Kuva: Epe Heleniuksen kotialbumi, Pirnesten kotialbumi, Jyri Paasosen kotialbumi, Mirko Melantien kotialbumi, Tim Nwachukwu / AFP / Lehtikuva

Suomalaiset kausikortinhaltijat kertovat, mitä iloja (ja murheita) vakiopaikan pitäminen brittistadioneilla tuottaa.

Suomalaisittain voisi ajatella kausikortin ostamisen englantilaisseurojen peleihin olevan vaikeaa tai ainakin liian kallista. Nykyisin käyttämättömät paikat saattaa saada myytyä eteenpäin sen verran helposti, että tosifanin kannattaa hyvinkin harkita kausikortin ostamista.

Kauppalehden Optio kirjoitti tammikuussa: Kun Olli-Pekka Kallasvuon 30-vuotinen Nokia-ura päättyi, hän alkoi viettää vaimonsa kanssa talvia Lontoossa. Miljoonakaupungin tarjoamista elämyksistä tärkeimpiä ovat Fulhamin kotiottelut.

Kallasvuo kertoi valinneensa Fulhamin, koska otteluun piti päästä kävellen. Chelsean kausikortin saaminen olisi ollut paljon vaikeampaa. Kallasvuolla on kaksi Fulhamin kausikorttia, mutta »vaimo ei yleensä lähde mukaan» määrittelee Kallasvuo.

Tässä muutaman muun suomalaisen kausikortin haltijan tarina. Punta on noin 1,15 euroa.

Urheilulehti

TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Brittifutis-kausioppaassa. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.

Tilausohjeet ovat täällä.

Rakkauteni Chelseaan syttyi 1994. Pelasin Kokkolan Pallo-Veikoissa. Pääsin 16-vuotiaana kahdeksi viikoksi harjoittelemaan Chelsean juniorijoukkueen kanssa.

Juniorijoukkue, reservit ja ykkösjoukkue harjoittelivat kaikki Harlingtonissa samalla useammasta kentästä koostuvalla alueella.

Kahden viikon jakso oli ikimuistoinen. Harjoittelin päivittäin valioliigapelaajien tai tulevien sellaisten kanssa, esimerkkeinä Dennis Wise, Gavin Peacock, Frank Sinclair, Michael Duberry. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin manageri Glenn Hoddle, jonka kosketus ja peliäly olivat vielä 37-vuotiaana muiden yläpuolella.

Reissulla näin myös ensimmäisen otteluni Stamford Bridgellä, silloista cup-voittajien cupia Austria Wieniä vastaan.

Mirko Melantie päätyi Chelsean kannattajaksi erikoista reittiä: ollessaan näytillä seurassa KPV:n lupaavana juniorina. Kuva: Mirko Melantien kotialbumi

Matkan jälkeen Chelseasta tuli iso osa elämääni. Chelsean pelejä näki harvemmin televisiosta. Alkuviikosta suunnistin aina kirjastoon lukemaan englantilaisia lehtiä ja tulostamaan otteluraportteja internetistä.

Säästäminen seuraavaa matkaa varten alkoi heti tuon reissun jälkeen. Matka koitti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Tuolloin pääsyliput olivat vielä edullisia, 15-20 puntaa, ja hoituivat soittamalla lipputoimistoon.

Matkoista tuli vuosittaisia. Samalla liityin Chelsean jäseneksi. Kausikortti minulla on ollut kaudesta 2009-10 lähtien kaverini kanssa. Minulla oli edelliseltä kaudelta riittävästi lojaalisuuspisteitä, joilla aukesi mahdollisuus hakea kausikorttia.

Paikkani on Shed Lowerissa. Kausikortin hinta on useamman vuoden pysynyt samana, 750 puntaa. Se kattaa Valioliigan kotipelit. Cupien peleihin minulla on aina etuosto-oikeus.

Tälle kaudelle uusilla omistajilla oli ymmärtääkseni ajatus nostaa hintoja, mutta viime kauden sekoilujen jälkeen tämä olisi suututtanut kannattajat, joten hinta pysyi ennallaan.

Kausikortti tälle kaudelle on jo hallussa. Kuva: Mirko Melantien kotialbumi

Kausarini on edullisin. Muihin katsomonosiin se maksaa yli tuhat puntaa. Chelsealla on käytössä Ticket Exchange, jonka kautta voin myydä paikkani seuran jäsenelle peleihin, joissa en ole paikalla.

