Kuva: Colourbox, Tatu Vornanen / IS, Lehtikuva

Kolme suomalaista kertoo, mistä syistä parisuhde kariutui - ja mitä ero oikein opetti.

"Tapasin tyttäreni tulevan isän ensimmäistä kertaa parikymppisenä. Lyhyt tapailumme loppui, kun mies lähti maailmalle. 13 vuotta myöhemmin löysimme toisemme uudelleen. Muutimme saman katon alle yhdessä poikani kanssa, jonka olin saanut edellisessä suhteessani. Pian saimme tyttären. Muiden silmissä olimme idyllinen uusioperhe, ja ajoittain koin niin myös itse.

Kun tyttäremme tuli kouluikään, suhteemme alkoi rakoilla. Mies oli levoton sielu eikä tuntunut aina tietävän, mitä oikein elämältään haluaa. Perhe-elämään asettuminen oli hänelle vaikeaa, ja pikkulapsiarki kävi kummallekin kuormittavaksi.

Ajauduimme karikkoiselle tielle. Miehelleni kehkeytyi sivusuhde, toinen, kolmaskin. Eräänä isänpäivänä mies pakkasi tavaransa ja muutti toisen naisen luo. Se oli hirveä kolaus itsetunnolle. Suhteemme ei kuitenkaan päättynyt tähän. Vuodenvaihteen jälkeen mies palasi katuvana takaisin kotiin. Yhteiselo jatkui jotenkuten, mutta seuraavat kuukaudet olivat todella raskaita. Käsittelimme suhteemme kriisiä myös perheterapeutin vastaanotolla. Psyykkisesti kävin läpi niin suurta myllerrystä, että muistot tuolta ajalta ovat sumuisia.

Yhtenä maaliskuisena perjantai-iltana haettuani tyttäremme ystävänsä syntymäpäiväjuhlista huomasin mieheni tavaroiden kadonneen kylpyhuoneesta. Kylpytakki, partahöylä, hammasharja - kaikki tipotiessään. Sillä hetkellä päätin, että tempoilu tässä suhteessa saa nyt riittää. Taloudellisten syiden, uuden yhteisen asuntomme sekä lasten koulujen ja ystävien vuoksi olin sietänyt liian paljon. Se hävetti ja nolotti. Peli olisi pitänyt viheltää poikki jo aikaa sitten.

Toisaalta olin halunnut ymmärtää ja tukea miestäni, sillä tiesin, ettei hänelläkään ollut ollut helppoa. Hän oli raitistunut suhteemme aikana, jatkanut opiskeluja, edennyt työssään ja saanut elämänsä monin tavoin eri raiteille. Vaikka perhearki oli hänelle ajoittain haastavaa, hän teki paljon lasten eteen ja toimi isähahmona pojalleni. Halusin tehdä kaikkeni perheen koossa pitämiseksi, enkä ollut luovuttamassa kovin helposti asian suhteen, vaikka lähipiirini neuvoikin toisin.

Kuva: Tatu Vornanen / IS, Colourbox

Kuitenkin sinä maaliskuisena hetkenä tiesin katsoneeni kaikki kortit loppuun. Oivallus iski mieleeni kirkkaana - aivan kuin joku olisi sytyttänyt yhtäkkiä valot päälle. Suhteellamme ei ollut enää minkäänlaisia edellytyksiä jatkua. Silmäni aukesivat viimein, eikä mikään voinut niitä enää sumentaa.

Tilanteeseen nähden erosimme melko sovussa. Mies tuki minua taloudellisesti niin, että pystyin muuttamaan toiseen asuntoon samalla asuinalueella, eikä lasten tarvinnut vaihtaa koulua. Kun omatkin raha-asiani selkeytyivät, olo oli huojentunut. Koin, että selviän kyllä.

Samaan aikaan ero tuntui valtavalta epäonnistumiselta. Koin paitsi suurta surua ja vihaa, myös hirveää häpeää siitä, että suhde päättyi. Netin keskustelupalstoilla tutustuin muihin eronneisiin, joilta sain paljon vertaistukea ja apua eron käsittelyyn. Osasta vertaisista tuli jopa ystäviä, joiden kanssa olen yhteydessä yhä. Keskustelujemme myötä aloin ymmärtää paremmin, miksi olin hakeutunut suhteeseen, jossa en voinut hyvin.

