskasi neljä vuotta vanhan ennätyksensä yli sekunnilla ja säväytti juoksullaan jopa Tokion olympialaisissa kesällä 2021.

Vuonna 2020 tapahtui muutakin hyvää. Lehikoinen tapasi siskonsa ja Jylhän häissä tulevan poikaystävänsä, maastohiihtäjä Verneri Suhosen, 25. Vaikka pari elää etäsuhteessa, Lehikoinen Helsingissä ja Suhonen Rovaniemellä, heistä on tukea toisilleen.

-?Molempien tavoitteet ovat urheilussa, joten molemmat ymmärtävät, mitä toinen tekee. Molemmat myös ymmärtävät, jos emme näe kuukauteen, koska on urheilujuttuja tai pitää palautua.

Vaikka Lehikoisen perhe on auttanut häntä, juoksija olisi vaikeina aikoinaan kaivannut tukea myös liitto- ja maajoukkuetasolta.

Meuwlyn alaisuudessa hän on päässyt osaksi harjoitusryhmää. Se on tuonut treeneihin sosiaalisen kehikon, jollaista nuori juoksija olisi vaikeina vuosinaan kaivannut. Lisäksi Lehikoinen on nähnyt, millainen maajoukkuejärjestelmä Hollannissa on käytössä. Maajoukkueeseen kuuluvat huiput harjoittelevat yhdessä.

Lehikoisella on viesti myös lahjakkaiden urheilijoiden valmentajille ja vanhemmille. Hän toivoo, että nuorten urheilijoiden kanssa edettäisiin maltilla.

-?Olen sitä mieltä, että aloin liian aikaisessa vaiheessa keskittyä liikaa urheiluun. Lahjakkaat urheilijat useimmiten suoriutuvat hyvin, vaikkeivät he keskittyisi niin paljoa urheiluun. Aloin liikaa miettiä nuoresta pitäen elämää urheilun ehdoilla, Lehikoinen sanoo.

-?Varsinkin naisurheilijat saisivat ottaa rennosti urheilun suhteen. Kyllä sitä saa tässä huippu-urheiluvaiheessa keskittyä urheiluun ja tehdä kaiken sen eteen. Tällä hetkellä nautin siitä enemmän kuin mistään muusta, mutta olisin voinut päästä helpommalla.

Kuva: Joonas Salo

Vaikka kesän kotimaisen yleisurheilutähden polku ei ole ollut helppo, hän on kiitollinen kaikille valmentajilleen. Hän sanoo arvostavansa heistä jokaista omalla tavallaan.

-?Jokainen on kulloisellakin uran hetkellä ollut kullanarvoinen.

Lehikoinen on oppinut matkansa varrella paljon. Vastoinkäymiset ja itsetutkiskelu ovat antaneet sisäistä voimaa, joka näkyy Lehikoisesta myös ulospäin. Hän puhuu harkitusti ja rauhallisesti mutta painavasti ja älykkäästi.

Kesäkuussa Paavo Nurmen kisoissa Turussa, juoksunsa jälkeen, Lehikoinen kertoi Urheilulehdelle, ettei hän pidä siitä, kun media kärttää häneltä vastausta kysymykseen: "Milloin rikot Suomen ennätyksen?" Lehikoinen sanoi haluavansa keskittyä vain itse suoritukseen. Siihen, mitä ratakierroksen aitajuoksun eri vaiheissa voi parantaa ja mikä sujuu hyvin.

Toisin sanoen hän haluaa keskittyä nykyhetkeen eikä tulokseen, matkaan eikä määränpäähän. Samanlaiset ajatukset ovat hyvin tyypillisiä itämaisessa filosofiassa ja länsimaissa suosituissa mindfullness-harjoituksissa. Lehikoinen on löytänyt ajatuksen osin sisäsyntyisesti, osin äidiltään ja henkisiltä valmentajiltaan.

-?Jos keskittyy aikoihin, mukana tulee pakko-ominaisuus. On pakko juosta joku tietty aika. Pakko on urheilijan isoin vihollinen. Samoin väkinäisyys. Väkinäisyys ei johda mihinkään.

Arkityöhön keskittyminen on keskeinen osa Lehikoisen nykyistä urheilijaidentiteettiä. Hän ei haaveile olympiavoitosta, vaikka onnistumiset antavatkin hänelle eniten motivaatiota.

Kuten sanottu, hän kavahtaa urheilun raakaa logiikkaa, jossa vain parhaat nostetaan esiin.

-?Ajattelen, että onnistumiset ja epäonnistumiset kestävät vain hetken, sitten elämä jatkuu.

-?Minulle urheilun ydin on se, mitä teen treeneissä koko talven. Harjoituksissani ei ole muita ihmisiä. Treenaan, elän, lepään ja syön hyvin. Kukaan ei tee sitä puolestani. Minä saan mielihyvää eniten siitä, kun huomaan kehittyväni treeneissä ja kun huomaan keväällä, miten hyvässä kunnossa olen, Lehikoinen kertoo.

-?Urheilun glamourista, siitä että voitan ja ihmiset kehuvat, en saa paljoa. Onnistumiset auttavat jaksamaan, mutta tärkeintä on nauttia arkipäiväisestä elämästä urheilijana. Sen takia minä urheilen.

Kuva: Joonas Salo