Kausikorttilaisena olen päässyt näkemään Valioliigan mestaruusjuhlat Stamford Bridgellä, matkustanut joukkueen perässä Moskovaan, Müncheniin, Monacoon, Tokioon, Amsterdamiin, Prahaan ja Abu Dhabiin. Olen nähnyt paikan päällä Chelsean voittavan Valioliigan, FA-cupin, liigacupin, Mestarien liigan, Euroopan liigan ja seurajoukkueiden maailmanmestaruuden.

Välillä pitää nipistää itseään. Vuonna 1994 Harlingtonissa ei olisi voinut kuvitella, millaiseksi seura tulevaisuudessa kasvaisi.

Hienoin hetki on ollut 2012 Mestarien liigan voitto. Sellaista euforian tunnetta tuskin mikään muu ottelu tuo. Olin neljä vuotta aiemmin kokenut toisen ääripään Moskovassa, kun kävelin hävityn finaalin jälkeen kaatosateessa maani myyneenä.

Epäuskoisimman hetkeni olen kokenut 2007 Stamford Bridgellä, kun kaverini Miika Koppinen teki maalin Chelsean verkkoon Mestarien liigan lohkovaiheessa. Rosenborgin voitettua edellissyksynä Norjan mestaruuden aloin välittömästi toivoa kohtaamista Chelsean kanssa. Odotukset vain kasvoivat, kun Rosenborg kävi tiputtamassa TamUn täällä.

Melantie on kausikorttilaisena päässyt todistamaan useita merkittäviä otteluita. Kuva: Mirko Melantien kotialbumi

Lohkoarvontaa taidettiin jännittää livenä puhelimitse. Uskomaton kävi toteen, kun Rosenborg arvottiin Chelsean kanssa samaan lohkoon. Joukkueet kohtasivat avauskierroksella, joten heti matkaa varaamaan. Istuin pelissä päädyn alimmalla rivillä. Miika vei Rosenborgin johtoon suoraan silmieni alla ja juhli maaliaan kymmenen metrin päässä edessäni. Tuolloin tuli tunne, että tämä kaikki on pakko olla käsikirjoitettu.

Annoin Miikalle tehtäväksi hoitaa minulle John Terryn paita, mutta tulos 1-1 oli katastrofi Chelsealle. Kapteeni ei ollut helposti lähestyttävä tunnelissa. Hän oli pistänyt kaiken palasiksi. Sain kuitenkin Salomon Kaloun paidan. Seuraavana päivänä Jose Mourinho sai kenkää. Kuulin seuraavat viikot, kuinka kaverini oli aiheuttanut potkut.

Matkustaminen peleihin ei ole helppoa tai halpaa, koska asun Vaasassa. Menen vaihtelevasti lentäen tai junalla Helsinkiin ennen kuin pääsen jatkamaan matkaa Lontooseen.

Olen pelannut ja seurannut jalkapalloa pikkupojasta alkaen. Manchester United valikoitui suosikkiseuraksi 1980-luvulla, eikä valitulta tieltä ole ollut paluuta. Otteluita seurattiin silloin Yleltä, joka aloitti näyttämään jo 1960-70-luvun taitteessa Englannin liigan otteluita.

Ylen televisiolähetyksillä oli suuri merkitys suomalaiselle jalkapallokulttuurille, kun selostajana toimi vielä legendaarinen Aulis Virtanen. Englannin liigan ottelut olivat varsinkin 1970- ja 1980-luvuilla ainoita Suomessa säännöllisesti televisioituja pelejä arvokisojen välillä. Lisäksi pelattiin vakioveikkausta ja seurattiin tuloksia tiiviisti Veikkaaja-lehdestä.

Jyri Paasonen (oik.) antoi kummipojalleen Eelikselle rippilahjaksi matkan Old Traffordille. Kuva: Jyri Paasosen kotialbumi

Muistan vieläkin, kuinka luin nuorena poikana Unitedin seurahistoriaa. Minut pysäytti 6. helmikuuta 1958 tapahtunut lento-onnettomuus. Euroopan cupin ottelusta Belgradista palatessa joukkue teki välilaskun Müncheniin. Yrittäessään kolmatta kertaa nousta jäiseltä kiitotieltä lumimyrskyn keskellä lentokone törmäsi kenttää ympäröiviin aitoihin ja rakennuksiin.

