Lasten urheiluharrastaminen alkaa käydä monille perheille mahdottoman kalliiksi. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Urheilulehti on laskenut karut luvut urheiluharrastamisen hinnoista Suomessa. Tässä artikkelissa etsitään ratkaisuja ongelmiin.

Hätähuudot on kuultu, seuraavaksi konkretiaan.

Mitä tulisi tehdä urheiluharrastusten dramaattisesti paisuneille kustannuksille, jotta myös vähävaraisten perheiden lapsilla olisi mahdollisuus harrastaa lempilajejaan?

Asiantuntijat ovat harvinaisen yksimielisiä siitä, ettei nykyinen seurajärjestelmä toimi, koska se eriarvoistaa perheitä. Edes kaikilla keskiluokkaisilla perheillä ei enää ole varaa kustantaa lastensa harrastuksia, ja osasta lajeja on jo tullut eliitin yksinoikeus.

Seurajärjestelmää kritisoidaan voimakkaasti myös siihen liittyvän paradoksin vuoksi: vaikka harrastusten kustannukset ovat 2000-luvulla jopa kolminkertaistuneet sekä seuroissa maksettavien palkkojen ja palkkioiden osuus noussut yhteensä useilla kymmenillä prosenteilla, suomalaiset lapset ja nuoret eivät ole koskaan liikkuneet niin vähän kuin nyt.

Samaan aikaan Suomen menestys huipulla on hiipunut ja niin sanottu drop out -ilmiö voimistunut: yhä useammat seuratoiminnassa mukana olevat nuoret lopettavat harrastamisen totuttua aikaisemmin.

Urheilulehti

TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 11/2023. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.

Tilausohjeet ovat täällä.

Paradoksi on melkoinen erityisesti vanhempien näkökulmasta, koska hehän koko lystin pääasiassa maksavat.

- Yhdenvertaisuusnäkökulma ei toimi. Yhä useampien perheiden huoli lastensa harrastusmahdollisuuksista ja siten heidän hyvinvoinnistaan on kasvanut viime vuosina. Hätään olisi pakko reagoida, Pelastakaa lapset ry:n köyhyysasiantuntija Johanna Vinberg sanoo.

Lue lisää: Äiti harkitsi äärimmäisiä toimia lapsensa puolesta - näin harrastamisen järkyttävät hinnat piinaavat perheitä

Urheilulehden tuoreen selvityksen mukaan lähes kaikki lasten ja nuorten suosikkilajit ovat kallistuneet vuodesta 2015, jolloin vastaava jättiselvitys edellisen kerran tehtiin. Esimerkiksi jääkiekossa kustannukset ovat nousseet noin 30 prosentilla, ja joissakin lajeissa prosenttilukema painuu peräti yli sadan.

- Seurajärjestelmä on rikki, koska toiminnassa hinta ja laatu eivät enää kohtaa optimaalisesti, ja koska osa lajeista on vain eliitin saatavilla, linjaa muun muassa liikuntasosiologian emeritusprofessori Hannu Itkonen.

Harrastusten hinnat vaihtelevat suuresti eri lajien ja alueiden välillä. Tästä syystä vanhemmat ovat joillakin alueilla pääsääntöisesti tyytyväisiä harrastusten hinta-laatusuhteeseen. Isossa kuvassa vanhempien pettymys on kuitenkin kasvanut - paikoin jopa sietämättömäksi.

- Onko joukkueiden pakko harjoitella kolme tai viisi kertaa ohjatusti viikossa, vaikka lapset treenaisivat mieluusti myös jotain toista lajia joko seurassa tai omaksi huvikseen? Onko 12-vuotiaille välttämätöntä järjestää niin laajaa ja kauaksi kotoa suuntautuvaa kilpailutoimintaa? Kysyn, koska en enää ole lainkaan varma, että me vanhemmat käytämme rahamme järkevästi, eräs eteläsuomalaisen futisjuniorin vanhempi linjaa.

Suomalaistutkimusten mukaan urheiluharrastusten kallistumisen keskeisimpiä syitä ovat harjoitteluintensiteetin ja seurojen maksamien palkkojen voimakas kasvu sekä suorituspaikkavuokrien ja välinekulujen oleellinen hinnannousu. Samaan aikaan vapaaehtoistyön määrä on laskenut oleellisesti.

- Kun junioriurheilussa noudatetaan jo hyvin laajasti aikuisten tasolta tuttua huippu-urheilun mallia, kustannukset ovat odotetusti hurjia. Ei haluta uskoa, että ainakin alle 13-vuotiaaksi asti lasten olisi järkevintä harrastaa mahdollisimman monipuolisesti eri lajeja, eivätkä he todellakaan tarvitsisi niin monta ohjattua viikkoharjoitusta - eivät edes itse huippu-urheilun näkökulmasta, Itkonen korosti jo viime viikolla Urheilulehdessä.

Eräs seuratyöntekijä kiittelee kyselytutkimusta ja tuo esiin oman painavan mielipiteensä:

- Aiheenne on äärimmäisen tärkeä ja toivon todella, että tästä asiasta keskustellaan laajasti. Pelkästään rahalla ongelmaa ei ratkaista, eikä millään varuste- tai välinekierrätyksellä. Itse uskon, että tarvitaan suuri asenteellinen muutos, hän alleviivaa.

