Mari oli raskaana ja onnellinen, kun lääkäri kertoi musertavat uutiset. Pian hänen piti tehdä elämänsä vaikein päätös.

Mari katsoi pyöreää vatsaansa. Vauva liikkui jatkuvasti. Vatsa muutti muotoaan, kun pienet raajat ojentuivat.

Vauva oli elossa. Kohta se ei enää olisi. Ajatus tuntui sietämättömältä.

Kädessään Marilla oli lääkkeet. Tämä oli paras vaihtoehto tässä tilanteessa. Hän tiesi sen. Hän oli tehnyt valintansa.

Vaikka järjellä ajateltuna hän tiesi toimivansa oikein, lääkkeiden nieleminen tuntui tuskalliselta.

Pian tuo pieni sydämen syke sammuisi.

Se oli toivottu raskaus.

Mari alkoi odottaa lasta loppuvuodesta 2015. Esikoistytär oli tuolloin yhdeksänvuotias, poika viisi. Lapsi oli Marin kolmas ja hänen miehensä ensimmäinen.

Mari joutui yllättäen elämänsä vaikeimman päätöksen eteen. Kuva: Kaisa Siren

Alkuraskaus sujui hyvin.

Raskausviikolla 20 kaikki muuttui.

Mari oli kotona, kun hän huomasi vuotavansa verta ja lapsivettä. Hän lähti saman tien päivystykseen. Todettiin, että Marin kohdunkaula oli pettänyt. Se oli auki. Tuli lähtö synnytyssairaalaan.

- Lapsen jalka on emättimessä, lääkäri ilmoitti.

Mari sai kaksi vaihtoehtoa.

Joko raskaus keskeytettäisiin tai hän viettäisi loppuraskauden sairaalasängyssä maaten jalat ylhäällä ja pää alaspäin, jottei kohdunsuu aukene enempää. Edes hankalassa asennossa pysyttely tuskin lopulta voisi estää ennenaikaista synnytystä.

Hoitajana Mari ymmärsi, miten toivoton tilanne oli. Riskinä oli myös kohdunsisäinen infektio, vaarallinen sekä äidille että vauvalle.

- Ymmärsin, että mahdollisuus sille, että me molemmat säilyisimme hengissä vielä monta kuukautta, oli olematon.

Mari jutteli asiasta lääkäreiden ja miehensä kanssa. Päätös oli vaikea. Keskeytys oli kuitenkin kaikkien terveyden kannalta paras vaihtoehto.

- Päätös oli todella vaikea tehdä. Tunsin, että vauva eli sisälläni ja hän on oikeasti olemassa. Minulle hän oli jo lapsi.

Ennen kuin Mari otti raskauden keskeyttävät lääkkeet, hän katsoi vatsaansa ja puhui vauvalle.

- Hyvästelin hänet. Hän liikkui runsaasti ja potkut näkyivät selvästi vatsan päällä. Kuvasin vielä viimeisen videon vatsastani ja lapsen liikkeistä.

- Oli kamala tunne, kun piti ottaa keskeytystabletit. Varsinkin kun näin, että toinen on elossa. Minut valtasi pakokauhu, halusin vain lähteä pois sairaalasta. Mutta kun vauvan raaja oli jo emättimessäni, ei olisi paljon vaadittu, että koko lapsi olisi tullut itsestään ulos.

Raskaus oli Marin kolmas. Hänen miehelleen lapsi oli ensimmäinen. Kuva: Kaisa Siren

Kymmenen minuutin kuluttua lääkkeiden otosta sairaalapastori tuli paikalle. Mari joutui hätistämään hänet pois, koska hän tunsi, että synnytys oli alkanut.

Vauva syntyi kätilön avustuksella portatiiviin. Hän oli 25 senttiä pitkä ja painoi 265 grammaa.

Kun äiti sai vauvan syliinsä, hän ei ensin uskaltanut katsoa tätä lainkaan.

- Kysyin kumpi hän on. Isä oli toivonut kovasti poikaa.

