Olin palannut aamulla synnytyssairaalasta. Illalla pakkasin pienen käärön vaunuihin ja lähdin kahden isomman lapsen kanssa puistoon. Lapset menivät äitini kanssa edeltä, minä raahustin hitaasti perässä. Kunto oli vielä vähän niin ja näin. Olin ylittämässä suojatietä ja katselin pientä vauvaa.

Tööt tööt!

Musta Toyota lähestyi minua hitaasti. Kävelin auton viereen, kuski avasi ikkunan. Kysyin, miksi hän tööttäili. "Olisit voinut vähän nopeammin ylittää tien", mies sanoi vihaisesti. Kysyin kiukkuisesti, onko hän kuullut suojatien konseptista. Mies alkoi huutaa: "Mene sinä narkkari käyttämään huumeita jonnekin muualle!"

Ai niin. Tätähän se olikin. Suomalaisten viha lastenvaunuja - ja äitejä kohtaan.

Suomalaiset äidit ovat poikkeuksellisen uupuneita, uutisoitiin keväällä. Pää- ja mielipidekirjoituksissa ehdotettiin, että äitien pitäisi olla armollisempia itselleen. Että älkää äidit vaatiko niin hirveästi itseltänne.

Oman ja ystävieni kokemukseni mukaan paineet tulevat kyllä jostain ihan muualta kuin omasta päästä.

Yksin kaupungilla kävellessäni sulaudun joukkoon enkä häiritse ketään. Lasten kanssa muutun maalitauluksi muiden kiukulle.

Jokainen äiti tietää, miltä tuntuu kun tuntemattomat ihmiset huokailevat, muljauttelevat silmiään tai pahimmillaan tulevat sanomaan jotain inhottavaa silloin, kun lapsi pitää ääntä.

Jokainen äiti tietää myös, miltä tuntuu, kun vauva huutaa julkisessa kulkuvälineessä. Sitä ajautuu lohduttamaan vauvaa kovaan ääneen ja näyttävästi: "Ihan pian ollaan perillä, vain pari pysäkkiä enää." Yksinpuhelun pointti ei ole niinkään lohduttaa lasta vaan performoida kanssamatkustajille, että tässä matkustaa Hyvä Äiti. Eli älkää pliis tulko arvostelemaan nyt, kyllä me pian poistumme.

Olen kuullut kymmeniä kokemuksia siitä, miten tuntemattomat ihmiset tulevat vänisemään lapsen kanssa liikkuvalle äidille. Asetelma toistuu vuosikymmenestä toiseen. Minulle on kerrottu tarinoita niin 1960-luvun, 1980-luvun kuin 2020-luvunkin ilkeilystä äitejä kohtaan. Ikävä kyllä pahat sanat syöpyvät mieleen. Tässä vielä kaksi kuvaavaa esimerkkiä:

Lääkäri kertoi ystävälleni, että tämän vauvalla on koliikki. "Voit ihan rauhassa käydä harjaamassa iltaisin hampaat vauvan huutaessa. Se vain huutaa, eikä sille nyt oikein voi tehdä mitään", lääkäri totesi. Ystäväni itki helpotuksesta: jokapäiväinen lohduton itku oli saanut hänet kokemaan itsensä riittämättömäksi äidiksi. Nyt sille löytyi selitys.

Muutaman viikon päästä ystäväni matkusti metrolla. Vauva itki tapansa mukaan, väsynyt ystäväni tarkisti puhelimesta jotain. Erään pysäkin kohdalla tuntematon metromatkustaja kumartui vaunujen ylle ja sanoi kovaan ääneen: "Voi voi kun sinun äitisi ei hoida sinua." Sitten tyyppi astui ulos metrosta ja jätti ystäväni seisomaan typertyneenä paikoilleen. Nyt oli hänen vuoronsa itkeä.

Äitien reaktiota ei tarvitse pelätä.

Seuraava esimerkki osoittaa asenteen äitejä kohtaan: Heille on helppo huomautella mistä vain. He ovat turvallinen maalitaulu silloin, kun tekee mieli purkaa omaa ärsytystään tai vaatia itselleen jotain.

Toinen ystäväni nousi Rautatieasemalta ratikkaan vaunujen kanssa lastenvaunuille varatulle paikalle. Hän istahti vaunujen viereen. Pian eräs nainen pyysi ystävääni väistymään, sillä hänellä oli isot matkalaukut mukanaan. Ystäväni ehdotti, että nainen pyytäisi viereisellä paikalla istuvaa miestä nousemaan, sillä tämä istui myös vaunupaikalla, ilman vaunuja. "En minä uskalla pyytää miestä väistämään", nainen sanoi kiukkuisesti.

Niinpä niin. Oletus on, että äidit tottelevat kiltisti eivätkä sano takaisin - saati ryhdy väkivaltaisiksi. Äitien reaktiota ei tarvitse pelätä.

Onneksi ratikkaan sattuivat nousemaan myös järjestyksenvalvojat, jotka pyysivät miestä menemään istumaan muualle ja sanoivat matkalaukkunaiselle, että vaunupaikalta ei häädetä äitiä pois.

Olen ollut kolme kuukautta kolmen lapsen äiti. Huomauttelun määrä on vain kasvanut siitä, kun minulla oli kaksi lasta. Me näymme ja kuulumme, mutta emmekö saisi?

Yksin kaupungilla kävellessäni sulaudun joukkoon enkä häiritse ketään. Lasten kanssa muutun maalitauluksi muiden kiukulle.

Joskus minulle tulee sellainen olo, että äitien ei toivottaisi poistuvan kotoa. Jäisivät mieluummin sinne siivoamaan ja laittamaan ruokaa, eivätkä tunkisi ihmisten ilmoille nautiskelemaan elämästään!

Mairea horina siitä, että koko kylä kasvattaa, ei toimi ainakaan kadulla tai kulkuvälineissä. En usko, että huomauttelijoita kiinnostaa lapsen paras. Jos kiinnostaisi, he tarjoutuisivat auttamaan äitejä; avasivat ovia tai antaisivat tarvittaessa paikan.

Ehkä sanonta kuuluukin niin, että koko kylä kasvattaa - äitiä. Vähemmästäkin tulee paineita ja alkaa uuvuttaa.

Julia Thurén

Kirjoittaja on kolmen lapsen äiti ja yrittäjä, jolla on ollut lasten saamisen jälkeen myös monia ihania ja hauskoja keskusteluja tuntemattomien kanssa busseissa, ratikoissa ja junissa.

Kolumnista voi keskustella 16.8. klo 23.00 saakka.