Suomen naisten jalkapallomaajoukkueen vaatimaton menestys EM-kisoissa herätti huolta myös huomisesta: miltä suomalaisen jalkapallon tulevaisuus näyttää nyt, kun huippumaat harppovat vauhdilla eteenpäin?

Vielä vuoden 2005 EM-kisoissa Suomi pelasi välierissä. Neljä vuotta myöhemmin kotikisoissa taival päättyi puolivälierissä lopulta EM-hopealle yltäneen Englannin käsittelyssä. Vuonna 2005 mukana oli kahdeksan maata. Suomessa 2009 pelattu turnaus oli ensimmäinen naisten EM-lopputurnaus, jossa mukana oli 12 maata.

Vuonna 2013 Suomi jäi alkulohkoon. Hollannissa 2017 pelatut EM-kisat olivat ensimmäiset, joissa mukana oli 16 maata, mutta Suomi ei selviytynyt karsinnoista kisoihin.

Helmarit palasi Englannissa EM-viheriölle yhdeksän vuoden tauon jälkeen, mutta paljon oli muuttunut: etenkin alkulohkon päätöskamppailu Saksaa vastaan osoitti, missä maailman huippu tällä hetkellä menee. Siitä kehityksestä Suomi uhkaa jäädä.

Palloliiton urheilutoiminnan nuoruusvaiheen kehityspäällikkö Markus Paananen törmäsi suomalaisseuroissa kiertäessään ongelmaan: tyttöjen jalkapallossa ei uskalleta yhtä laajasti ottaa haasteita ja kokeilla omia rajoja kuin poikien puolella.

- Konkreettinen esimerkki siitä on, että useilla alueilla Palloliiton ylimpiin sarjoihin on vaikea saada tyttöjen joukkueita. Koetaan, että kaikki pelaajat eivät ole yhtä hyviä tai osa on ehkä nuorempia. Ei uskalleta mennä, ollaan ylivarovaisia, Paananen kuvailee.

EM-kisoissa pelanneita Helmareita yhdistää samanlainen tausta: moni on pelannut poikien kanssa tai itseään vanhempien joukkueessa. Moni on joukkueista, joissa valmentajilla on samanlainen tausta ja perheessä urheilulla on ollut tärkeä asema.

- Valmentajat ovat halunneet kovimpaan sarjaan ja kovimpaan turnaukseen. Jos voittaa, se on hienoa, mutta jos hävitään, sitten treenataan vähän lisää.

Seuroissa kiertäessään Paananen huomasi, että monessa paikassa ei haluta mitata omaa tasoa häviämisen pelon vuoksi. Jos taas pelataan liian helppoja sarjoja, tehdään vääränlaisia analyyseja.

- Oletetaan, että asiat ovat hyvin, vaikka tasoa pitäisi tarkastella kovinta vastaan ja kovimpien pitäisi taas tarkastella tasoa kansainvälisesti.

Kaikkialla ei pelätä ottaa koviakaan haasteita. Paananen nostaa esimerkiksi kouvolalaisen FC Peltirummun, jota muun muassa MyPaa ja HJK:ta pelaajaurallaan edustanut Tuomas Aho valmentaa. Joukkue ylsi SM-pronssille viime kesän Laura Kalmari -turnauksessa ja joukkueesta on ollut useampia pelaajia nuorisomaajoukkueleireillä.

- Menestyneissä joukkueissa ja pelaajakehityksessä onnistuneilla valmentajilla on ollut lähtökohtana, että pitää olla motivoivaa ja sitä kautta hauskaa, mutta samalla mitataan koko ajan omaa tasoa. Tuon pitäisi olla lähtökohta myös kaikissa isoimmissa seuroissa.

"Kilpailuympäristössä pitää tulla erilaiset odotukset"

Yle Urheilun asiantuntija Pauliina Miettinen tunnistaa ilmiön.

- Ongelma on pelaajissa, valmentajissa ja systeemissä, Miettinen lataa.

- Me luulemme, että treenaamme kovaa. Mutta Suomessa ei uskalleta, pelätään loukkaantumisia tai että jengi lopettaa. Se, että saa jonkun osallistumismitalin ja riittää, että osallistuu, on ihan hyvä harrasteympäristössä, mutta kilpailuympäristössä pitää tulla aivan erilaiset odotukset ja vaatimukset.

Miettisen joukkueet ovat tulleet tunnetuksi kovasta työnteosta, eivätkä hänen valmennusmetodinsa ole miellyttäneet kaikkia. Hän on valmentanut menestyksekkäästi naisten pääsarjassa PK-35 Vantaata ja Tikkurilan Palloseuraa. Miettinen on työskennellyt myös nuorempien joukkueiden kanssa, ja valmensi esimerkiksi Hongan B-tytöt Suomen mestaruuteen 2016.

Nykyisin hän opettaa potkutekniikkaa niin maan huipuille kuin junioreillekin.

Miettisen mukaan vaatimustason pitää lähteä valmentajista. Hän karsisi tarvittaessa pelaajamäärää joukkueissa, joissa on kovempi vaatimustaso.

- Silloin kun valitsee joukkuetta, jos pitää kesälomareissuja tehdä ja kissanristiäisissä käydä, sitten mennään harrastepuolelle. Kun on sitoutunut kilpailuun, se tarkoittaa, että on sitoutunut ja pitää tehdä töitä.