Kun kätilö kertoi vauvan olevan poika, Mari näki miehensä romahtavan.

- Ensin koin suurta surua hänen puolestaan. Omat tunteeni tulivat sen jälkeen.

Pari jätettiin kahdestaan vauvansa kanssa. Varovasti he avasivat pientä kääröä vartalon ympäriltä.

- Hän oli aivan oikean vauvan näköinen, katso vaikka, tässä hän on, Mari sanoo ja näyttää pojan kuvaa.

Kuvassa näkyvät pikkuriikkiset sormet ja varpaat, läpikuultava iho ja kiinni painuneet silmät. Vauva oli täydellinen, mutta aivan liian pieni selvitäkseen hengissä.

- Sillä hetkellä, kun sain pojan syliini, koin täydellisen rauhan. Saimme pojan, ja siinä me olimme kaikki: äiti, isä ja poika. Sillä hetkellä emme ajatelleet, onko vauva elossa vai eloton, hän oli siinä.

Samalla päätettiin nimi: Vili. Mikä muukaan olisi kuvannut paremmin vilkasta poikaa?

Jossain vaiheessa kätilö palasi. Vilin pienet jalan- ja kädenjäljet painettiin kartongille.

Kotona isosisaruksille piti kertoa, ettei vauva tulisikaan kotiin.

Mari sulkeutui omaan suruunsa. Vanhemmat olivat päättäneet, että Vili polttohaudataan. Mari alkoi itse rakentaa pojalleen arkkua. Sen hän teki pahvilaatikosta, jonka koristeli mahdollisimman kauniiksi.

- Koin, että tehtäväni oli rakentaa hänelle oma pesä. Koin lohtua siitä, että sain rakentaa sen itse, tehdä siitä meidän näköisen.

Hän ompeli pojalle oman peiton ja tyynyn, pohjaa pehmensi pikkuruinen patja.

- Arkku oli minulle pyhä asia. Olin niin herkillä, että jos jompikumpi isoista lapsista yritti koskeakin arkkuun, sain hirveät itkut, koska pelkäsin, että he rikkovat sen.

Kuva: Kaisa Siren

Kun arkku oli valmis, koko perhe osallistui koristeluun. Viikon päästä Vilin syntymästä ja kuolemasta sairaalassa pidettiin pieni muistotilaisuus. Sen jälkeen hänet vietiin tuhkattavaksi.

Mari piti koko automatkan ajan pientä arkkua tiukasti sylissään. Tuhkat ripoteltiin vanhemmille mieluisaan paikkaan, jota koristaa savinen enkelipoika.

Vilin pienen arkun kantta koristivat neljä lintua. Alhaalla isä, äiti, sisko ja veli. Korkeimpana linnuista pienin, Vili, lentämässä kohti taivasta. Kuva: Kaisa Siren

Alkuun Mari ei halunnut puhua tapahtuneesta kenellekään.

Hän oli sairauslomalla töistä. Isompien lasten kanssa päivät sujuivat vaihtelevasti. Välillä hän jaksoi touhuta ja sai voimia käydä muun muassa virpomassa lasten kanssa. Sitten oli päiviä, jolloin hän oli aivan rikki.

- Kävin kaikki mahdolliset tunteet läpi, mitä ihminen voi tuntea elämänsä aikana. Oli päiviä, kun iloitsin perheen arjesta. Useimmiten podin syyllisyyttä ja syytin itseäni, häpesin ja olin katkera niitä kohtaan, joiden raskaus oli onnistunut. Eniten koin häpeää.

Tosiaan, surun seuralaiseksi lyöttäytyi lupaa kysymättä häpeä. Se saattoi vyöryä päälle vaikka ruokakaupassa.

- Töihin en uskaltanut mennä pariin kuukauteen, koska minua hävetti niin paljon, että juuri meille oli käynyt näin ja olimme menettäneet. Mietin, mitäköhän kaikki ajattelevat.

