Lapsen katuminen on yksi yhteiskunnan kielletympiä tunteita. Silti noin muutama prosentti äideistä katuu vanhemmuutta. Milla ja Salli kuuluvat heihin.

Kuva: Kuvat: shutterstock, kuvitus: Minna Riekki

Sinä iltana Milla, 27, soitti itse lastensuojeluun.

Kahdeksan kuukautta hän oli kestänyt, vaikka oikeastaan kaikki oli alkanut jo synnytyslaitoksella: voimat vienyt synnytys, univaje, kohtutulehdus. Ja se itku. Vastasyntynyt poikavauva itki taukoamatta, eikä kukaan osannut sanoa, miksi.

Äärettömän rakkauden sijaan Milla oli tuntenut vain ahdistusta ja huolta. Hän ei esiinny jutussa omalla nimellään lapsensa yksityisyyden suojaamiseksi.

Pian vauvan syntymän jälkeen Millan puoliso oli todennut, ettei perhe-elämä olisikaan häntä varten, vaikka lapsi oli ollut yhdessä kovasti toivottu ja haluttu. Tuli avioero, muutto toiselle paikkakunnalle ja lopulta masennus. Poika ei lakannut itkemästä. Sellaisia vauvat ovat, neuvolasta sanottiin kerta toisensa jälkeen.

Ympärillä koko maailma tuntui hehkuttavan äitiyden onnea ja ihanuutta. Vauva-aika, parasta ikinä, Milla muistelee.

- Itse puolestani ajattelin, että olin tehnyt elämäni suurimman virheen.

Ja sitten koitti kahdeksankuukautisneuvola. Sen Milla muistaa edelleen. Hän kertoi olevansa niin väsynyt ympärivuorokautiseen valvomiseen, että pelkäsi lapsensa puolesta. Vastauksena hän sai jälleen yhdet voivottelut. Ne tuntuivat ivallisilta.

Milla meni kotiin, näppäili lastensuojelun numeron ja antoi puhelimen soida. Työntekijälle hän kertoi olevansa niin loppu, että hänellä oli väkivaltaisia ajatuksia lastaan kohtaan.

- Se työntekijä säikähti sitä. Eihän niin voi sanoa.

Äitiyden katuminen on edelleen kielletty ja vaiettu tunne, kertoo Armi Mustosmäki. Hän työskentelee akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistossa.

Mustosmäki on tutkinut äitiyttä ja siihen liittyviä tunteita paljon. Vuonna 2019 hän tutki yhdessä tutkijatohtorin Tiina Sihdon kanssa sitä, kuinka äitiyden katumisesta puhutaan internetin keskustelupalstoilla. Kävi ilmi, ettei äitiyttä ollut lupa katua edes anonyymisti: tunteitaan ilmaisseet saivat osakseen moralisointia ja kritiikkiä, ja heitä kehotettiin menemään hoitoon.

Tutkimusten mukaan katumus ei ole vanhemmuudessa harvinainen tunne: Arviolta muutama prosentti äideistä katuu vanhemmuutta. On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan katumuksen tunteita kokisi jopa yli kymmenen prosenttia vanhemmista.

Mustosmäki tarkentaa puhuvansa pääosin äideistä, sillä isistä on vielä vähemmän tutkimustietoa aiheen tiimoilta.

Koska äitiyden katuminen on edelleen yhteiskunnassa tabu, on vaikeaa arvioida, kuinka moni oikeasti katuu äitiyttä - ja onko katumus jatkuvaa vai esimerkiksi ajoittaista. Myös kulttuurilliset ja yhteiskunnalliset tekijät tulisi ottaa huomioon tuloksia tarkastellessa.

- Tutkimusta on myös vaikeaa tehdä, sillä ihmisiä on vaikeaa saada puhumaan katumuksestaan, Mustonen huomauttaa.

Kuva: Kuva: shutterstock, Kuvitus: Minna Riekki

Sallilta synnytyksen jälkeinen masennus oli viedä hengen.

Hän oli juuri ja juuri täysi-ikäinen saadessaan ensimmäisen lapsensa. Samana vuonna Salli avioitui lapsensa isän kanssa, sillä niin hänet oli kasvatettu. Sallin suku ei ollut uskonnollinen, mutta arvokonservatiivinen. Vanhemmilla oli toiveita ja odotuksia, joihin hän pyrki kasvamaan parhaansa mukaan.