Onnettomuudessa menehtyi 23 ihmistä, joista kahdeksan oli Unitedin pelaajia. Joukkue tunnettiin nimellä »Busby Babes» managerinsa Matt Busbyn mukaan. Vuosittain onnettomuutta muistetaan Manchesterissa. Siitä on myös tehty useita kannattajalauluja. Olen käynyt onnettomuuspaikalla vanhalla München-Riemin lentokentällä, jossa on muistomerkki.

Kesti aikansa ennen kuin nuorena miehenä pääsin paikan päälle Unitedin pyhättöön Old Traffordille seuraamaan otteluja.

Olin Dubaissa vuodenvaihteessa 2002-03. Silloin siellä ei ollut vielä yhtä länsimaalaista kuin nykyään. Pubit olivat vähissä, joten kyselin hotellin respasta, missä voisin katsoa Unitedin ottelun. Sattumalta aulassa oli myös manchesterilainen Unitedin kannattaja, joka kuuli keskustelumme.

Lähdin hänen kanssaan katsomaan pubiin ottelua. Meistä tuli kavereita, kun vietimme muutenkin aikaa Dubaissa. Sain kutsun saapua vieraaksi Manchesteriin alkuvuonna 2003. Ensimmäinen otteluni oli Leedsiä vastaan. Minulla on edelleenkin tallessa tuon pelin pääsylippu.

Viime kausi oli minulle juhlakausi pyöreiden vuosien osalta. Minulla on ollut kausikortti kymmenen vuotta. Kausikortin sain, kun olen käynyt katsomassa otteluita samojen manchesterilaiskavereiden kanssa. Heillä on ollut suvussa kausikortit pääkatsomossa. Yhden kaverin nimi on Duncan. Hänen isänsä nimesi poikansa Duncan Edwardsin mukaan, joka menehtyi lento-onnettomuudessa.

Kaverin isä aina sanoo, että Edwardsista olisi tullut yksi kaikkien aikojen parhaista, koska oli nähnyt tämän pelaavan useamman kauden ennen menehtymistä vain 21-vuotiaana.

Näiden vanhemman polven hahmojen kunto on heikentynyt iän myötä, joten yksi heistä tarjosi minulle omaa kausikorttiaan kymmenen vuotta sitten. Kausikorttia ei olisi ollut oikein mahdollisuutta saada muutoin. Niiden jonotusaika on hyvin pitkä. Olen keskimäärin käynyt katsomassa reilu kymmenen ottelua kaudessa. Finnairilla on suorat lennot Manchesteriin, joten on helppo lentää perjantaina töiden jälkeen ja palata maanantaina aamukoneella.

Vuoden 1958 lento-onnettomuus ei ole unohtunut Manchesterissa. Kuva: Jyri Paasosen kotialbumi

Jos en pääse itse paikalle, niin paikalliset kaverit ovat myyneet paikkani kavereilleen. Nyt kausikortin hinta on 1007 puntaa. Siihen sisältyvät Valioliigan kotiottelut. Lisäksi sillä on oikeus ostaa lippuja cup-otteluihin ja Mestarien liigan otteluihin, joiden hinta on noin 50 puntaa.

Sain pari kautta sitten toisenkin kausikortin, kun vierellä istunut ei pystynyt käymään enää kuin satunnaisesti otteluissa. On ollut hyvä, kun on kaksi vierekkäistä paikkaa. On mukava mennä suomalaisten kaverienkin kanssa katsomaan otteluita Old Traffordille, kun on aina ylimääräinen lippu tarjolla.

On ollut mukava ottaa reissulle mukaan välillä myös nuorempaa sukupolvea. Vein viime kaudella jalkapalloilevan kummipojan Eelis Vuoren rippilahjaksi otteluun. Vierailtiin samalla reissulla Old Traffordilla seuran museossa ja käytiin harjoituskeskuksessa Carringtonissa, joten kummipoika sai otettua kuvia pelaajien kanssa.

Sanoin reissun jälkeen Eelikselle, että nyt on kummisedän velvollisuudet hoidettu ja tiedät, että Manchester on minun taivaani. Matt Busby totesi niin aikoinaan, kun hän kieltäytyi työtarjouksesta Real Madridin päävalmentajaksi.

