Toimeentulotukea saa joka kymmenes kotitalous, ja jokainen niistä on liikaa. Systeemi on mätä. Perustoimeentulotuesta, sellaisena kuin se nykyään on, pitäisi päästä kokonaan eroon.

Idea toimeentulotuen takana on ihan hyvä: jos ihmisellä on niin vähän rahaa, että hän ei pysy hengissä, yhteiskunta pelastaa nälkäkuolemalta. Ajatuksena on, että tilanne on poikkeuksellinen ja väliaikainen. Esimerkiksi jos sairauspäivärahan tai työttömyyspäivärahan käsittely kestää eikä ihmisellä ole säästöjä, valtio auttaa sen ajan ja ottaa sitten omansa takaisin, kun päivärahat tulevat takautuvasti.

Siksi toimeentulotuessa on tiukat ehdot: sitä ei voi saada, jos on säästöjä. Tuoreet tiliotteet kaikista perheen tileistä, myös lasten, pitää toimittaa Kelaan tarkastettavaksi. Jos saa jostain rahaa, vaikkapa satasen synttärilahjaksi tai veronpalautusta, se vähennetään toimeentulotuesta. Jos jollain ihmeen konstilla onnistuu säästämään toimeentulotuesta jotain, summa vähennetään seuraavina kuukausina. Se tekee mahdottomaksi hankinnat tai vaikkapa ylioppilaslahjan lapselle.

Elämä on sumplaamista, ja koko ajan on pelättävä virheitä.

Ongelma on se, että toimeentulotuki on monien säännöllinen toimeentulo eikä hetkellinen pelastaja. Se johtuu siitä, että muut etuudet ovat liian pieniä. Asumistuki on täysin jäljessä vuokratasosta, joten 30 prosenttia asumistuen saajista joutuu hakemaan toimeentulotukea.

Samoin pienimmät työttömyysetuudet eivät riitä elämiseen; 34 prosenttia työttömistä saa myös toimeentulotukea. (Nämä ovat tietenkin pitkälti samoja perheitä.)

Hyväosaisen näkökulmasta saattaa kuulostaa yhdentekevältä, minkä nimistä tukea joku muu saa valtiolta, mutta ero on tosi tärkeä.

Toimeentulotuki on nimittäin näistä se, joka lamauttaa ja estää osallistumisen. Muut mahdollistavat edes jonkinlaisen toivon.

Joka viidennessä kodissa, joissa eletään toimeentulotuella, on alaikäisiä lapsia.

Pienikin palkka vähennetään kokonaan toimeentulotuesta, kun taas työttömyystuki ja palkka sovitetaan yhteen niin, että ihmiselle on aina edes vähän kannattavaa tehdä työtä. Eläkkeellä saa ansaita eläkettä menettämättä peräti 855 euroa.

Jos toimeentulotuen saaja myy kirppiksellä tavaraa hankkiakseen vaikkapa käytetyn pakastimen, tilityksiä ei voi ottaa pankkitilille tai MobilePayllä, koska se on "tuloa". (Pakastin ei kuulu kodinkoneisiin, joihin voi saada maksusitoumuksen harkinnanvaraisena tukena. Jääkaappi kuuluu, mutta sitoumus on niin pieni, ettei sillä saa jääkaappia, kotiinkuljetusta ja vanhan hävitystä. Ja rahaa ei siis ole säästössäkään.) Elämä on sumplaamista, ja koko ajan on pelättävä virheitä.

Itse olen kieltäytynyt esimerkiksi lapsen koulun johtokunnan jäsenen paikasta, kun pelkäsin, miltä pieni, epäsäännöllinen kokouspalkkio näyttää toimeentulotukihakemuksessa. Ja koulumaailmaan kun juuri kaivattaisiin moninaisuutta; keskiluokkaisia vanhempia siellä on yllin kyllin.

Systeemi siis syrjäyttää lisää niitä, jotka ovat joutuneet marginaaliin, vaikka yhteiskunnan pitäisi toimia päinvastoin.

Toimeentulotuen hakemiseen liittyy paljon sellaista, joka tulee yhteiskunnalle kalliiksi ja nöyryyttää hakijaa. Kelan henkilökunta pyytää selvityksiä, jos jokin tiliotteessa on epäselvää. "Kuka laittoi tilillesi 70 euroa, ja onko mahdollista, että häneltä tulee tukea myös ensi kuussa?"

Samaan aikaan verottajalle riittää ilmoitus monista verovähennyksistä, joita ansiotuloista saa tehdä. Verottaja laskee, että kyttäys tulee sille kalliiksi. Kela taas ei saa sellaista harkintaa käyttää. Taustalla on ajatus sosiaalietuuksien huijaajista ja nuhteettomista veronmaksajista. Siis syrjintä.

Pahinta toimeentulotuessa on se, että se ei mahdollista mitään tulevaisuuteen suuntautumista. Pienikään säästäminen ei onnistu, ja pienet työt, joista voisi poikia ennen pitkää toimeentuloa, ovat vain haitaksi.

Jos omaisuutta on, se on pakko myydä, mikä on tavallaan oikein, mutta tarkoittaa ihmiselle itselleen sitä, että hän menee elämässä taaksepäin. Sellainen lamauttaa, vie tulevaisuuden uskon.

Ja joka viidennessä kodissa, joissa eletään toimeentulotuella, on alaikäisiä lapsia. Onko meillä yhteiskuntana tosiaan varaa siihen, että lapsilta ja nuorilta viedään tulevaisuudenusko?

Auli Viitala

Kirjoittaja on mielenterveyskuntoutuja, jonka tulot koostuvat tätä nykyä työ- ja kansaneläkkeestä ja kirjoituspalkkioista.

Kolumnista voi keskustella 27.7. klo 23.00 saakka.