Kuvituskuva. Kuva: Kuvankäsittely: Elias Can
Tämä on tarina suomalaisesta miehestä, jonka elämän suuri rakkaus on kehonrakennus. "Markku" ei tavoitellut unelmiaan pelkillä supersarjoilla ja kaurapuurolla.
Homma alkoi siitä, kun isä osti autotalliimme Weiderin painonnostopenkin.
Hän treenasi sillä aina työpäivänsä jälkeen. Olin 14-vuotias.
Vaikka olin harrastanut karatea, en ollut kauhean voimakasrakenteinen. Mua kiusattiin koulussa. Siellä vallitsivat viidakon lait: isoin ja vahvin jätkä oli kunnioitetuin.
Olin ihaillut pienestä asti rehellistä miehistä voimaa. Mulla oli pari vanhempaa, isokokoista ja treenattua ystävää, joita katsoin ylöspäin. Halusin olla kuin ne. Ennen pitkää mulle riitti ja päätin tehdä itsestäni samanlaisen. Niin, ettei kukaan enää pärjäisi mulle.
Treenasin aluksi isän kanssa autotallissa. Pääasiassa penkkiä ja hauiskääntöä, välillä jalkojakin. Ei siis mitään ihmeempää, mutta olin heti myyty.
Haalin käsiini kaikki mahdolliset alan lehdet, ahmin Bodauslehteä ja amerikkalaista tuotantoa kuten Muscle Magia ja Flexiä. Nehän maksoivat ihan helvetisti, mutta isä lupasi kustantaa huvin, jos opettelen samalla englannin. Opin sen nopeasti.
Puolisen vuotta puuhailin menemään autotallissa. Tein niin kuin lehdissä kerrottiin - ja söin saatanasti. Treeni puri. Kahdeksan kuukauden kohdalla penkistä nousi 90 kiloa.
Urheilulehti
TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 29/2023. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.
Tilausohjeet ovat täällä.
Mulla oli niitä tuttuja, jotka olivat vanhempia ja huomattavasti mua vahvempia. Ne puhuivat aina venäläisistä napeista eli dianabolista. Steroideja siis. No, sitten yksi kaveri kertoi saaneensa niitä sata kappaletta ja tarjosi mulle, kun ei kuulemma itse halunnut käyttää. Eipä siinä kovin kauan tarvinnut miettiä.
Nappien hintaa en muista mutta sen muistan, mitä tapahtui, kun rupesin syömään niitä.
Olin täyttänyt viisitoista. Olin syönyt venäläisnappeja vasta kuukauden ja nostin penkistä satasella neljän sarjoja. Kuukauden kuluttua siitä penkkimaksimi olikin jo 140 kiloa. Enhän mä voinut treenata enää kotona. Voimatasot räjähtivät taivaisiin, vaikka olin käynyt salilla vasta vuoden. Isä olisi kyllä tajunnut.
Hormonitasot ja seksuaalivietti nousivat heti kattoon, minkä huomasi kaikesta. Pyylevä ruotsin opettajakin alkoi näyttää seksikkäältä. Oli huumaavaa huomata kehittyvänsä siihen tahtiin, että iho repeilee kainaloista, koska se ei vain enää pysy mukana.
Mitä se muutos teki mun ulkonäölle, itsetunnolle ja kaikelle, oli uskomatonta. Aina kun menin salille, olin vahvempi kuin edellisellä kerralla. Tuntui kuin olisin valaistunut.
Oli siis pakko siirtyä paikalliselle kuntosalille, koska autotallissa en enää kehdannut käydä. Treenasin kaverini kanssa neljä viisi kertaa viikossa. Ruokavaliostakaan kehittyminen ei jäänyt kiinni. Mulla on hirveä kilpailuvietti kaikessa, mitä teen.
Salilla kävi vanhempia, kehonrakennuksessa kilpailleita tyyppejä, jotka tarjosivat auliisti apuaan nuorelle bodarinalulle. En ehtinyt käydä siellä pitkään, kun aloin jo ottaa injektoitavaa testosteronia nappien ohessa. Niitä sai kymmenen millilitran pulloissa. Ruiskut ja neulat piti käydä ostamassa salaa apteekista.