Innostukseni lähti kuten meikäläisen ikäisillä yleensäkin niistä Aulis Virtasen selostamista lauantai-iltapäivän otteluista. Niitä tuli Ylellä 10-15 kaudessa.

On yhtä vaikeaa kertoa syytäni Arsenalin fanitukseen kuin perustella toista seuraani eli Ilvestä. Ei mieleeni tule 1960-luvulta edes yhtään suosikkipelaajaa. Vielä Wembleyn MM-finaalissa 1966 olin ankarasti saksalaisten puolella.

Kun pelejä sai näkyviin Suomessakin, katselin myös Bundesliigaa satelliittiantennilla. Kuvan laatu oli heikkoa, mutta se on aina ollut minulle ikään kuin kakkosliiga. Italiaa en jaksa katsoa ollenkaan, Espanjaakin aika vähän.

Epe Helenius esittelee nimikkolaattaansa Emirates-stadionin Armoury Square -aukiolla. Kuva: Epe Heleniuksen kotialbumi

Mulla oli 1970-luvun alkupuolella töiden takia joka toinen tai kolmas kuukausi viikon reissu Lontooseen. Suunnittelin matkat niin, että näin matsin. Ei se aina ollut Arsenalin ottelu. Ykkösdivarin lontoolaiskentät tuli aika lailla kierrettyä niinä viikonloppuina.

Fanitukseni Arsenaliin oli silti jo ilmeisen näkyvää. Levykauppiaana yksi tavarantoimittaja lähetti joka viikko levyjen mukana Arsenalin otteluohjelman. Hän oli tosin Cityn kannattaja. Omituinen mies, paljasjalkainen lontoolainen, joka kannatti Manchester Cityä. Piti minua omituisena, kun olin suomalainen, joka kannatti Arsenalia.

Käytän Arsenalista aika paljon muotoa me. Meillä on neljän vanhemman herran whatsapp-ryhmä, joka on vain Arsenalista keskustelemista varten. Pelin aikana linjat ovat yleensä aina auki. Jokaisella on vahvoja mielipiteitä tuomaritoiminnasta tai pelaajista. Se on terapiaryhmä, jossa ovat toimittaja, asianajaja sekä tilintarkastaja, jolla on myös useampi kausikortti. Tapasimme ensimmäisen kerran Club levelin vessassa.

Kyllästyin maksamaan Highburyn peleissä nettitrokareille järkyttäviä hintoja ja siihen, että peliä edeltävänä päivänä joutui vielä jännittämään lipun saamista.

Kun Arsenal muutti Highburylta uudelle stadionille, ainoa mahdollinen keino ostaa kausikortti oli Club level -tasolle. Peruspaikoille oli kymmenen vuoden jono. Emirates Stadiumin rakennusoikeuden ehtona oli vähintään kolmasosan kausikorttipaikoista myyminen Islingtonin kaupunginosan asukkaille, joten kaksi kolmasosaa seura pystyi myymään muille jonotuslistan ohi.

Jotta sain ostettua kausikortin, jouduin maksamaan sen puolitoista vuotta ennen stadionin aukeamista kaudelle 2006-07. Kortti piti uusia joka kaudeksi ennen kuin edellinen oli päättynyt ja edes tiedettiin, päästäänkö Mestarien liigaan.

Pandemian takia sai 2020-21 loikata kausikortissa yhden kauden yli. Kausi 2021-22 oli semmoinen, että harvakseen pääsi käymään peleihin. Vuosi oli myös huono (manageri) Mikel Artetan prosessin alussa, eivätkä käyttämättömät paikat menneet kaupaksi.

Paikat voi laittaa myyntiin Arsenalin jäsenille. Kortti tuli vähän liian kalliiksi. Melkein kaikki pelit jäivät kortistani myymättä. Elämäntilanteestani johtuvan jutun takia jouduin luopumaan kortista kaudeksi 2022-23. Tiesin, etten pääsisi kauden aikana peleihin.

Nyt mulla on taas kausikortti. Sain käyttää kaiken kaunopuheisuuteni, että sain hommattua kausikortin uudelleen. Paljonko kausikortti maksaa? En viitsisi kertoa! No, kolme ja puoli tonnia.

