Kuva: Lassi Rinne

Ukrainalaisperheiden toive paluusta kotiin on kova. Elämä vieraassa maassa on epävarmaa, kun tietoa kotimaan tulevaisuudesta ei ole. Silti arjesta löytyy pieniä ilonhetkiä ja unelmia.

Natalie istui autossaan pitkässä letkassa Liettuan vastaisella rajalla. Jonotuspaikka oli 120:s. Autossa mukana olivat 4-vuotias Danylo ja 10-vuotias Mykyta, Natalien lapset. Menisi pitkään, ennen kuin perhe pääsisi jatkamaan matkaansa Liettuan puolelle, pois sodan alta.

Sitten he kuulivat, että Viron rajalla jonoa ei olisi. Auton nokka käännettiin.

Natalien perhe tuli Suomeen 2. syyskuuta 2022 Ukrainasta Hersonin alueelta. Nyt he asuvat Helsingissä vastaanottokeskuksen tarjoamassa asunnossa. Natalien puoliso on päivät töissä rakennusalalla, sieltä töitä on helpoin saada. Tammikuussa perheeseen syntyi kolmas lapsi, Oleksandr.

Natalie haluaa, että lapset näkisivät Suomesta mahdollisimman paljon. Kuva: Lassi Rinne

Natalie opetti Ukrainassa historiaa ja yhteiskuntaoppia. Perheellä oli oma asunto ja palsta maanviljelyä varten. Ukrainan maaperässä mikä tahansa kasvaa, hän kertoo.

Elämä Suomessa on "tavallista", mutta silti niin erilaista. Kaikki on uutta, vaikka arkiaskareet täytyy hoitaa kuten kotonakin. Mykyta odottaa pääsevänsä ennen peruskoulua käytävään valmistavaan opetukseen. Ukrainaan jääneisiin kavereihinsa hän pitää edelleen yhteyttä.

Natalie haluaa näyttää lapsilleen Suomesta mahdollisimman paljon. He osallistuvat retkille ja esittelykierroksille. Leikkipuistoissa lapset tapaavat suomalaisia ikätovereita. Etenkin Danylo tykkää olla suomalaisten lasten, erityisesti tyttöjen, kanssa. Hän muun muassa auttaa tovereitaan polkupyörien parissa.

Mykyta harrasti Ukrainassa kamppailua, jossa pärjäsi hyvin. Suomessa hän on aloittanut jalkapallon pelaamisen.

Joskus lapsista keskimmäisin, Danylo, itkee ikäväänsä kotimaahansa. Nataliekin herkistyy, kun hän puhuu tulevaisuudesta; kaikki toiveet ovat ajatuksessa, että pian pääsisi takaisin kotiin, takaisin Ukrainaan. Siellä on suurin osa sukulaisista.

Lue lisää: Venäjä hävittää Ukrainaa hirvittävällä voimalla - edessä voi olla silti vielä jotain sitäkin pahempaa

Perheen pienin, Oleksandr, syntyi tammikuussa Suomessa. Kuva: Lassi Rinne

Perheen pienempi unelma toteutui viime talvena, kun Helsinkiin satoi lopulta lunta ja Natalie lapset näkivät ensimmäisen kunnon talven. Ukrainassa kun lunta tulee vain vähän ja se sulaa nopeasti pois.

Tölkit voi palauttaa ja siitä saa rahaa, vastaa Daniil, 12, ja nauraa ilkikurisesti kysyttäessä, mistä hän pitää Suomessa. Äiti Natalia tuntee poikansa huumorin ja jatkaa Daniilin vastaukseen pitävänsä Suomen puhtaasti luonnosta.

Ei Daniilinkaan vastaus pelkkää vitsailua ole, sillä hän aikoo säästää panttipulloistaan saamansa rahat ostaakseen jotain isompaa - ei vain pelkkiä viikonloppukarkkeja.

Natalia ja Daniil sekä Natalian sisko tulivat Suomeen yli vuosi sitten, 4. huhtikuuta, Kiovan Butshasta. Päätös Suomeen lähtemisestä syntyi, kun he etsivät nukkumapaikkaa täydessä puolalaisessa liikuntasalissa. Joku kertoi, että myös Suomeen olisi mahdollista päästä.

Natalia ja Daniil tulivat Suomeen huhtikuussa Ukrainan Butshasta. Venäjä hyökkäsi pieneen kaupunkiin aivan sodan alkuvaiheessa. Kuva: Lassi Rinne

Aluksi he majoittuivat Suomessa asuvan ukrainalaisperheen tarjoamassa huoneessa yhdessä toisen perheen kanssa. Tila kävi kuitenkin ahtaaksi niin monelle ihmiselle, joten nyt Natalia ja Daniil asuvat kahdestaan vastaanottokeskuksen järjestämässä asunnossa.

Perheen isä kuoli sodan alkuvaiheessa Venäjän miehityksessä Butshassa.

Lue lisää: Kun raju pakomatka päättyi, taivaalla loistivat revontulet - ukrainalaiset naiset kertovat, millainen Suomi heidän silmissään on

Daniil käy viidennettä luokkaa, jossa on myös yksi toinen ukrainalainen oppilas. Hän kertoo saaneensa jo suomalaisiakin kavereita. Daniil pitää liikuntatunneista, etenkin kun ne järjestetään ulkona, sillä Ukrainassa liikuntatunnit pidetään yleensä jumppasalissa. Matematiikasta hän taas ei tykkää.