Kun me sitten ensimmäistä kertaa päätimme kaverini kanssa pistää, olimme kaksi tuntia mun huoneessa porukoiden luona ja mietimme, kumpi pistää kumpaa ensin. Ekan kerran jälkeen pistäminen oli leikkiä vain.
Kun otin testosteronin mukaan palettiin, vauhti kiihtyi entisestään.
Voimatasot, painonnousu ja kehittyminen moninkertaistuivat pelkkiin oraalisiin nappeihin verrattuna. Syötiin myös niin paljon ruokaa, että nestepöhö äityi älyttömäksi: posket olivat ihan pullollaan ja salilla aina järjetön pumppi päällä.
Homma alkoi olla sen näköistä, että vanhemmat huomasivat ja kyselivät, käytänkö mä. Vain lähimmät treenikaverit tiesivät totuuden, mutta muille ei puhuttu. Toki kaikki varmaan tajusivat.
Musta tuli nopeasti täysi lääkenarkomaani, kun pääsin vauhtiin. Aineet olivat kaikki kaikessa. Silloin kun sain ostettua steroideja paljon kerralla, kaivoin iltaisin pullot pöytälaatikon periltä piilosta ja tuijottelin niitä, ihailin vain. Lääkkeet, treenaaminen ja oma ulkonäkö hallitsivat elämää täysin. Se oli sellaista euforiaa.
Nousin ensimmäisen kerran kisalavalle 18-vuotiaana.
Kisadieetillä tuli mukaan ihmisperäinen, ruiskutettava kasvuhormoni, joka oli huhujen mukaan tehty kuolleiden venäläisten aivolisäkkeistä.
Antidopingasiantuntija Timo Seppälä varoitteli telkkarissa aineen vaaroista. Siitä olisi vissiin voinut saada hullun lehmän taudin, eikä kama ollut missään nimessä puhdasta - tai halpaa. Ei se silti haitannut.
Istuin vanhempieni autotallissa ja mietin, uskaltaako tätä pistää, onko tämä sen arvoista? Neljä minuuttia pohdin. Sitten annoin mennä.
Otin 30?000 markan lainan, jonka isä suostui takaamaan. Ostin neljän tonnin kärryn ja muut rahat menivät roinaan. Treenit olivat järkyttävän kovia. Niistä tuli tärkeämpiä kuin hengittäminen. Treenaaminen oli viimeinen ajatus ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäinen heti kun heräsi. Ahdisti helvetisti, jos en päässyt salille.
Ennen ensimmäisiä kisoja vedin siis injektoitavaa testoa, oraalista anabolista steroidia, toista ruiskutettavaa anabolista ja kasvuhormonia. Olen aina tykännyt lukea, tutkia ja ottaa selvää asioista. Olin tietoinen, mitä ne voivat aiheuttaa, mutta ajatusmallini oli että kaikki mulle heti. Sivuutin sivuvaikutukset täysin.
Olin normikunnossa 130-kiloinen. Penkistä nousi 180 ja kyykystä 250 kiloa. Muulla kuin tuloksilla ja ulkonäöllä ei ollut väliä, kaikki vain sisään, mikä on mahdollista. Kisakunnossa painoin 90 kiloa, joten dieetit olivat raakoja.
Kroppa oli koko ajan tosi kovilla, mutta mikään muu ei tuonut sellaista tyydytystä kuin treenaaminen, ei lähellekään.
Kuva: Kuvankäsittely: Elias Can
Parikymppisenä ryhdyin saliyrittäjäksi. Alkuun se toimi hyvin.
Olin kuitenkin liian nuori ja mulla oli turhan iso ego siihen duuniin. Käytin rahaa miten sattuu. Ei mennyt kauaa, kun firmalla alkoi mennä huonosti - tuli häätöä maksamatta jätettyjen vuokrien takia sun muuta.
Siinä vaiheessa mukaan tuli päihteiden viihdekäyttöä, ekstaasia ja sellaista. Kun firma syöksyi luisuun, siirryin koviin huumeisiin treenien yhteydessä. Amfetamiiniin. Kun on 15-vuotiaasta asti leikkinyt ruiskulla ja neulalla, niin ei amfetamiinin itseensä pistäminen ollut sen kummallisempi juttu.
