Sir Elwoodin hiljasten värien Juha Lehti muistelee ystävänsä Riku Järvisen tapaturmaista kuolemaa ensimmäisen kerran julkisesti Jose Riikosen kirjoittamassa bändihistoriikissa. Kuva: Seppo Kärki / IS, Kiki Rautio

Sir Elwoodin hiljaisten värien basisti Riku Järvinen kuoli tapaturmaisesti kesällä 2004. Vaitonaisena toverinsa poismenosta vuosien ajan pysytellyt yhtye avaa vaikeita vuosia nyt ensimmäistä kertaa tuoreessa bändihistoriikissa.

12. kesäkuuta 2004 Sir Elwoodin hiljaiset värit -yhtyeen basistin Riku Järvisen, 36, menojalka vipatti.

Hän oli juuri palannut puolisonsa Kiki Raution kanssa Tallinnan-reissulta. Rautio jatkoi ystäviensä kera eteenpäin Tukholmaan, Järvinen jäi maihin.

Viikonloppu oli vasta puolivälissä. Mitähän sitä keksisi?

Riku soitti bänditoverilleen, laulaja-lauluntekijä Juha Lehdelle.

Tämä ei vastannut. Riku jätti viestin vastaajaan.

"Moooooi! Riku tässä. Hei, Juha, mä oon tullut just Helsinkiin, ja täällä on kuuma päivä ja hyvä meno. Tuu hei saunaan, mä olen menossa Harjutorin saunaan. Joo. No, jos sä kuulet tän, niin tule, mä olen siellä, jos et pääse, niin nähdään sit myöhemmin. Joo, mooooooi!"

Juha kuuli viestin vasta seuraavana päivänä. Silloin oli jo liian myöhäistä.

Yön aikana Riku Järvinen oli pudonnut Kulttuuriareena Glorian parvelta ja kuollut.

Traagiseen tapaturmaan johtaneet käänteet ja sen jälkikäsittely kerrotaan toimittaja Jose Riikosen tuoreessa kirjassa Sir Elwoodin hiljaiset värit - Backstage-passi.

1990-luvun puolivälissä Sir Elwoodin hiljaiset värit oli suosionsa huipulla. Riku Järvinen kuvassa vasemmalla. Kuva: Lehtikuva

Onnettomuuden sattuessa Juha Lehti vietti kaunista alkukesän päivää mökillään. Kevään kiertue oli juuri päättynyt, ja heinäkuussa vedettäisiin taas.

Oli sopiva hetki hengähtää. Kun lomailtiin, ei puhelinta räplätty. Vuonna 2004 Lehti ei vielä edes omistanut kännykkää, eli mökille ei ollut minkäänlaisia yhteyksiä.

Yhtäkkiä lomailijan vanhemmat ilmestyivät pihaan. He olivat "vähän omituisia". Käskivät laulajaa soittaa lainapuhelimella kotiin puolisolleen. He tiesivät jo.

Maailmassa ennen älypuhelimia viesti oli kulkenut muutaman mutkan kautta.

Viestin saanut Lehti hyppäsi rattiin ja ajoi Helsinkiin. Olkoonkin, että mahdollisen ratsian alkometri olisi saattanut värähtää. Piti päästä muistelemaan ystävää.

Yhtye saatteli toverinsa tämän viimeiselle matkalle. Kuva: Kiki Rautio

Riku Järvisen viimeisessä illassa ei ollut mitään ihmeellistä.

Hän oli nauttinut vapaapäivästään miten nyt vapaapäivästä nautitaan. Saunonut, kuten ääniviestissään kertoi, Harjutorin saunassa. Nauttinut muutaman oluen. Käynyt Kruunuhaassa katsomassa tuttujen keikan.

Keikan jälkeen Riku paahtoi vielä Gloriaan, jossa pidettiin Helsinki-päivän päätösklubi.

Noin 600 asiakasta vetävässä vanhassa elokuvateatterissa oli tuona kesäkuun iltana tunkua. Järvinen nousi salin parvelle. Musiikki soi, jalat kuljettivat tanssiin.

Iso 197-senttinen mies heiluu notkeasti ja on melkein saman mittainen kuin parvi on korkea. Hänen mittapuullaan kaide näyttää lapsille suunnitellulta: se ylettyy suurin piirtein takapuolen alapuolelle.

Tunnelma vei Rikun mukanaan kohtalokkain seurauksin. Pitkä mies tanssahteli kohti kaidetta, horjahti ja kaatui sen yli.

Se on niin lyhyt pudotus, hyvä jos kolme metriä, että varmaankaan elämä ei ehdi vilistä silmien edessä, jos sellaista edes tapahtuu ennen kuolemaa. Riku tömähtää Glorian lattiaan. Kallo murtuu.

Riku Järvinen (taaimmaisena) soitti yhtyeen kaikilla levyillä kuolemaansa asti. Tässä bändi poseeraa vuonna 2002 saatuaan kultalevyn vuoden 1993 albumistaan Kymmenen tikkua laudalla. Kuva: Kimmo Mäntylä / Lehtikuva

- Se oli äksidentti. Se oli niin turha!

Juha Lehti muistelee tapahtunutta vajaat 19 vuotta myöhemmin.

Aikoinaan Järvisen kuolemasta kerrottiin niukasti. Lyhyessä sähkeessä kerrottiin koruttomasti "putoamisonnettomuudesta". "Toistaiseksi tuntemattomasta syystä".

Poliisikin tutki. Äksidentti, onnettomuus, se totesi. Muussa asennossa putoamisesta olisi luultavasti selvinnyt ruhjeilla. Rikulla kävi vain pirun huono tuuri.