- En tiennyt muusta, nyt vajaa nelikymppinen Salli kertoo.

Hänkään ei esiinny omalla nimellään lastensa yksityisyyden suojaamiseksi.

Nuoren äidin ja hänen tuoreen puolisonsa suhde kääntyi Sallin mukaan nopeasti väkivaltaiseksi, eikä Salli tiennyt, miten lähteä: Oli pieni lapsi, ei tuloja tai koulutusta. Salli hoiti lasta, kun ikätoverit matkustivat ja opiskelivat.

Kului monta vuotta, ennen kuin Salli pääsi miehestä eroon. Avioeroa ei katsottu perheessä hyvällä.

Pian Salli kuitenkin tapasi uuden kumppanin. Päässä jumitti edelleen sama ajatus: Tuli mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Pari sai yhden lapsen, ja pian toisen.

Ei tarvitse auttaa, Salli ajatteli, vaikka sairastui kolmannen lapsensa saatuaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Hän väsyi. Elämään kasautui kerralla paljon huolta ja surua, ja toinenkin liitto oli päättymässä eroon. Apua oli vaikeaa pyytää mutta myös saada.

- Kun lapset tekee, niin ne pitää itse myös hoitaa. Niin tuntuivat kaikki ajattelevan, Salli pohtii.

Sitten Salli romahti. Hän yritti itsemurhaa.

- Heräsin sairaalasta ja lääkäri totesi vielä samana päivänä, että voin lähteä kotiin. Seuraavana päivänä minua odotti lastensuojelun tapaaminen poliisiasemalla. Poliisiasemalla, Salli toistaa.

Sitten hän pitää pienen tauon.

- Tuntui, että olin äitiyden myötä menettänyt itseni.

- Lapsen hankintaa pohtiville ihmisille on aina sanottu, että sitä katuu, jos ei hanki lapsia, mutta lapsen hankkimista ei voi katua. Ajatellaan, että äitiys kuuluu naiseuteen, Mustosmäki kertoo.

Voidaan puhua mielikuvituksen kolonisaatiosta: naisten on oletettu menevän naimisiin ja saavan lapsia niin kauan, että heidän on vaikeaa edes kuvitella mitään muuta.

Äitiyteen liitetään kertomus siitä, että äitiys on raskasta ja väsyttävää, mutta lopulta kuitenkin kaiken vaivan arvoista, Mustosmäki sanoo. Ajatellaan, että jos äitiyttä ei heti tunne itselleen luonnolliseksi, niin kyllä siihen ainakin kasvaa ja oppii. Että kyllä se rakkaus lapseen ja äitiyteen jostain löytyy, geeneistä, hormoneista tai selkärangasta, viimeistään oppimalla.

- Yksi tuttuni totesi, että vanhemmuus on kuin olisi addiktoitunut huumeisiin: 99 prosenttia ajasta sä ryömit jossain katuojassa ja se on ihan hirveää, mutta sitten se yksi prosentti on aivan humauttavan ihanaa. Ja sen yhden prosentin vuoksi ollaan täysillä mukana siinä hommassa, Mustosmäki kertoo.

Myös Me Naiset kysyi tätä juttua varten lukijoiltaan kokemuksia vanhemmuuden katumisesta. Vastauksia kertyi yli sata.

Kyselyyn vastasi myös 26 henkilöä, jotka eivät katuneet vanhemmuutta. Sen sijaan vastauksissa toistui syyllistävä sävy siitä, ettei lapsia tehdä vaan saadaan, vanhemmuuden katuminen on laiskuutta ja että aiheesta ei tulisi missään nimessä kirjoittaa.

- Meillä on tällainen kaikentekevä ja pärjäävä naisihanne. Sanotaan, että lapsella pitää olla ruoka pöydässä ja puhtaat vaatteet, mutta siihen liittyy paljon muutakin. Lapsella pitäisi olla kaikenlaisia mahdollisuuksia. Erityisesti läsnäolon vaatimus vanhemmilta on nykypäivänä todella kova, Mustosmäki sanoo.