Olin tottunut pönkittämään itseäni lääkkeillä, joten huumeiden käyttö tuli lautasella siinä mukana. Lääkkeet olivat niin normaali asia. Jos oli paha olo, otin tuota. Jos särkee, otin toista. Jos halusin valvoa pari yötä, valitsin jonkun muun. Olin kävelevä lääkekaappi.
Näinä vuosina sain viiden vuoden vankeustuomion amfetamiinikaupoista, josta istuin puolet. Treenasin vankilassa mutta en niin totisesti kuin ennen. Kun pääsin pois, jatkoin kilpailemista samoilla höyryillä kuin aikaisemminkin.
Käyttö oli ihan päätöntä.
Steroidimäärät pyörivät 3?000 milligrammassa per viikko, injektoitavia ja oraalisia. Käytin aineita kaiken järjen vastaisesti ympäri vuoden. Oli aikoja, kun olin ollut jo kolme vuotta putkeen kuurilla ja neljäs vuosi oli jo kovaa vauhtia käynnissä. Ei siinä mitään taukoja ollut, vaan pidettiin kaasu pohjassa. Välillä oli lyhyitä jaksoja pienemmillä määrillä, minkä jälkeen vedettiin taas monta kuukautta saatanan isoja annoksia.
En edelleenkään ajatellut sivuvaikutuksia. En, vaikka kaverien kanssa olikin tapana naureskella, että jos yli kolmekymppiseksi elää, voi ripustaa mitalin kaulaan. Kävin silloin tällöin verikokeissa ja sen jälkeen kuuntelemassa lääkärin noottipuheet. Verenpaine oli jatkuvasti pelottavan korkealla ja maksa-arvot huitelivat välillä yli tuhannessa. Normaalin aikuisen miehen alaniiniaminotransferaasin pitäisi olla alle 50.
Moni muu ei miettinyt sitä vähää kuin minä. Suurin osa kehonrakennuspiireissä eli - ja elää - pää pensaassa autuaan tietämättöminä dopingin vaaroista. Tai luultavasti he tietävät mutta sulkevat silmänsä tosiasioilta.
Vankila-ajan jälkeen kilpailin vuosia kehonrakennuksessa kansallisella tasolla ilman mainittavaa menestystä. Reilussa kolmissakymmenissä hyväksyin, etten koskaan pääse SM-mitaleille, vaikka käyttäisin mitä ja kuinka paljon. Päätin jättää kilpailemisen kokonaan ja keskityin valmentamiseen. Steroideja kului vähemmän.
Osansa oli vanhenemisella. Parikymppisenä pystyin nostamaan vuodessa kisapainoani kymmenellä kilolla, ja jos en pystynyt jokaisessa treenissä rikkomaan edellistreenin ennätyksiä, tunsin epäonnistuneeni. Nyt sellainen oli vain kaukainen haave.
Vähitellen veri kuitenkin veti takaisin, halusin palata lavalle vielä kerran. Päätin osallistua kisoihin, kun täytän 40. Treeni alkoi taas maistua ja palkkasin itselleni valmentajan ja kaikki.
Paluu ei mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut.
Kisadieetin alussa minuun iski keuhkokuume ja jouduin sairaalaan, jossa sydämelleni tehtiin rutiininomainen ultraäänikuvaus, koska olin sen verran huonossa hapessa.
Muistan yhä elävästi, kun makoilin sängyssä ja lääkäri astui huoneeseen.
Hän sanoi, että minulla oli hypertrofinen kardiomyopatia eli sydänlihakseni oli laajentunut. Normaalilla ihmisellä kammion leveys on noin 55 millimetriä, minulla se oli 550.
Pelkkä diagnoosi ei vielä kertonut mulle mitään, mutta kun lääkäri ryhtyi selittämään tilannettani, jouduin paniikkiin.
Lääkäri ilmoitti, että on pakko lopettaa kaikki käyttö - ja jos en tee sitä, saan viiden vuoden sisään massiivisen sydänkohtauksen. Jos jollain ilveellä selviäisin kohtauksesta hengissä, en enää koskaan olisi oma itseni. Tieto järkytti siinä määrin, että jätin kaikki aineet testosteronista lähtien.
