Kuva: Tuomo Heiti / IS

Sata vuotta täyttävät Salpausselän kisat ovat olleet urheilutoimittaja Marko Lempiselle paljon enemmän kuin vain lopputalven huipputapahtuma hiihtourheilussa.

Tunsin syntyneeni. En enempää enkä vähempää kuin juuri siinä siunaaman hetkessä.

Kylmät väreet viilsivät läpi kehoani, rintapielessä puristi voimakkaasti ja ilon kyyneleitä oli vaikea pidätellä. En ollut aiemmin kokenut yhtä euforista latausta.

Elettiin 1980-lukua, olin alle kymmenvuotias lahtelaisnassikka, joka oli saapunut seuraamaan mäkihypyn maailmancupin kilpailua Salpausselän kuululle montulle. Monikymmentuhatpäisen yleisön pauhu oli vangitsevaa, kun Matti Nykänen oli juuri liidellyt kilpailun voittoon.

Tunsin itseni uskomattoman vahvaksi. Näin jälkikäteenkin on vaikea ymmärtää, miten yhdellä ainoalla ihmisellä saattoi olla niin väkevä vaikutus. Aivan kuin siihenastisen elämäni traumat ja itsetuntohaasteet olisivat kaikonneet sen siliän tien - kyllä, kertalaakista.

Siinä yleisöhurmoksessa tunsin Nykäsen siivittäneen minut aivan uuteen maailmaan. Tunsin ikään kuin omistavani hänet.

En kuitenkaan ollut ahne, vaan halusin jakaa ennen kokemattoman fiilikseni muiden hullaantuneiden katsojien kanssa. Ymmärsin heidänkin tärisseen innosta jo siinä vaiheessa, kun "Salppurin" kenttäkuuluttaja vasta valmistautui kuuluttamaan hyppytähden nimen.

Ymmärsin löytäneeni oman paikkani ympäröivästä maailmasta, urheilusta.

Urheilulehti

TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 47/2022. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.

Tilausohjeet ovat täällä.

Nykyään kiistellään kiihtyvässä määrin siitä, mikä on huippu-urheilun ja urheilutapahtumien todellinen merkitys Suomelle ja suomalaisuudelle. Siitä, onko urheilun nationalistisia piirteitä korostettu vuosikymmenten varrella jopa liikaa.

Nämä ovat minulle erityisen tärkeitä kysymyksiä. Osittain ongelmallisiakin, sillä koen yhden ainoan urheilutapahtuman - Salpausselän kisojen - olleen ratkaiseva lähtölaukaus omalle kasvutarinalleni. Ja siitä tunteesta on ollut vaikea, jos ei mahdotonta, irtautua.

Suomea on itsenäisyyden alkuajoista rakennettu kansakunnaksi urheilulla omaa erityisyyttä korostaen. Huippu-urheilu on kiistatta sekä historiallisesti että kulttuurisesti tärkeä osa suomalaista yhteiskuntaa ja elämäntapaa.

On pidetty itsestään selvänä, että juuri urheilu luo luontaisesti yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä kansakuntaan ja samaa kieltä puhuvien ihmisten välille - ja että juuri kansallisella identiteetillä on erityisasema rakennettaessa henkilökohtaista identiteettiä. Näin minäkin ajattelen.

Nyt osa tutkijoista on kuitenkin sitä mieltä, että urheilun yhteiskunnallista merkitystä on liioiteltu, ja että huippu-urheilun legitimiteetti Suomessa on ohentunut menestyksen heikkenemisen, yleisen arvomaailman muuttumisen ja suomalaisen urheilujärjestelmän johtamisongelmien takia.