Enää tapahtunut ei tee kipeää. En myöskään enää kadu suhdetta enkä vuosia, joina yritin saada suhteemme toimimaan. Kaikesta olen oppinut ja vahvistunut. Mikään ei ole mennyt hukkaan. Eron jälkeen olen ollut suurimman osan ajasta sinkku. Joillekin yksinoloni on ihmetyksen aihe. Ei minulla ole mitään hyvää ihmissuhdetta vastaan, mutta eron myötä oivalsin, että voin olla kokonainen ilman parisuhdettakin.

Voisi kuvitella, että emme olisi enää exäni kanssa puheväleissä. Olemme kuitenkin saaneet sovittua asiat niin, etteivät menneet enää paina. Poikani toiveesta vietimme joitakin jouluja yhdessä vanhempieni luona. Käymme yhä ex-mieheni kanssa hautausmaalla jouluisin. Exäni on pahoitellut ja pyytänyt tapahtunutta anteeksi montakin kertaa. En silti tiedä, olenko antanut tapahtunutta anteeksi. Jos anteeksianto tarkoittaa sitä, että hyväksyy ikävät teot, ei niin ole käynyt. Katkera en ole, mutta koen, ettei kaikkea voi, eikä kuulukaan hyväksyä."

Kuva: Tatu Vornanen / IS, Colourbox, Suopanki / Lehtikuva

"Yhteiseloa aviomieheni ja lasteni isän kanssa kesti 17 vuotta. Suhteessamme oli paljon hyvää, mutta lopulta elämä vastoinkäymisineen ajoi meidät erilleen.

Vaikeudet alkoivat, kun menetimme läheisiä sairauksille. Itse pääsin surusta yli, mutta miehelleni tapahtumien käsittely oli vaikeampaa. Läheisten kuolema toi hänessä esiin piirteitä, joita en ollut aiemmin nähnyt. Yhtäkkiä mies halusi elää kuin viimeistä päivää, harrastaa ja käyttää rahaa huolettomasti. Minä taas vaalin taloudellista vakautta, ja halusin keskittyä hurvittelun sijaan perheeseen ja jatko-opintoihin. Hiljalleen arvomaailmamme alkoivat eriytyä toisistaan. Miehen elämä pyöri yhä enemmän omien harrastusten ympärillä, ja kotona hänestä tuli poissaoleva. Välillä tuntui, että olin lapsillemme yksinhuoltaja. Töistä kotiin palaaminen alkoi tympiä ja ahdistaa.

Kaikkein raastavinta oli tunne- ja keskusteluyhteyden kariutuminen. Olin aina valmis kuuntelemaan mieheni huolia, mutta kun olisin halunnut purkaa sydäntäni tai saada rohkaisevan halauksen, koin jääväni vaille tukea. Kun itkin, miten paha minun on olla, mies jätti minut sohvalle vollottamaan ja lähti puuhailemaan omiaan. Tuntui kuin olisi puhunut seinille. Tilanne johti siihen, että käsittelin huoliani mieluummin ystävieni kuin puolisoni kanssa. Sitä mukaa kun etäännyimme toisistamme, myös viehätys alkoi hiipua.

Kuva: Tatu Vornanen / IS, Colourbox, Pekka Sakki / Lehtikuva

Mietin eroa yli viisi vuotta. Kun lopulta eräällä lomamatkalla tajusin, ettei minun tullut edes ikävä puolisoani, ymmärsin ottaa eron viimein puheeksi. Ensin mies oli yllättynyt, sitten tulisesti loukkaantunut. Aikani haukkuja ja syytöksiä kuunneltuani totesin, että eikö ole vain hyvä, että eroamme - selkeästi kummallakin oli paha olla suhteessa. Olimme pysytelleet yhdessä lähinnä suhteen tuoman turvallisuuden tunteen vuoksi, emme niinkään rakkauden. Niin ystävämme kuin lapsemmekin olivat jo jonkin aikaa ounastelleet eroamme.

Tätä nykyä välimme ovat asialliset ja molemmin puolin kunnioittavat. Pystymme vaihtamaan arkisia kuulumisia sekä hoitamaan lastemme asioita yhteisymmärryksessä. Nostamme kumpikin lastemme hyvinvoinnin etusijalle, emmekä puhu toisistamme rumaan sävyyn heidän kuullen.

