Eräänä elokuun perjantai-iltapäivänä reilut neljännesvuosisata sitten kävelin frakki päällä ja mikrofoni kädessä yhdessä kameramiehen kanssa Helsingin vanhankirkon puistossa häiritsemässä ihmisiä, jotka olivat hilpeinä matkalla juhliin. Olin nuori ja innokas A-studion toimittaja, joka halusi haastaa keskustelua eläkepolitiikasta.

Puiston laidalla sijaitsi työeläkeyhtiö Varman pääkonttori, jonka edessä välkkyivät juhlatulet. Kyseessä oli eläkeyhtiön vuotuinen cocktail-juhla. Tein kaikille kutsutuille saman kysymyksen: kenelle eläkerahat kuuluvat?

Pari vuotta aikaisemmin palkansaajille oli tullut oma kolmen prosentin työelämaksu, mutta läheskään kaikki teollisuuspomot eivät hyväksyneet ajatusta siitä, että eläkerahat todella kuuluisivat palkansaajille.

He olivat tottuneet käyttämään itse eläkerahoja: lainaamaan niitä edullisella korolla yrityksilleen sekä myymään yritystensä kiinteistöjä vähintäänkin hyvällä hinnalla - jos ei peräti ylihinnalla - eläkeyhtiöille. Varman päivänä haastattelemani juhlavieraat edustivat enemmäkseen työnantajia ja olivatkin kiusaantuneita kysymyksestäni.

Noista ajoista eläkemaksu on noussut roimasti. Ensi vuonna eläkemaksu on lähes neljännes maksun perusteena olevasta palkasta. Samaan aikaan eläkerahastot ovat paisuneet. Niiden määrä lähestyy 250 miljardia euroa.

Kuuluvatko rahat entisille, nykyisille vai tuleville palkansaajille?

Eläkerahoilla voitaisiin hoitaa valtion menot lähes neljän vuoden ajat. Jos eläkerahoilla maksettaisiin pois koko valtion velka, jäljelle jäisi vielä reilut 100 miljardia euroa.

Kysymys siitä, kenelle eläkerahat kuuluvat on yhä ajankohtainen. Nyt hyväksytään, että eläkerahat kuuluvat palkansaajille. Kysymys onkin sitä, kuuluvatko rahat entisille, nykyisille vai tuleville palkansaajille.

Näkyvimmin rahoja ovat haikailleet entiset palkansaajat eli ne työeläkeläiset ja heidän edustajansa, jotka ovat toivoneet niin sanotun taitetun indeksi poistamista.

Työeläkkeitä on korotettu vuodesta 2005 siten, että korotuksessa otetaan huomioon hintojen nousu 80 prosenttisesti ja ansioiden nousu 20 prosenttisesti. Aikaisemmin molempien osuus oli 50 prosenttia.

Tuorein kohu liittyy 23 demarikansanedustajan allekirjoittamaan kysymykseen, jossa pyydetään selvittämään voisiko eläkerahoja käyttää pienituloisten eläkeläisten hyväksi.

Työeläkkeissä on kysymys vakuutuksesta. Palkansaajien palkasta maksetaan vakuutusmaksuja. Vakuutettava riski koskee työuran päättymisen jälkeisten elinvuosien määrää. Mitä pidempään elää, sitä enemmän vakuutuksesta hyötyy - ja päinvastoin.

Eläkevakuutuksessa korvauksen määrä ei ole kuitenkaan sidottu maksettuihin vakuutusmaksuihin, vaan sovitun mukaiseen eläketasoon. Alun perin kyseessä oli puhdas jakojärjestelmä: eläkkeellä olevien eläkkeet maksettiin kokonaan palkansaajilta perittävillä maksuilla.

Myöhemmin eläkemaksuja alettiin myös rahastoida. Syynä oli se, että eläketasot oli määrätty erittäin korkeiksi ottaen huomioon ikäluokkien koon muutos.

Ilman rahastointia tai eläke-etuuksien rajua leikkausta työssä olevien maksut olisivat nousseet kohtuuttomiksi.

Vuosina 1946-1949 syntyi vuodessa yli 100 000 lasta. Vuonna 1972 ikäluokan koko laski ensimmäisen kerran alle 60 000:nen. Tämän jälkeen uudeksi ikäluokan keskikooksi vakiintui noin 60 000.

Ilman rahastointia tai eläke-etuuksien rajua leikkausta työssä olevien maksut olisivat nousseet kohtuuttomiksi. Tilanne ratkesi eläke-etuuksien heikennyksillä, maksujen korotuksilla ja rahastoinnin jatkamisella.

Edellä sanotun perusteella eläkerahat eivät kuulu entisille palkansaajille. Indeksin muuttaminen tai ylimääräinen korotus pieniin työeläkkeisiin olisi kuormasta syömistä. Sen sijaan eläkerahat kuuluvat niille nykyisille palkansaajille, joiden maksamia eläkemaksuja on rahastoitu suurten ikäluokkien eläkkeitä varten.

Tämä tarkoittaisi sitä, että eläkerahastot purettaisiin vähitellen, kun suuret ikäluokat alkavat väistyä. Rahastoja purkamalla voitaisiin alentaa eläkemaksuja.

Syntyvyys alkoi laskea pysyvämmin vuonna 2010. Vuonna 2017 syntyi ensimmäinen alle 50 000:nen kokoinen ikäluokka. Ikäluokkien koon perusteella uusi tarve rahastoinnille kehkeytyy vasta 2010-luvun syntyneiden pienten ikäluokkien vuoksi. Heidän eläkeikänsä alkaa vasta noin 2080-luvulla. Aikaa varautumiseen on vielä paljon.

Eläkerahoja hallitsevat tahot - eläkeyhtiöt, Eläketurvakeskus, Työeläkelaitosten liitto - haluavat kuitenkin käyttää eläkerahat tulevien palkansaajien hyväksi - hamaan maailman loppuun asti. Toisin sanoen eläkerahastoja ei haluta purkaa, vaan pikemminkin kasvattaa.

Eläkerahastojen käyttö onkin eläkepelin pimeä kortti.

Ongelmallista on se, ettei asiasta ole kuitenkaan selkeää päätöstä. Mistään ei löydy strategiaa tai linjausta siitä, kuinka suuriksi eläkerahastoja halutaan kasvattaa. Mitä suuremmat rahastot ovat, sitä suurempaa on niitä hallinoivien tahojen valta.

Eläkerahastojen käyttö onkin eläkepelin pimeä kortti. Se hämmentää vastuuta myös eläkerahojen sijoittamisesta, mihin tuore kansainvälinen arvio Suomen eläkejärjestelmästä kiinnitti huomiota.

Kovin avoimesti eläkepeliä ei muutoinkaan pelata. Eläketurvakeskus ei kerro johtamansa työmarkkinoiden keskusjärjestöjen eläkeneuvotteluryhmän toiminnasta mitään muuta kuin kokoonpanon.

Jotta voisimme tietää, kenelle eläkerahat kuuluvat, meidän tulisi saada kuulla, mistä tässä tärkeässä ryhmässä puhutaan ja mitä siellä päätetään.

Heikki Hiilamo

Kirjoittaja toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessorina ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorina. Aikaisemmin hän on työskennellyt muun muassa toimittajana Yleisradiossa.

Kolumnista voi keskustella 10.11. klo 23:00 asti.