Urheilustudion Mitä kuuluu nyt -sarjassa muistellaan aiempia talviolympialaisia. Viime viikonloppuna oli vuorossa Vancouver 2010. Pekingin olympialaiset nähdään helmikuussa Ylen kanavilla.

- Kuin leopardi saaliinsa perään säntää Mika Poutala matkaan! Tietäen, että jokainen potku vie häntä kohti urheilijan suurinta unelmaa, olympiavoittoa, selostaja Christer Sarlin tunnelmoi.

On 15. helmikuuta vuonna 2010. Kun Mika Poutala palaa tuohon hetkeen lähes 12 vuotta myöhemmin, ei päivämäärä sano hänelle mitään. Poutala osaa kuitenkin nopeasti arvata, että kyse on Vancouverin olympialaisten 500 metrin pikaluistelukilpailusta.

- Sen oli tarkoitus olla kirsikka kakun päällä urallani. Valmistautuminen ja edelliset vuodet olivat mennyt täysin putkeen. Odotukset olivat kovat. Olin puhunut niistä itsekin avoimesti. Voi olla, että kaikki eivät edes tajunneet, kuinka kovassa kunnossa olin sillä hetkellä, Poutala sanoo.

Kun Sarlin oli päästetty selostuskopissa irti eläinvertauksineen, Suomen penkkiurheilukansan odotukset olivat ehtineet nousta. Poutala oli nimittäin aiemmin aamulla räväyttänyt koko porukan parhaan ajan 500 metrin kilpailun ensimmäisessä lähdössä.

- Ensimmäinen luistelu meni täysin nappiin. Oli siisti fiilis, kun taululla luki kerrankin numero yksi, Poutala muistelee.

Olo oli ollut luottavainen ja rento kilpailupäivän aamuna. Poutalan mukaan harvoin oli ollut noin vapautunutta tunnetta. Kuulemma aina vähän silti jännitti kilpailupäivän aamuina. Tuona aamuna ei niin ollut.

- Valmistautuminen oli osunut niin hyvin lankulle. Tiesin, että perussuorituksen pitäisi riittää, Poutala sanoo.

Ensimmäisen luistelun jälkeen päivästä tuli rikkonainen. Päivän aikana tuli monta pidempää katkoa ohjelmaan, kun jääkone meni rikki. Kilpailut myöhästyivät tuntikaupalla. Kilpailujen välinen rako pitkittyi.

- Koko sen ajan ajattelin, että minulla ei ole hätää ja muut varmaan panikoi. Otin rennosti. Makailin sohvilla sun muuta, Poutala kertoo.

Jossain vaiheessa tuli kuitenkin ratkaisevan toisen startin aika. Toiselle radalle asettui Poutalan viereen japanilainen Joji Kato.

- Toisessa luistelussa startti ei ollut niin hyvä kuin ensimmäisessä. Ajattelin silti, että ei tässä mitään hätää ole, Poutala avaa.

Sitten oli ratkaisevan hetken aika.

- Tajusin takasuoralla, että japanilainen kaveri oli yllättävän paljon minua edellä. Hän oli lähtenyt sisäradalta ja minä ulkoradalta. Totta kai hän oli luonnollisesti edellä, mutta hän oli liian paljon edellä, Poutala sanoo.

Poutalan aivot raksuttivat. Hän lähestyi takasuoraa Richmondin olympiaovaalissa. Japanilainen oli yhä edellä.

- Tajusin, että minun on voitettava tuo kaveri, jos haluan oikeasti voittaa kilpailun. Ajattelin, että minun piti vetää riskillä viimeinen kaarre. Jälkikäteen mietittynä olisin voinut ajatella, että ei kannata yrittää vetää mitään supertemppuja. Vetää vain varma luistelu ja se riittäisi mitaliin. Voittoa ei vaan tulisi, Poutala avaa.

Sitä ei kuitenkaan Poutala hyväksynyt siinä hetkessä.

- Olin vain fiksaantunut siihen, että minun piti voittaa. Tiesin, että pystyisin voittamaan. Sitten viimeisessä kaarteessa ajolinja kostautui. Yritin vähän liian aggressiivista ajolinjaa. Tulin liian nopeasti nappuloihin kiinni. Oli pakko vähän vaihtaa ajolinjaa. Kun luistellaan 60 kilometriä tunnissa ja 1,1 millimetriä paksun terän päällä, ajolinjan muuttaminen kaarteessa ei ole itsestäänselvyys. Siinä tuli paha horjahdus, Poutala toteaa.

Horjahduksen jälkeen Poutala tajusi, että ei voi olla enää sinä päivänä olympiavoittaja.