Helenius tapasi nuoruudensankarinsa Charlie Georgen Emiratesin katsomossa. Kuva: Epe Heleniuksen kotialbumi

Mulla on ollut myös Fulhamin kausikortti kolme tai neljä vuotta. Siellä oli niin paljon tyhjiä paikkoja, että »kausikortin» sai alkuun kuuden tai kahdeksan pelin ajaksi. Tunnen pari tamperelaista, joilla on yhä Fulhamin kausikortti. Nyt Fulhamilla on kolmen tonnin kausikortteja vippipaikoille. Uusi omistaja pistää yleisöä vaihtoon.

Cityn jäsenkortin hankin päästäkseni yhteen peliin Manchesterissa, kun siellä oli musiikkiseminaari. Se oli ainoa tapa saada lippu. Silloin liityin jäseneksi paria viikkoa ennen ottelua. Sitten sain varata lipun otteluun City-Liverpool.

Jos reissuillani vain on mahdollisuus, menen futispeleihin. Olen nähnyt kotipelissään Austria Wieniä, FC Kölniä, Leverkusenia, Cannesia.

Alussa kun rupesin käymään Arsenalin peleissä ei ollut olemassa vaaraa, että liput olisivat olleet loppuunmyytyjä. Joku räntäsadepeli oli loka-marraskuussa 1970-luvun lopulla, kun Highburylla oli Aston Villaa vastaan 12?000 katsojaa. Pikkuhiljaa homma muuttui. Sen voi nähdä Ylelläkin pyörineestä Valioliigan tv-sarjasta.

1990-luvun lopulla tultiin siihen vaiheeseen, että ainoa mahdollisuus saada lippu oli ostaa se joltain trokarilta. Ennen kuin trokarit siirtyivät nettiin, opin tunnistamaan kaulukset pystyssä olleita mustan pörssin kauppiaita.

Tämä nykyinen kortti on kallis, eikä siinä ole oikeastaan mitään järkeä. Käyttämättömien paikkojen myyminen on tehty kuitenkin helpoksi. Tällä kaudella se tulee olemaan vaikeampaa. Ostajan täytyy olla siis Arsenalin jäsen. Nettisivuilla pystyy siirtämään lippunsa toiselle jäsenelle, joka on maksanut 35 punnan vuotuisen jäsenmaksun. Edessä on ensimmäinen kausi digitaalisella kausikortilla. Pahvin tai muovin palaa ei enää ole.

Tony Adamsin patsas ja Epe Helenius tuulettavat Emiratesin stadionin edessä. Kuva: Epe Heleniuksen kotialbumi

Tampereella lähimmät kaverit tiesivät kausikortistani. Kaverit kävivät peleissä sillä, jos en itse päässyt.

Minulla on vuosia ollut Arsenalin Red Member -jäsenkortti. Yleensähän sitä ei tarvitse, mutta pystyn ostamaan sille toisen lipun, jos haluan kaverin mukaan. Tosin Arsenalin ollessa kovassa nosteessa lippuja yksittäisiin peleihin saa vain arvonnan kautta.

Ensimmäisillä kausikorteillani koin olevani osa islingtonilaista kyläyhteisöä. Ihmiset tutustuivat toisiinsa ja kättelivät lähimmät 20 ihmistä, kun tulivat peliin. Noihin aikoihin liittyy mieleenpainuvin Emirates-muistoni. Pari kautta yläpuolellani kausikorttipaikallaan istui 1970-luvun suuri sankarini Charlie George, joka oli herrasmies ja eli joka solullaan pelissä mukana. Kausi kaudelta hinasin itseäni kulmasta lähemmäs keskiviivaa, aina kun oli tarjolla parempi paikka. Lopussa vaihtuivat ihmiset ympärillä, vaikka minä olin viitisen vuotta samassa paikassa. Oli rotaariota, kun menestys oli vähän vaatimattomampaa.

Club level ei ole todellakaan paras paikka, jos haluaa kokea ottelun paikallisten seassa. Mutta ei se ole myöskään liikemiesten aitio, jota aluksi pelkäsin. Aitiotaso on Club levelin yläpuolella omine sisäänkäynteineen.

Laskin, että ensi kaudella käyn katsomassa ainakin topneljä-matsit ja Mestarien liigan pelit. Ehkä kymmenen ottelua maksimissaan. Niihin tietää pääsevänsä. Club levelin kausikortti sisältää kaikki kauden kotipelit, ja myös molemmat brittien cupit.