Eron jälkeiset vuodet ovat olleet onnellisia. Huomasin heti, miten minun oli helpompi hengittää. Painoakin putosi kuukaudessa reippaat viisitoista kiloa. Sain viimein tehdä päätöksiä täysin oman pääni mukaan, enkä ollut enää kireä ja vihainen koko aikaa. Ystävänikin totesivat, että olin jälleen oma itseni. Eron myötä olen myös voinut keskittyä paremmin lapsiini ja olla heille parempi vanhempi.

Kertaakaan en ole katunut. Jonkin aikaa tosin harmittelin, että olisi pitänyt erota jo paljon aiemmin. Toisaalta ajattelen, että ainakin katsoin loppuun asti enkä tehnyt päätöstä hätiköiden. Viimeiset aviovuotemme myös opettivat paljon: muun muassa sen, miten pahasta puhumattomuus onkaan. Jos toiselle ei voi puhua, on syytä pohtia vakavasti, onko kumppani itselle oikea. Kumppanin tulisi olla peruskallio, tuki ja turva - yksi parhaista ystävistäsi. Jos luottoa ja turvaa ei ole, ei ole kunnioitusta tai arvostustakaan."

Ero on yksi kuormittavimpia tilanteita ja suurimpia kriisejä yksilön elämässä. Kriisistä voi seurata myös hyvää: parhaimmillaan ero on kasvattava kokemus ja positiivinen käännekohta elämässä.

Yksilö- ja pariterapeutti Jouni Pölönen kertoo kolme askelta parempaan eroon.

1. Älä viivyttele

Päätös erota on harvoin helppo. Kumppanin menettäminen surettaa, eikä eron kipeitä seurauksia, kuten esimerkiksi rakkaasta kesämökistä luopumista tai yhteisen ystäväporukan kariutumista, ole helppo kohdata.

Erityisen vaikeaa eropäätöksen tekeminen on silloin, jos pariskunnalla on yhteisiä lapsia. Myös taloudellisten syiden takia rikkonaisessa suhteessa saatetaan sinnitellä hyvinkin pitkään.

Vuosikausien kituuttelu ei kuitenkaan ole eduksi kellekään. Usein tulee aiheuttaneeksi vain lisää ongelmia ja pahoinvointia parisuhteeseen.

Pahimmillaan huonossa suhteessa roikkuminen katkeroittaa.

- Jälkeenpäin mieltä saattaa kalvaa se, miksei päättänyt suhdetta aiemmin. Katkeruudessa vellominen aiheuttaa itselle vain harmia ja hidastaa erosta eteenpäin pääsemistä.

2. Kommunikoi ajoissa

Harvoin eropäätös kypsyy kumppanuksilla samanaikaisesti. Usein toinen on hautonut eroa jo pitempään, kun taas toiselle kumppanin eroaie voi tulla täytenä yllätyksenä.

- Suhteen haasteita ei ole tullut huomanneeksi tai ne on tulkittu vain ohimenevänä vaikeana vaiheena.

- Kun kumppani ilmoittaakin haluavansa erota, usein ensireaktio on tilanteen kieltäminen ja ongelmien vähättely. Keskustelu on harvoin rakentava.

Puolustuskannalle vetäytyminen johtaa usein syyttelyyn ja sokeuteen omalle roolille parisuhteen ongelmien synnyssä. Loukkaantuneena eroa on vaikea kääntää kasvattavaksi kokemukseksi.

Suhteen ongelmista ja eroajatuksista tulisikin puhua mahdollisimman varhain. Joskus kriisin setviminen vaatii ulkopuolista apua.

- Mikäli jokin yhteiselossa hiertää, tulisi asia ottaa mahdollisimman pian puheeksi, eikä jäädä odottelemaan toisen aloitetta asiassa. Varsinkin pitemmissä parisuhteissa uskotaan tuntevansa puoliso jo niin läpikotaisin, että tyydytään arvailemaan toisen reaktioita ja tehdään oletuksia kysymättä.

3. Karista katkeruus ja vihanpito

Voi kulua kauan aikaa, ennen kuin tietää eropäätöksen olleen oikea. Keskimäärin vie vähintään vuoden, että erosurun on saanut todella prosessoitua.

- On valtava pettymys tajuta, että suhde, jonka oli uskonut kestävän hautaan asti, päättyykin. Epäonnistumisena eroa ei kuitenkaan kannata pitää. Se luo vain pohjaa katkeruudelle.