Romahduksensa jälkeen Salli sai viimein keskusteluapua. Terapiassa hän alkoi ymmärtää, ettei oikeastaan olisi koskaan halunnut lapsia. Muunlaista maailmaa ei vain ollut tarjottu.

- Siellä sanoin ensimmäisen kerran, että vittu kun en olisi tehnyt lapsia. En luopuisi lapsistani mistään hinnasta ja rakastan heitä, mutta olisi pitänyt ensin tutustua itseensä.

15 vuoden äitiyden jälkeen Salli sai töitä unelma-ammatistaan, johon hän oli vuosien varrella kouluttautunut. Työ oli vuorotyötä, minkä vuoksi sovittiin, että kaksi nuorempaa lasta asuisivat virallisesti isänsä luona.

- Oma äitini sanoi, että olen huono äiti, kun lapset asuvat isällään. Olin itsekäs, vaikka lapset muuttivat isälleen oikeastaan vasta sitten, kun olin päässyt nousemaan omasta suostani. Olen viimein ehtinyt ajattelemaan, mitä oikeastaan itse pystyn ja haluan. Olen muutakin kuin äiti, Salli sanoo.

Tehtyään itsestään lastensuojeluilmoituksen myös Milla sai ensimmäistä kertaa tilanteeseensa apua. Hän muutti neljäksi kuukaudeksi poikansa kanssa perhekuntoutusyksikköön. Vasta siellä äiti sai tarvitsemaansa lepoa ja apua tilanteen käsittelyyn. Paljastui myös, että hänen poikansa taukoamaton huuto oli johtunut raudanpuutteesta ja refluksista.

Lastensuojelun työntekijäkin ymmärsi, ettei Milla oikeasti aikonut käyttäytyä väkivaltaisesti lastaan kohtaan: Vastaavia aggression ja turhautumisen tunteita oli kaikilla, eivätkä ne tarkoittaneet, että joku oikeasti toimisi juuri niin. Tunteista ei vain uskallettu puhua.

- Moni pelkää pyytää apua, sillä siitä saa huonon vanhemman leiman. Ajatellaan, että ei välittäisi lapsistaan. Oikeasti se ääneen sanominen osoittaa, että haluaa apua ja parasta lapselle. Puhuminen ja asioiden sanominen ääneen pelasti mut. Jos en olisi koskaan sanonut suoraan, en varmaan olisi koskaan saanut apua.

Millan lapsi on pian kaksivuotias, kun taas Sallin lapsista nuorimmatkin lähenevät täysi-ikäisyyttä. Molemmat kertovat edelleen katuvansa äitiyttä, ainakin silloin tällöin.

- Mä tiedän, että mä olen oikeasti hyvä äiti: ruokin, pesen, vaatteet, päiväkodit, läheisyydet. Mä teen kaikkeni sen lapsen eteen, mutta silti mua kaduttaa. Silti mulla on sellainen olo, että ei tämä ole yhtään sellaista, mitä mä toivoin, että tämä olisi, Milla sanoo.

Tässä piileekin äitiyden suurin ristiriita, Milla toteaa. Ihmisten kulissit täydellisen pärjäävästä äidistä ovat niin vahvat, että niiden kyseenalaistaminen on vaikeaa.

- Vaikka mä tiedän, että muutkin kokevat näitä tunteita ja mä en ole ainoa, mä mietin usein, että onko se vika kuitenkin minussa. Jos tästä puhuttaisiin ääneen, se ehkä helpottaisi sitä, että tämä on ihan fine. Vanhemmuuden ei tarvitsisi olla vain ja ainoastaan täydellistä, eikä mun tarvitsisi elää tätä varten.

Lue lisää: Kun Aino-tytär oli todella sairas, äiti pelkäsi tämän kuolemaa - äiti huomasi tietyistä merkeistä, ettei lapsella ole kaikki kunnossa

Lue lisää: Nyt puhuvat vanhemmat, joiden aikuiset lapset muuttivat takaisin kotiin - Ellin lapsi tuli baarista kotiin "karmit kaulassa" eikä maksanut laskuja

Lue lisää: Näyttelijä Ismo Apellilla on seitsemän lasta - vanhimmalla ja nuorimmalla ikäeroa 30 vuotta: "Ei minusta ollut isäksi parikymppisenä"