Vapaa-ajallaan Daniil käy ryhmätanssitunneilla ja harrastaa ohjelmointia. Hän käy myös Ukrainan ylläpitämää etäkoulua, jotta pysyisi kärryillä siinäkin. Usein koulupäivän jälkeen hän tulee avustuskeskukselle, jossa Natalia työskentelee päivät vapaaehtoisena ja osa-aikaisena.

Daniil tulee usein koulun jälkeen avustuskeskukselle, jossa hänen äitinsä työskentelee osa-aikaisena ja vapaaehtoisena. Kuva: Lassi Rinne

Natalia ja Daniil eivät katso vielä kovin kauaksi tulevaisuuteen, he odottavat sodan loppumista. On ajatus Suomeen jäämisestäkin käynyt mielessä. Natalian pitäisi aloittaa suomen kielen opiskelu, mutta se vaatisi paljon aikaa. Tiedustellessa opettaako Daniil äidilleen suomea, kaksikko nauraa. Natalian mukaan se on ollut vaikeaa. Toistaiseksi Daniil toimii äidilleen tulkkina tarvittaessa, esimerkiksi lääkärissä.

Haaveena äidillä ja pojalla on matka Lappiin, jossa pääsisi näkemään Joulupukin.

- Mä osaan, huikkaa 8-vuotias Varvara kysyttäessä osaavatko lapset jo suomea.

10-vuotias Viktor kertoo itsestään lähes sujuvalla suomen kielellä.

- Mun nimi on Viktor, olen 10 vuotta vanha. Mulla on veli, sisko, äiti ja isä. Isä on töissä. Mä opiskelen Pihlajamäen ala-asteen koulu. Mun harrastukset on jalkapallo ja koripallo.

Varvara kaipaa kovasti kotimaahansa. Kuva: Lassi Rinne

Sisarukset tulivat Suomeen äitinsä Viktorian ja nuorimman sisarensa Hordiinin kanssa viikko sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut hyökkäyksensä Ukrainaan. Perhe on kotoisin Odessasta, josta matka taittui ensin autolla Romanian Bukarestiin ja sieltä lentämällä Suomeen, jossa perheen isä jo työskenteli. Mukana tuli myös perheen kissa.

- [Sen nimi on] Mufasa ja se on kaksivuotias, Viktor kertoo.

Viktor pelaa jalkapalloa HJK:ssa. Isona hän haluaisi olla kuuluisa pelaaja. Lempipelaajia hänellä on ainakin 50:tä, ellei jopa 55, hän laskeskelee.

Perheen vanhimmat lapset aloittivat koulun heti Suomeen tultuaan, 4-vuotias Hordii aloitti päiväkodissa marraskuussa. Viktor siirtyi perusopetukseen elokuun alussa käytyään valmistavan opetuksen. Hän on saanut jo suomalaisia kavereita.

Lue lisää: Outoja kiviä kaduilla ja euron vuokra - tällainen on Suomi Ukrainasta tulleiden silmin

4-vuotias Hordiin äitinsä Viktorian sylissä. Kuva: Lassi Rinne

Varvara sen sijaan aloitti tavallisessa perusopetuksen luokassa jo viime vuonna. Alku oli vaikea, koska muut ympärillä puhuivat vierasta kieltä. Onneksi eräs luokalla ollut poika auttoi. Elokuussa Varvara aloitti toisen luokan kuitenkin uudelleen, koska kielitaito ei ollut kehittynyt tarpeeksi kolmannelle luokalle siirtymiseksi. Häntä harmittaa ja ihmetyttää, miksi hänen täytyy käydä ylimääräisillä suomen kielen tunneilla, kun muiden ei tarvitse.

Kun Viktoria kertoo, että perhe voisi jäädä Suomeen, vaikka sota loppuisikin, ei Varvara pidä ajatuksesta. Hän haluaisi palata kotiin, jossa kielikin on tuttu. Varvaralla on enimmäkseen ukrainalaisia ystäviä, mutta Viktoria kertoo, että perhe on saanut suomalaisia tuttuja naapureista. Silloin tällöin heidän kanssaan vaihdetaan itsetehtyjä leivonnaisia.

Viktoria työskenteli kotimaassa lääkärinä sairaalassa ja terveysasemilla. Viimeinen vuosi kului erään terveysaseman johtotehtävissä.

Ukrainassa Varvara harrasti tanssia ja Viktor soitti kitaraa. Kuva: Lassi Rinne

Viktoria ei irtisanoutunut työtehtävästään ensimmäisen Suomessa viettämänsä vuoden aikana, vaan piti työstään ikään kuin palkatonta lomaa.

Todellisuus oli lomasta kaukana. Perhe ajatteli ensin, että paluu kotiin olisi piakkoin mahdollista.

Viime helmikuussa Viktoria kuitenkin päätti ilmoittautua TE-toimistolle. Hän sai kotoutumissuunnitelman, alkoi opiskella suomen kieltä ja aloitti tanssiharrastuksen. Elämää on pakko jatkaa, hän ajatteli.