Pian menikin kaikki alta.
Kun koko minäkuvani oli sidottu aineisiin, treenaamiseen ja peilikuvaani, elämältäni vedettiin hetkessä koko pohja pois. Puolen vuoden jälkeen en tuntenut enää itseäni mieheksi: vihasin sitä, kun rupesin näyttämään tavalliselta kaduntallaajalta, jonka maha roikkuu.
Alamäki aiheutti voimakkaan inhoreaktion, ja lopetin treenaamisen kokonaan. Tilalle tuli vanha päihdeongelma, koska eihän minulla ollut enää mitään muuta.
Olin lääkinnyt itseäni testosteronilla 20 vuotta, ja kun en enää saanut sitä piikistä, testotasot tippuivat aivan nolliin. Romahdin niin pohjalle kuin vain voi: masennuin pahasti, en jaksanut syödä enkä varsinkaan treenata, vaan käytin päihteitä. Olin täysi ihmisraunio. Jouduin muuttamaan takaisin kotiseudulleni vanhempien lähelle. Parisuhdekin kaatui. Silloin pohdin ensimmäistä kertaa tosissaan, oliko matka ollut sen arvoinen.
Alhossa vierähti vuosi, parikin. Pikku hiljaa sain kammettua itseni kuopasta ja uskaltauduin jopa salille sekä käymään tutkimuksissa, joissa selvisi, ettei sydämeni tila ollut pahentunut. Se oli helpotus.
Sitten... niin, rupesin taas käyttämään steroideja, joskin paljon viisastuneempana kuin ennen. Halusin yhä kisata vielä kerran, sillä edellinen paluu meni niin pahasti päin persettä. Käyttömäärät olivat alle kymmenesosa siitä kuin aiemmin. Kävin verikokeissa puolen vuoden välein, ja halusin pysyä koko ajan kärryillä siitä, missä ollaan.
Sitten kilpailin viimeisen kerran ja pärjäsin melko hyvin. Se oli hyvä päätös uralle. Löysin samoihin aikoihin nykyisen puolisoni.
Jos joku väittää, että kehonrakennuksessa - etenkään naisten sarjassa - on mahdollista menestyä ilman lääkkeitä, se on puhdasta valehtelua. Kaikki sen tietää. Silti suurin osa teeskentelee, ettei tiedä.
Olen ollut ilman steroideja nyt puoli vuotta. Aineiden lopettaminen oli tietysti iso juttu ja pelotti, pystyykö niistä pysymään erossa. Onneksi olin valmistautunut siihen sekä urani lopettamiseen henkisesti. Oma elämäni oli paremmin kasassa kuin ennen.
Testosteronitasoni eivät palaa lähimainkaan normaaliksi enää koskaan. Olen ollut viime syyskuusta tähän päivään testosteronin korvausmäärällä, eli saan sitä 134 milligrammaa viikossa. Sillä pärjää.
Pystyn treenaamaan suhteellisen kovaa ja palaudun jotenkin. Kun syön tarkasti ja urheilen paljon, pysyn siedettävässä kunnossa. Penkistä nousee 140-150 kiloa. Se on saman verran kuin 15-vuotiaana, mikä on kieltämättä nurinkurista.
Kehonrakennus on mulle kaikki kaikessa, seuraan ja luen kaiken mahdollisen ja elän tätä lajia joka solullani. Se on valtava juttu, kun voin yhä olla lajin parissa vaimoni ja muiden valmennettavieni kautta. Siirryin omista haaveistani ja tavoitteistani irti. Enää mulla ei ole tarvetta olla isoin ja vahvin.
Sydämeni toiminta ja pumppausteho ovat nyt ihan hyviä, eikä sydänlihakseni ole laajentunut enää lisää. Juuri nyt on tärkeintä, että saisin elää mahdollisimman pitkän elämän.
Tiedostan toki, mitä kaikkea tässä on tullut tehtyä, ja suurella todennäköisyydellä se lyhentää elämääni paljon. Mutta kuinka paljon: siihen pystyn vielä vaikuttamaan omilla valinnoillani.