Näin katsoo esimerkiksi Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen johtaja, apulaisprofessori Markku Jokisipilä, joka kirjoittaa kuluvana vuonna opetus- ja kulttuuriministeriölle tekemässään julkaisussa näin:

-?Olen valinnut tietoisesti poleemisen suhtautumisen huippu-urheilun laajempia yhteiskunnallisia hyötyjä koskeviin tavanomaisimpiin argumentteihin, joita ovat esittäneet niin tutkijat, poliitikot kuin varsinkin urheilujärjestelmän sisällä vaikuttavat toimijat. Pidän monia näistä argumenteista vain osittain paikkansapitävinä, liioiteltuina ja/tai vain anekdoottiseen todistusaineistoon pohjautuvina. Joukossa on myös sellaisia väitteitä, jotka lähempi tarkastelu paljastaa täysin vailla pohjaa oleviksi ja paikkansa pitämättömiksi, Jokisipilä näkee ja jatkaa:

-?Varsinkin urheilupiirien mielellään esittämiin väitteisiin huippu-urheilun ja sen arvomaailman soveltuvuudesta jonkinlaiseksi yleiseksi malliksi ja esikuvaksi kannattaa suhtautua kriittisesti. Yhteiskunnan näkökulmasta huippu-urheilu ei ole sen tarpeellisempi tai tarpeettomampi kuin esimerkiksi klassinen musiikki, teatteri, baletti tai ooppera. Ei ole mitään syitä sille, miksi huippu-urheilun pitäisi kulttuurin sisällä nauttia jonkinlaista erityisasemaa.

Olen Salppurin lapsi. Urheiluun ja urheilutapahtumiin liittyvät ristiriitaiset johtopäätökset pakottavat minut pohtimaan Lahdessa pian jo sadan vuoden ajan järjestettyjen kisojen syvällisempää yhteiskunnallista merkitystä, koska mielestäni juuri ne symboloivat laajasti suomalaista identiteettiä, monien muidenkin itsetuntotarinaa.

Ei ole liioiteltua sanoa, että ensin kasvoivat Salppurin kisat ja vasta sitten Lahden kaupunki. Minä puolestani löysin itseni henkisesti ensin salppurilaisena ja vasta sitten lahtelaisena.

Kuva: Kari Santala / Lehtikuva

Salppurilla kilpailtiin ensi kerran vuonna 1923, vuosi ennen ensimmäisiä virallisia Ranskan Chamonix'ssa järjestettyjä talviolympialaisia. Salpausselän kisat on pisimpään yhtäjaksoisesti Suomessa järjestetty urheilutapahtuma ja MM-näyttämönä se on toiminut jo seitsemän kertaa - useammin kuin yksikään toinen hiihtopyhättö.

Lahden Urheilukeskuksen ja Salpausselän harjujen liikunta- ja urheiluinfra on rakentunut pitkälti kisojen ansiosta. Lahti on tunnettu talviurheilukaupunki ja sen identiteetti on vuosien aikana rakentunut vahvasti Salppurin ympärille.

-?Kisat ovat merkittävä osa Lahden ja Suomen talviurheiluhistoriaa, mutta Salpausselän kisat eivät kuitenkaan ole vain huippu-urheilutapahtuma. Salpausselän kisat on tapahtuma, jossa kaikki voivat tuntea kuuluvansa joukkoon. Liikunta ja urheilu ovat kaikille yhteinen kieli, ja meillä kaikki lähtee yhteisöllisyyden rakentamisesta, Salppuri Oy:n pääsihteeri Tomi-Pekka Kolu alleviivaa.

Olen vieraillut Salppurin kisoissa lähes joka kevät siitä lähtien, kun innostuin Nykäsestä. Salppurilla on voinut aistia nationalistisia yhteiskunnallisia kaikuja, joita yhdysvaltalainen Craig Calhoun on luonnehtinut ihmisen perustavanlaatuiseksi tavaksi puhua, ajatella ja toimia. Urheilu on myös Salppurilla jakanut ihmisiä tietoisesti "meihin" ja "heihin".

Suomalaisuuden kollektiivinen korostaminen on ollut Salppurilla automaatio, ja tuskin vähiten siksi, että maan historiasta löytyy niin paljon sortoa, synkkyyttä ja kauhua. Urheilutapahtumissa on aina tavattu piiloutua sukupolvelta toiselle ja alitajunnasta toiseen siirtyviltä ikäviltä muistoilta.