Erityisen kriittistä on se, mitä tapahtuu vuosi parisuhteen päättymisen jälkeen: pysyvätkö välit sopuisina ja kyetäänkö lasten asioista ja muista järjestelyistä sopimaan yhteisymmärryksessä. Eron jälkeisillä tapahtumilla on usein kauaskantoiset vaikutukset sille, miten sujuvasti eron jälkeinen elämä lähtee liikkeelle.

- Sydänystäviä ei tarvitse olla, mutta vihanpidosta ja katkeruudesta tulisi päästää irti, jotta kumpikin pääsee tahoillaan elämässä eteenpäin.

Myös itsesäälissä ja surussa vellominen jarruttaa eron jälkeistä kasvua ja tapahtuneesta toipumista.

Kun vaikeista tunteista kykenee irrottautumaan, voi katseen siirtää siihen, mitä hyvää suhde itselle antoi ja opetti. Parhaimmillaan ero on kasvattava kokemus ja positiivinen käännekohta elämässä.

- Yhteiset vuodet eivät ole hukkaan heitettyä aikaa. Usein viimeistään ajan myötä huomaa, että elämä kyllä jatkuu, ja asian kanssa saa tehtyä rauhan.

Kuva: Tatu Vornanen / IS, Colourbox

"Tiesin eron olevan edessä, kun kadotimme yhteyden toisiimme. Minä ja vaimoni olimme alun alkujaankin ihmisinä hyvin erilaisia: minä ekstrovertti, hän äärimmäisen introvertti ja vetäytyvä persoona. Seurusteluvaiheessa yhteinen arki sujui silti hyvin eikä persoonaeroihin tullut kiinnitettyä juuri huomiota. Lasten saamisen jälkeen arki alkoi hiertää. Emme enää ymmärtäneet toinen toisiamme, keskusteluyhteyttä oli vaikea löytää ja fyysinen läheisyys väheni. Kotona oli ahdistava olla - hyvä kun edes hengittämään pystyi.

Riitaisa liittomme ei ollut. Suhde pikemminkin jäähtyi. Kaiken sinetöi viimeinen yhteinen kesälomareissumme. Vaikka olimme kaukana arjen kiireistä ja huolista, yhdessäolo ahdisti. Yhtenä päivänä ajoin 800 kilometriä vaimoni toivekohteeseen, emmekä puhuneet koko automatkan aikana toisillemme mitään. Mitään sanottavaa ei vain enää ollut. Tunnelma oli jäätävä. Silloin minulle valkeni, että erohan tässä tulee.

Olimme eron suhteen samoilla linjoilla. Olimme kumpikin kasvaneet tahoillamme eri suuntiin emmekä kaivanneet enää toistemme seuraa. Pariterapia ei muuttaisi sitä tosiasiaa, ettemme sovi yhteen. Lasten täysi-ikäistymiseen asti emme halunneet päätöksen kanssa odottaa, sillä suhteemme ahdinko olisi väistämättä heijastunut myös heidän hyvinvointiinsa. Kaikkien kannalta oli vain parempi, että jatkaisimme erillään.

Oli silti tuskallista hyväksyä, että 15 vuoden suhteemme oli nyt ohi. Kannoin paljon huolta alakouluikäisistä lapsistamme ja siitä, miten järjestäisimme heidän asiansa. Onneksi saimme sovittua yhteishuoltajuudesta melko mutkattomasti, eikä eromme muutenkaan ollut dramaattisen riitaisa. Parhaita ystäviä emme ole, mutta lastemme asiat saamme kyllä sovittua ja järjestettyä. Se on pääasia.

Kuva: Tatu Vornanen / IS, Colourbox, Tapio Vanhatalo / Lehtikuva

Vei kauan aikaa, kunnes huomasin olevani jälleen oma iloinen itseni. Pystyin jälleen hengittämään, enkä ollut enää se vaisu mies, jolla ei ole energiaa muille. Ystävänikin totesivat, miten mahtavaa oli, että olin alkanut taas nauraa vapautuneesti. Ero oli ehdottomasti oikea päätös, ja uskon exäni ajattelevan samoin.

Ero opetti, miten tärkeää on panostaa kahdenkeskiseen aikaan. Meidän olisi pitänyt satsata tähän paljon enemmän. Ei myöskään auta, jos vain toinen yrittää ja näkee vaivaa. Suhde vaatii työtä molemmilta. Ne harvat ystävämme, jotka ovat yhä yhdessä, ovat tässä hyviä."

Haastateltavien nimet on muutettu. Heidän henkilöllisyytensä on IS:n toimituksen tiedossa.