Yhtye perui kaikki loppukesän keikat ja esiintyi vasta saman vuoden marraskuussa. Konsertin nimi oli Ilta Rikulle.

Riku Järvinen siunattiin Kallion kirkossa. Kuva: Kiki Rautio

Keskenään bändi kyllä käsitteli perusteellisesti rakkaan toverinsa poismenoa, mutta ulospäin sitä ei purettu.

Jose Riikosen kirjassa bändi itse avaa kuolemaa ensimmäisen kerran laajemmin.

Lehti perustelee:

- Kyllähän siitä kyseltiin. Mutta ihan Rikun vanhempia ja läheisiä kunnioittaaksemmekaan me ei haluttu sitä avata. Se oli myös Rikun isän pyyntö. Huomasimme, miten paljon se kaikki heihin sattui.

Hän kirjoitti sentään laulun Hyvä veli. Se kuultiin myös Rikun muistokonsertissa, ja kappale julkaistiin seuraavalla Sir Elwood -levyllä Sattuman kauppa.

Sattumaa on myös se, että Järvisen viimeiseksi jääneellä 18. tammikuuta -albumilla on hänen itsensä Lehden kanssa kirjoittama laulu Hautajaiset.

Taiteilijan on uskallettava olla taiteilija - vaikka se välillä raskasta olisikin, Lehti sanoo. Kuva: Seppo Kärki / IS

Juha Lehdelle olisi voinut käydä kuin Rikulle.

Tällä sentään oli siviiliammatti, luokanopettaja, kuten suurella osalla muistakin Elwoodin jäsenistä. Juhalla ei.

Aiemmin hän jopa romantisoi ennen aikojaan kuolemista. "Keskiolutjatsiksi" musiikkiaan kutsuvan yhtyeen nokkamiehellä viinaa kului "25 vuotta joka päivä", kirjassa summataan. Ja kun laskuhumala meinasi pilata keikan, korjattiin tilanne amfetamiinilla.

Myös huumeet on asia, josta Lehti puhuu kirjassa ensimmäistä kertaa.

Juha Lehti käytti amfetamiinia ensimmäisen kerran keikkareissulla Turussa. Hieman tragikoomiseksi tapauksen teki se, että bändi oli tätä ennen käynyt viettämässä "päiväohjelmaa" Muumimaailmassa. - Kasvoin siihen maailmaan, että kovat rokkarit elää rankkaa elämää, nyt 10 vuotta raittiina pysynyt Lehti kertoo. Kuva: Seppo Kärki / IS

Juha on hienon laumansa johtaja. Hänelle ei koskaan tulisi perhettä. Hän ei koskaan eläisi sitä tyhjää, keskinkertaista lifestyle­onnellisuutta, jossa on punatiilitalo, pihalla nurmikko, perunamaa sekä rämä Volvo, ja niemennotkon takaa pilkistäisivät kylän valot. Hän eläisi toisin. Hän kuolisi sitten joskus, ehkä - jopa todennäköisesti - ennen aikojaan. Ja kaikille tulisi ihan vitun ikävä häntä.

- Kasvoin siihen maailmaan, että kovat rokkarit elää rankkaa elämää. Lapsuudessakin vanhat äijät puhui aina siitä, paljonko ne joi viinaa. Siinä alkoi uskoa kaikenlaisiin typeriin valheisiin, nykypäivän perheellinen, Lohjalla sauvakävelevä Lehti, 63, reflektoi.

Kirjassa annetaan ymmärtää, että myös Rikun kuolemaan olisi liittynyt runsaammin alkoholia. Muutaman vuoden takaisessa Rikun lesken Kiki Raution haastattelussa kuitenkin kerrotaan, että vainajan veressä olisi ollut vain yhden oluen verran promilleja.

Lue lisää: Kiki Rautio on viimein valmis julkaisemaan edesmenneen miehensä musiikkia: "Riku on ikuisesti osa minua"

Kuvan sorsa seurasi Lehteä Lohjanjärven rannalla. Kuva: Seppo Kärki / IS

Lehti sai lopulta selätettyä taiteilijuuden ammattitaudin. Hän on ollut nyt kymmenisen vuotta raitis.

- Luojan kiitos tuli niin paha olo, että tajusi hakea apua. En keksi mitään surullisempaa kuin 60-vuotias juoppomuusikko, joka kehuu itseään ja muistelee vain menneitä, hän nauraa.

Taustalla on laajempaa pohdintaa siitä, millaista "taiteilija­elämän" tulisi sitten olla: dekadenssissa rypemistä vaiko nykypäivään sopivampaa "työntekoa" liki neuroottisen terveellisine elintapoineen?

63-vuotias Juha Lehti on tätä nykyä "helvetin tyytyväinen" mies. Kuva: Seppo Kärki / IS

- Taiteilijan on uskallettava olla taiteilija - mennä sinne, minne vimma vie. Kyllä mullekin (pitkäaikainen tuottaja) Gabi (Hakanen) sanoi, että aika moni mun biisi olisi jäänyt tekemättä, ellen olisi kahlannut tätä kaikkea paskaa.

Se on ollut hänen polkunsa. Vaikka takana on sellaistakin, joka "hävettää ja vituttaa".

- Silti mä oon helvetin tyytyväinen, että saan olla nyt tässä kertomassa näistä asioista.

Jutun lainaukset keskiviikkona 7.6. ilmestyvästä Jose Riikosen kirjasta Sir Elwoodin hiljaiset värit - Backstage-passi.