Suomessa tehtiin esimerkiksi vuonna 1957 runsaat 2?200 itsemurhaa, joiden arveltiin olevan ainakin osittain perua sotavuosien aiheuttamista traumoista. Tänä päivänä itsemurhia tehdään vuosittain keskimäärin noin puolet vähemmän, vaikka Suomen väkiluku on sittemmin kasvanut yli miljoonalla. Suomalaisten itsetunto ja hyvinvointi on parantunut, ja siinä urheilulla nähdään yleisesti olleen oma tärkeä roolinsa.

-?Huippu-urheilu on tärkeä osa kansallista identiteettiämme ja isänmaallista kuvastoamme. Uskon, että huippu-urheilulla on yhteiskunnallisia hyötyjä, joiden nojalla sen olemassaolon oikeutusta on mahdollista perustella, Jokisipiläkin kirjoittaa.

-?Historian saatossa urheilu on taipunut myös politiikan välineeksi, puhuttiin sitten Suomen kansainvälisen maineen lisäämisestä tai suomalaisten terveyden edistämisestä.

Salppurilla on omaleimainen henkensä, jonka on voinut aistia ihokarvoja myöten. Maailman toiseksi vanhimman hiihtokilpailun (Oslon Holmenkollenin jälkeen) kuuluisa J-mutka ja Intiaanikukkula ovat synnyttäneet lukuisia eeppisiä urheilutarinoita.

Mieleeni juolahtaa esimerkiksi tapaus vuoden 1989 MM-kisoista, kun hiihtomaajoukkueen päävalmentaja Pekka Vähäsöyrinki ei ehtinyt nähdä Harri Kirvesniemen maalintuloa 15 km:n perinteisen maailmanmestarina juututtuaan housuistaan stadionin piikkilanka-aitaan. Näky oli vähintään tragikoominen.

Urheilumuistojen rinnalla Salppuri on synnyttänyt aina monenlaisia inhimillisiä tarinoita, ikään kuin näyteikkunaksi suomalaiseen yhteisöllisyyteen. En ikinä unohda Salppurin lauantai-iltojen perinteisiä ilotulitushetkiä, joita tuli ensin vietettyä kuuma kaakaomuki kädessä ja sittemmin vähän vahvempienkin pirtelöiden voimalla.

Olen kokenut Salppurilla useita ihastumisenkin hetkiä, mutta ennen kaikkea olen löytänyt sieltä urheilun, joka on vuosikymmenten varrella paitsi auttanut minua selättämään itsetuntohaasteita myös opettanut elämää itsessään.

Katsoja seurasi Salpausselän kisoja 1970. Kuva: Kari Santala / Lehtikuva

Laajalti arvostetun Jokisipilän mielestä ei ole sen paremmin yhteiskunnan kuin urheilunkaan etu, että huippu-urheilun potentiaalisia hyötyjä liioitellaan, ja että sille tämän liioittelun seurauksena asetetaan tehtäviä, joiden ratkaisemiseen sillä ei ole realistisia mahdollisuuksia.

-?Vaikka huippu-urheilu on monille ihmisille erittäin tärkeä asia ja osalle jopa pääasiallinen elämänsisältö, se on kuitenkin lopulta vain yksi inhimillisen elämän osa-alue ja vieläpä verrattain kapea sellainen. Yhtä tärkeää kuin sen merkityksen tunnustaminen on se, ettei tätä merkitystä liioitella, Jokisipilä kirjoittaa OKM:n julkaisussa.

Tutkija muistuttaa myös, että huippu-urheilun hyödyistä puhuttaessa on olennaista tunnustaa, ettei se kelpaa lääkkeeksi mihin tahansa yhteiskunnalliseen ongelmaan, ja että urheilun keinot maailman parantamiseen ovat suhteellisen rajallisia.

Historiallisesti urheilua on valjastettu muun muassa sotilaskunnon ja maanpuolustustahdon veturiksi, väestön rodulliseksi kehittäjäksi, kansallistunnon lietsojaksi, nuorison kasvattajaksi, työväen moraalisen tason kohottajaksi, ihannekansalaisen rakentajaksi ja erilaisten poliittisten ideologioiden erinomaisuuden mannekiiniksi.