Viime vuonna Suomessa pelasi jalkapalloa pelasi ennätysmäärä tyttöjä ja naisia, yli 37 000 harrastajaa. Eroa pohjoisiin naapureihin vielä löytyy, sillä esimerkiksi Ruotsissa vastaava luku viime vuonna oli 93 000 ja Norjassa hieman yli 100 000.

Suomessa kuitenkin vain kourallinen tytöistä on valmiita tekemään töitä huipulle päästäkseen.

- Liigasta sanoisin, että meillä on ehkä 15-20 pelaajaa, jotka ovat valmiita menemään aivan huipulle. Se, että harjoittelee jengin kanssa neljä kertaa viikossa, ei riitä. Se on tunteja, mitä pitää päivässä tehdä myös omalla ajalla. Keskiverto olympiaurheilija treenaa neljä tuntia päivässä, Miettinen sanoo.

Yksi jarruttava tekijä löytyy vanhemmista. Osa vanhemmista pelkää lasten rasittuvan harjoituksissa liikaa.

- Jos heittäisin hatusta, tällaisia vanhempia on ehkä 60-70 prosenttia kaikista. Niitä tulee vastaan joka joukkueessa, myös liigassa, vaikka pelaajat ovat aikuisia. On liian paljon tekosyitä ja ajatellaan, että lapsen pitää levätä ja saada kaksi päivää viikossa vapaata.

Tytöillä ei samanlaista kilpailutahtoa

Yksi tyttöjen kehittymistä jarruttava tekijä löytyy monia poikia heikommasta kilpailusuuntautuneisuudesta. Markus Paanasen mukaan asiasta on olemassa myös tutkimustietoa.

- Huuhkaja-Helmaripolulla tehdään kyselyitä nuorille pelaajilla ja niissä näkyy ero. Edeltävinä vuosina mukana on ollut myös ulkomaalaisia joukkueita, ja heillä kilpailusuuntautuneisuus on vielä korkeampaa, Paananen kertoo.

- Psykologisesti turvallisessa ympäristössä on erinomainen mahdollisuus lisätä kilpailusuuntautuneisuutta ilman tehtäväsuuntautuneisuuden heikkenemistä. Jos onnistumme tässä, meillä on varmasti entistä enemmän pelaajia polulla, josta voi ponnistaa paremmilla eväillä tulevaisuuden ammattilaispelaajaksi ja Helmariksi, Paananen näkee.

Myös Miettinen tunnistaa ilmiön. Hänen valmentamissaan joukkueissa on aina kisailtu, jotta kilpailuhenkisyys heräisi kaikilla.

- Pojat kilpailevat luonnostaan, mutta kaikki tytöt eivät. Jos se ei tule luonnostaan, pitää se tehdä keinotekoisesti. Jokaisessa pelissä pitää olla seuraus ja palkinto.

Miettisen mukaan kilpailun tulisi olla mukana jo lapsena, jotta lapset oppisivat myös häviämään ja sitä kautta kehittymään.

- Moni tytöistä on täydellisyyden tavoittelijoita. Kun täydellisyyttä tavoittelee ja sitä ei saakaan ja häviää, ei välttämättä uskalla lähteä.

- Tytöillä ja pojilla on erilainen maailma, vähän kuin Suomi ja Amerikka. Suomessa kaikki on samanlaista, ja jos naapurilla on parempi auto, niin mietitään, että vedetään renkaat puhki. Jenkeissä mietitään, miten tehdä enemmän töitä, että saa itse tuollaisen auto, Miettinen kärjistää.

Yle Urheilun asiantuntijat esittivät huolensa naisten pääsarjan tasosta viime keskiviikkona ensimmäisen EM-puolivälierän studio-osuudessa. Huolta aiheutti niin pelin, pelaajien kuin seurojenkin taso.

Valmentajien mukaan valmennusosaaminen on kehittynyt hurjaa vauhtia viime vuosina, eikä syy heikolle menestykselle löydy valmennuksesta.

Miettinen kehottaa kuitenkin katsomaan myös valmentajien suuntaan etenkin vaatimustasoa nostaessa.

- Meidän pitäisi saada lisää tietoa ja lisäkoulutusta, jotta pystyisimme paremmin palvelemaan pelaajia. Roikumme ehkä vielä 16 parhaan joukossa, mutta miten kauan, sitä ei tiedä.

- Kun kymmenen vuotta mennään eteenpäin, Albaniat ja muut, jotka laittavat rahaa naisten futikseen, menevät ohi. Hollanti ja monet ovat menneet jo. Pienet peliliikkeet eivät riitä, niitä on tehty tässä maassa koko pieni elämä.

Lue myös:

Anna Signeulin korvaajan uralla on samoja piirteitä kuin Markku Kanervalla - asiantuntijan mukaan Marko Saloranta on nyt paras vaihtoehto Helmareille

Kansallisen liigan taso huolestuttaa, takana vain todelliset lilliputit - HJK:n päävalmentajalta suora kehitysehdotus, jota kaikki eivät niele

Edustaako Roosa Ariyo jatkossa Afrikan huippumaata vai uudistuvia Helmareita? Maalitykki ei murehdi tilannetta, vaan haluaa pärjätä EM-yllättäjä Belgian sarjassa

Miten Helmarit voisi saavuttaa maailman kärkeä? Asiantuntijalta vaatimus Palloliitolle ja kritiikkiä valmennukselle: "Annettu aika paljon tasoitusta"