Ikävintä ovat Lontoon tajuttomat hotellihinnat. Ei siitä ole kauan, kun hyvän huoneen sai vielä alle 150 eurolla. Nyt voi joutua maksamaan yli 200 euroa.

Tampere, QPR:n kausikorttilaisia vuodesta 2010 lähtien

Kannatus alkoi vuonna 1975 joulukuun 13. päivän tv-pelistä. Tosin Susannan osalta homma lähti liikkeelle vasta vuonna 2003 vieraspelistä Brentfordissa.

Vesa ja Susanna Pirnekselle Queens Park Rangersin kannattaminen on yhteinen harrastus. Kuva: Pirnesten kotialbumi

Stanley Bowles oli QPR-legenda joka jäi kentältä mieleen ja toimi alkusysäyksenä kannatukselle. Meillä on ollut kunnia tavata Sir Stanley kasvotusten muutamaan kertaan.

Seurana ja kannattajille QPR on ollut todella upea. Paikalliset fanit puhuvatkin QPR:stä perheenä. Tämän olemme saaneetkin kokea useasti, sillä meidät on hyväksytty tähän perheeseen. Suurin osa faneista on kuullut tai tietää tai tuntee ne kaksi suomalaista fania, jotka ovat paikan päällä usein, siis meidät.

Olemme saaneet lukuisia paikallisia sekä pohjoismaalaisia ystäviä. Heidän kanssaan jaamme ilot ja surut muistakin asioista kuin QPR:stä. Saamme säännöllisesti viestiä seuralta ajankohtaisista asioista. Olemme myös saaneet kunnian olla kentän reunalla seuran kutsumana ennen pelin alkua. Satuimme tällöin tapaamaan myös erään suomalaisen pelaajan nimeltään Pukki.

Suuri kunnia meille oli vuonna 2015, kun Loyal Supporter Association palkitsi meidät vuoden faneina. Muistoksi siitä saimme kumpikin hienon pokaalin. Susanna on yksi suomalaisfanien FB-sivun ylläpitäjistä.

Takana on siis jo kohta 48 vuotta faniutta. Lukuisia ilon ja onnen hetkiä matkamme varrella on ollut, mutta myös monia pettymyksiä, jännitystä ja ihmettelyä.

Pariskunnalla on omat nimikkopaikat QPR:n stadionilla. Kuva: Pirnesten kotialbumi

Hienoimpiin hetkiin kuului 2010 Championshipin mestaruus, jonka ratkaisupeliin ostimme älyttömän kalliit liput yksityishenkilöltä. Tuolloin aloimme miettimään kausikortin ostoa. Toinen hieno hetki sijoittuu vuodelle 2014 Wembleylle. Olimme katsomassa nousufinaalia. Saimme liput peliin helposti, koska olimme kausikorttien haltijoita.

Pettymyksiä ovat olleet Valioliigasta tippumiset (1996 Vesalla), 2013 ja 2015. Meitähän ne eivät kuitenkaan lannistaneet niin paljon, että olisimme luopuneet kausikorteista.

Ensimmäiset kausikortit ostimme vuonna 2010, koska nousimme Valioliigaan monen vuoden jälkeen ja tiesimme, ettei yksittäisiä lippuja olisi helpolla ostettavissa. Kortit uusimme kaudelle 2020 asti. Nyt olemme taas uusineet kortit pandemian jälkeen. On mukava päästä istumaan tutuille paikoille nousua toivoen.

Pandemia oli kovaa aikaa kannattajille. Loftus Roadille luotiin tunnelmaa pahvisilla faneilla. Kuva: Matthew Ashton / AMA / Getty Images

Kotiotteluita olemme nähneet paikan päällä noin 13 kaudessa ja joitakin vieraspelejä päälle. Ottelulipun hinta peliä kohti oli Valioliigassa 60-70 ja Championshipissä 30-35 puntaa. Kausikortin hinta on keskimäärin ollut 750 puntaa Valioliigassa, mutta viime vuodet noin 450 puntaa Chämppärissä. Pääsin nauttimaan nyt ensi kertaa 242 punnan kausikortista. Se on 62 vuotta täyttäneiden hinta.