Jokisipilä toteaa, että viime vuosikymmeninä suosituimpia ovat terveyden edistämiseen, työkyvyn parantamiseen, esikuvallisuuteen ja yhteisöllisyyden luomiseen liittyvät perustelut. Juuri tällä hetkellä urheilun välinearvoa korostavassa hyötyretoriikassa pinnalla ovat tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja kestävän kehityksen edistämisen sekä yksilön itsemääräämisoikeuden kunnioittamisen tärkeyttä korostavat eettiset teemat.

-?Huippu-urheilun yhteiskunnallista perustelua ei nähdäkseni ole Suomessa onnistuttu tyhjentävästi kirjoittamaan. Yhteiskunnallisia argumentteja sen oikeuttamiseksi kyllä käytetään ahkerasti, mutta suurin osa niistä jää vajavaisiksi. Puheet eivät kestä lähempää kriittistä tarkastelua, hän linjaa.

Kokenut tutkija on varmasti oikeassa. Ja jos puhutaan pelkästään Salppurin uljaasta satavuotisesta historiasta, myös kritisoitavaa löytyisi paljon.

Salpausselkä ei ole koskaan noussut tapahtumana "Suomen Holmenkolleniksi", mikä on sääli. Suomalaiset eivät pakkaa reppujaan norjalaisten tapaan mennäkseen nauttimaan upeasta harjuluonnosta. Useimmille Lahden hiihtostadionin legendaarisilla hyppyrimäillä on vain ikonista merkitystä.

Silti Salppuri on yhä monella tapaa suomalaisen identiteetin symboli. Perinne, jonka olemassaolo on myös yhteiskunnallisesti perusteltua.

Kisat tavoittavat maailmalla television välityksellä noin 60 miljoonaa ihmistä, ja ne jättävät Lahteen yli miljoona euroa. Arvonlisäverotuloina kertyy iso summa kertyy myös Suomen valtiolle, mikä on hyvä esimerkki siitä, miksi esimerkiksi urheilun kansainväliset suurtapahtumat ovat tervetulleita tänne.

Lahti ei ole vain musta piste kartalla. Eikä Salppuri jätä kylmäksi mustinakaan hetkinä.

Yleisö seurasi sprinttihiitoa auringonpaisteessa 2013. Kuva: Lauri Rotko

Helmikuu 2019. Itkin vuolaasti Salppurin mäkimontussa, kun maailmancupin tapahtuman lauantai-illassa muisteltiin muutamaa päivää aiemmin kuollutta legendaa, Nykästä. Itkin niin, että teki mieli huutaa.

Viikko oli ollut henkisesti äärimmäisen raskas, ja tuntui jopa helpottavalta päästä purkautumaan. Se oli hetki, jolloin Nykänen synnytti minussa jälleen uskomattoman tunnemyrskyn. Suru oli päällimmäisenä läsnä, olimmehan olleet vuosien varrella säännöllisesti tekemisissä työni kautta, mutta tunsin myös kiitollisuutta.

Tunsin kasvaneeni.

Tunsin saaneeni suuresti apua Nykäsen huippuvuosina antamasta esimerkistä, joka siivitti minut oman urheilijapolkuni alkuun. Ilman urheilua en olisi koskaan löytänyt elämääni riittävästi kunnianhimoa ja tavoitteellisuutta.

Siinä siunaamaan hetkessä tiesin oppineeni Nykäsen värikkäästä ja kuoppaisesta matkasta sen, ettei ihmisen itsetunto saa koskaan olla urheilusta vaan elämästä itsestään kiinni. Elämähän on ihmisen parasta aikaa, kuten Nykänen itsekin tuppasi sanomaan.

Tiesin olevani valmis luopumaan hänestä.

Kun nyt jalkaudun Salpausselän 100-vuotistapahtumaan, tunnen olevani turvassa. Omieni joukossa, omana itsenäni, suomalaisena.

Osallistu Ilta-Sanomien verkkosivujen kuvitusta koskevaan kyselyyn tästä linkistä.