Jos nyt saisin palata siihen hetkeen, kun nappasin ensimmäisen venäläisen napin, tekisin sen silti.
Olen saanut kehonrakennuksesta kaiken hyvän ja kaiken mahdollisen pahan elämääni. Silti hyvät voittavat pahat. Kyllä mä sen pillerin ottaisin. Toki jos olisin silloin tiennyt sen, mitä tiedän nyt, elämäni olisi voinut olla erilainen, hyvin erilainen. Olisin tehnyt monta asiaa eri lailla.
Haastattelu on tehty kevään 2023 lopussa. Urheilulehti on tarkistanut haastateltavan taustat.
Faktat
Testosteronin ja anabolisten steroidien, jotka ovat testosteronin synteettisiä johdannaisia, käytöllä tavoitellaan usein lihasvoiman ja -massan kasvattamista. Kun elimistöön tuupataan testosteronia tai anabolisia steroideja yli normaalin tarpeen, haitat voivat olla vakavia.
Haittavaikutukset voi jakaa kolmeen kategoriaan: hormonaaliset ja mielialahäiriöt sekä vakavat sairaudet.
Miehillä elimistön hormonituotanto heikkenee, ja hormonijakson lopettamisen jälkeen seuraa hedelmättömyyttä ja seksuaalitoimintojen heikkenemistä. Muutokset voivat ennen pitkää palautua, mutta joskus elimistö ei palaudu lainkaan. Toisena hormonaalisena haittavaikutuksena on mainittu rintakipu ja gynekomastia eli rintojen kasvu.
Naisille testosteronin ja anabolisten steroidien on todettu aiheuttavan äänen madaltumista, kaljuuntumista, iho-ongelmia, kuukautiskierron häiriöitä, karvoitusta, klitoriksen liikakasvua ja rintojen pienenemistä. Vaikutukset voivat jäädä pysyviksi.
Testosteronit ja anaboliset steroidit vaikuttavat myös keskushermostoon. Ylisuuria annoksia nauttivista henkilöistä 20-30 prosentilla ilmenee käyttöjaksojen aikana masentuneisuutta, ahdistuneisuutta, psykoottisia reaktioita aistiharhoineen, hypomaniaa sekä kognitiivisen suoritustason heikkenemistä. Noin kolmanneksella anabolisia steroideja yliannoksin käyttävillä ilmenee aggressiivisuutta, vihamielisyyttä ja ärtyvyyttä. Noin kolmannes kokee riippuvuutta anabolisista steroideista.
Testosteronin ja anabolisten steroidien liikakäyttö vääristää rasva-arvoja, minkä vuoksi niiden jatkuva käyttö lisää myös sydän- ja verisuonitautien sekä aivoinfarktin ja -halvauksen riskiä. Aineiden käytön tiedetään myös kasvattavan diabeteksen ja syöpien sekä maksavaurioiden riskiä.
Tässäkin juttukokonaisuudessa mainittujen kasvuhormonien ajatellaan lisäävän lihasmassaa ja voimaa sekä nopeuttavan palautumista ruumiillisesta rasituksesta. Vaikka kasvuhormoni on suosittu dopingaine, sen suorituskykyä parantavaa vaikutusta ei ole pystytty kliinisesti täysin todentamaan.
Kasvuhormonien pitkäaikainen käyttö voi tutkimusten mukaan aiheuttaa korkeaa verenpainetta, sydänlihasrappeumia, diabetesta, akromegaliaa (rustojen, sormien ja leuan liikakasvua) ja ihon karheutumista sekä paksuuntumista. Myös tiettyjen syöpien riski saattaa kasvaa, mistä ei kuitenkaan ole varmuutta.
Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos on kartoittanut kuntodopingin käyttöä osana päihdetutkimusta vuodesta 2010 lähtien. Päihdetutkimukseen perustuvan arvion mukaan noin yksi prosentti suomalaisista on joskus käyttänyt tai kokeillut dopingaineita. Käyttö on pysynyt Suomessa samalla tasolla jo pitkään.
Lähteet: Dopinglinkki, Päihdelinkki
TetraSys Oy.