Vilin kädet- ja jalanjäljet painettiin harmaalle kartongille. Euron kolikko mittakaavaa antamassa. Kuva: Kaisa Siren

Lopulta Facebookista löytyi ihminen, jolle Mari pystyi puhumaan suoraan. Nainen, joka oli kokenut saman. Pitkissä viesteissä ja puhelinkeskusteluissa he jakoivat kokemuksiaan ja puhuivat avoimesti tunteistaan.

- Emme koskaan tavanneet, mutta puhuimme niin tiiviisti, että tunsin, kuinka koimme tunteet yhdessä ja kävelimme käsi kädessä kokemusten läpi. Siitä oli minulle todella paljon apua.

Kesällä, kolmisen kuukautta Vilin syntymän jälkeen, Mari tuli uudestaan raskaaksi.

Hän oli onnellinen - ja kauhuissaan.

Lääkärin kanssa päätettiin, että Marin kohdunsuulle asetetaan tvc-tukilanka, joka pitää kohdunsuuta kiinni. Raskausviikolla 15 selvisi, että se on mahdotonta, koska kohdunkaulaa ei ollut jäljellä. Ainoa vaihtoehto oli asettaa TAC-tukilangat vatsanpeitteiden läpi kohdunkaulan yläpuolelle.

Toimenpide ei ollut riskitön. Sen riski oli keskenmeno. Siis sama asia, jota operaatiolla yritettiin estää.

Kun Mari nukutuksen jälkeen heräsi, ensimmäisenä hän kysyi: "Olenko raskaana?"

Kyllä hän oli.

Emil syntyi 7. huhtikuuta 2017 vain reilu vuosi isoveljensä Vilin jälkeen.

- Tuntui uskomattomalta, että meillä oli elävä lapsi kotona.

- Kyllä silti joka kerta Emilin täyttäessä vuosia mietin, että Vili olisi nyt häntä vuotta vanhempi. Että olisiko Vili samanlainen kuin Emil? Vai olisivatko he erilaisia keskenään? Millainen sisarussuhde heillä olisi?

Mari uskoo, että Vilin menetyksen vuoksi hän on entistä tiukemmin Emilissä kiinni.

Vanhemmat ovat puhuneet Emilille alusta alkaen "Vili-veljestä, joka on taivaassa." Kuopus sai isoveljelle aikoinaan ostetun pehmolelun. Vanhemmat sisarukset muistavat äitinsä raskauden ja sen, miltä veli näytti. Muistot, valokuvat ja ikävä ovat vahvasti läsnä.

Raskaudessa laitetut langat ovat edelleen Marin sisällä. Enempää lapsia hän ei halua. Jos joku kysyy, kuinka monta lasta Marilla on, hän vastaa kuulijasta riippuen: "kolme kotona ja yksi taivaassa" tai "kolme."

Aina Mari ei jaksa kertoa ihmisille perheensä kokemasta tragediasta. Kuva: Kaisa Siren

Aina hän ei haluaisi kertoa menetyksestä. Ihmiset eivät välttämättä tiedä, miten reagoida kuulemaansa.

- Joillekin tulee vaikea olo ja jotkut pahoittelevat. Pahoitteluita en tarvitse.

- Se tunneskaala, jonka kävin läpi, oli yllättävä, laajakirjoinen. Varsinkin häpeä on muuttanut minua ihmisenä. Se on opettanut, että mitään tällaista ei tarvitse hävetä, emme ole ainoita.

- Sen opin, että ihmisillä on oikeus tuntea omia tunteitaan, eikä niitä tarvitse hävetä. Ihminen ei pysty hallitsemaan, ne vain tulevat. Olen oppinut myös, että emme ole ainoita, joille on käynyt näin.

Toisinaan Mari sytyttää kotonaan kaksi kynttilää. Yksi hänen edesmenneelle isälleen, toinen Vilille.

- Sytytän kynttilän rakkaalle, jonka elämänlanka sammui päivänvalossa ja toiselle rakkaalle, joka ei ehtinyt nähdä päivänvaloa.

Mari ja hänen lapsensa esiintyvät jutussa vain etunimillään yksityisyytensä suojaamiseksi.