- Elättelin vielä toiveita, että voi tulla mitali. Annoin kaikkeni loppusuoralla. Venytin jalkaani. Katsoin vähän pelokkaana tulostaululle. Näkyi numerot. Olin pudonnut viidenneksi. Se taisi olla vain kolme sadasosaa mitalista. Eli noin 48 senttimetriä. Puhutaan vielä kahden luistelun yhteisajasta. Se oli tosi karu hetki, Poutala sanoo.

Todellisuus ei tuntunut todelta juuri sillä hetkellä.

- Ensimmäinen ajatus oli, että milloin voin ottaa uudestaan. Tiesin pystyväni siihen. Tuli sellainen videopelifiilis, että aloitan alusta. Tajusin kuitenkin aika nopeasti, että ei oteta mitään enää alusta. Se oli siinä. Se oli todella kova paikka, Poutala sanoo.

Siitä siirryttiin seuraavaksi saman tien toimittajien luo niin sanotulle mixed zonelle eli haastattelualueelle.

- En muista kuka oli kameran vieressä kysymässä. Tuli legendaarinen kysymys, miltä nyt tuntuu. Nykyään naurattaa, mutta silloin ei vielä naurattanut. Huomaan itse sanovani, että tämä tuntuu pahemmalta kuin oman isän kuolema, Poutala sanoo.

Poutala oli vain 7-vuotias, kun hänen isänsä kuoli syöpään.

Olympiapettymyksen keskelläkin Poutala havahtui omaan vertaukseensa ja oivalsi tärkeän asian.

- Tämä on vain urheilua.

- Tunteiden kanssa eläminen urheilussa on parasta ja pahinta. Tuolla hetkellä se oli pahinta.

Pettymyksen käsittely silti kesti. Poutalan elämäkertateoksessa on kerrottu, kuinka hän mietti Vancouverin olympialaisia seuranneen vuoden ajan joka päivä, mikä meni pieleen. Pettymykseen suhtautuminen kuvasti, kuinka kova kolaus viidenneksi jääminen oli.

- Jälkikäteen oli helppo huomata, että identifioin itseni ihan liikaa menestyksen ja kilpailujen mukaan. Ajattelin, että en ole kunnon urheilija, jos en ole vähintään olympiamitalisti. Kävi mielessä sellaisia ajatuksia, että onko minulla mitään arvoa? Minut tunnettiin kuitenkin ihmisten silmissä urheilijana, Poutala avaa.

Vielä kahdeksan vuotta myöhemmin Pyeongchangissa hän jäi jälleen vain muutaman sadasosan päähän olympiamitalista. Jälkikäteen Poutala on käynyt paljon läpi urheilu-uransa tapahtumia. Poutala on ymmärtänyt haasteet ja haavat, mitä on joutunut kokemaan.

- Olen yrittänyt auttaa urheilijoita miettimään elämää isommasta perspektiivistä. Se monesti auttaa pettymyksien käsittelyyn, paineisiin ja niin edespäin, Poutala sanoo.

Hän on myös keskittynyt arvokkaisiin asioihin, mitä huippu-urheilijan elämä on tuonut.

- Hienoin asia urheilu-uraltani oli ihmisenä kasvaminen. Se on ollut arvokkain asia. Toiseksi ovat olleet kohtaamani ihmiset ja asiat. Kolmantena, neljäntenä tai ehkä jopa viidentenä tulee kilpaileminen, Poutala korostaa.

- Matka on ollut hieno, vaikka isoimmat unelmat eivät toteutuneet urheilijan uralla.

Poutalan mukaan myös isäksi tuleminen muutti lähestymistapaa elämään. Omat lapset ovat siirtäneet ajatuksia isompaan perspektiiviin.

Mitä Poutalalle nyt sitten nykyään kuuluu?

- Arki täyttyy paljon perheen kanssa tekemisestä, kolmen lapsen isä sanoo.

Sarjainnostujaksi itseään tituleeraava Poutala kertoo, että pikaluistelukerrat ovat jääneet vähiin.

- Käyn aina silloin, kun saan omat lapset pikaluistelemaan. Käyn ehkä viisi kertaa vuodessa pikaluistimilla. Hokkareilla tulee enemmän pelattua pipolätkää. Omien poikien ja muiden kaverien kanssa, Poutala päättää.

Lue lisää:

Kun Tampere haki vuoden 1976 talviolympialaisia, intoa oli enemmän kuin rahaa - "Ne olisivat olleet köyhän miehen kisat", muistelee entinen kaupunginjohtaja

Muistatko tämän surullisenkuuluisan hetken Suomen olympiahistoriasta? Joukkueen tuntemattomin jäsen viihtyy nykyään brasilialaisen jujutsun parissa

Kumpi on parempi, Tanja Poutiainen-Rinne vai Kalle Palander? Alppilegendat selvittivät vastauksen kysymykseen niukalla erolla