Samaa mieltä ovat useat asiantuntijat.

Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

- Kustannusten hillitsemiseksi tarvittaisiin kollektiivinen asennemuutos, jonka avulla junioriurheilussa päästäisiin eroon huippu-urheilun mallin liian varhaisesta ja orjallisesta noudattamisesta. Pinttyneitä toimintamalleja olisi ravisteltava, Itkonen painottaa.

Kansanedustaja, entinen huippu-urheilija Pauli Kiuru (kok) komppaa:

- Ongelma ei todellakaan ratkea sillä, että kaadetaan jostain saaveittain lisää rahaa urheiluun, hän toteaa.

- Jokainen lapsi on saatava kokemaan itsensä tärkeäksi harrastusten parissa.

Urheilulehti keskusteli 15-vuotiaan, juuri jääkiekon lopettaneen pojan kanssa. Hän pelasi omalla alueellaan ikäluokkansa kakkosjoukkueessa, jolla oli pelien lisäksi neljät yhteisharjoitukset viikossa.

Varsinaisten jäätreenien lisäksi ohjelmaan kuului aina niin sanotut "oheiset" (verryttelyä sekä esimerkiksi kuntopiirityylistä harjoittelua).

- Kyllästyin siihen, että arkena kaikki vapaa-aika meni harjoituksissa, vaikka minulla ei ollut mitään NHL-unelmaa. En ymmärtänyt, miksi minut laitettiin vilttiin viikonlopun peleistä, jos olin vain yksistä treeneistä pois. Kun yleensä treeneissä meni matkoineen vähintään neljä tuntia päivässä, ei siinä jäänyt aikaa keskittyä kouluunkaan tai olla kavereiden kanssa, poika kertoo.

- Kahdet tai kolmet treenit viikossa olisivat riittäneet, koska olen vain halunnut nauttia pelaamisesta ja kehittymisestä omien tarpeideni mukaisesti. Viime vuosina seuratoiminta meni liian vakavaksi, vaikka ei kaikissa jäätreeneissä silti tullut edes hiki. Ärsytti, koska senkin ajan olisin voinut käyttää järkevämmin.

Vastaavia tapauksia riittää asiantuntijoiden mukaan muuallakin.

- Kun ohjatun seuratoiminnan harjoitteluintensiteetti on kasvanut hurjasti, samalla tietysti myös harrastamisen hinta. Matalan kynnyksen harrastustoimintaa ei ole enää monienkaan seurojen ohjelmassa, vaikka juuri sellainen todennäköisesti lisäisi liikunnan määrää Suomessa, harrastamisen kustannuksiin erikoistunut filosofian tohtori Kari Puronaho näkee.

Valmentajan ohjaamia harjoituksia on seuroissa jo varhaisnuorille tyypillisesti vähintään kolmet viikossa, minkä päälle tulee keskimäärin kaksi omatoimista harjoitusta. Harrastusintensiteetti kasvaa iän myötä, sillä 15-vuotiaista jo lähes joka kolmas harjoittelee ohjatusti ainakin 4-5 kertaa viikossa.

- Kun intensiteetti on maksimissa, myös suorituspaikat ovat jatkuvasti täysin varattuja ja kokonaiskustannukset liikuntapaikkojen käytöstä korkeat. Jos joku seura haluaisi tarjota matalan kynnyksen toimintaa pari kertaa viikossa, suorituspaikkoja ei ole enää vapaana, Puronaho ruotii.

- Harrastamattomuus on pitkälti tarjontaongelma - ei kysyntäongelma. Kuntien näkökulmasta hyödyllisempää on saada eri ryhmiä liikkumaan kuin tarjota muutamalle ryhmälle paljon tilaa.

Jääkiekkoliiton toimitusjohtaja Sami Kauhanen myöntää ongelman.

- Strategiaamme (2022-26) on kirjattu tavoitteita lajin elinvoimaisuuden edistämiseksi, ja myös niin kutsutun matalan kynnyksen harrastamisen kautta. Tiedostamme, että moni lapsi ja nuori haluaa harrastaa jääkiekkoa, mutta kaikki eivät haluaisi harrastaa sitä niin, että viidet harkat viikossa ja pelit siihen päälle, hän sanoo.

Seuratoiminnan perusideana on synnyttää lapsissa liikkumisen riemu sekä sisäinen palo lajien harrastamiseen myös omatoimisesti. Vaikka esimerkiksi jo 12-vuotiaalle lätkäjuniorille olisi tarjolla viidet seuratreenit viikossa, ei se yksistään riitä, jos tavoitteena on ammattilaisuus.

- Mikäli 12-vuotias haluaa huipulle, treenitunteja pitäisi tulla viikossa noin 20. Ohjatut lätkätreenit eivät kata siitä tarpeesta kuin ehkä 25 prosenttia, ja näin ollen edes Jukka Jalonen (Leijonien päävalmentaja) ei pysty valmentamaan yksittäistä junioria huipulle. Sen voi tehdä vain jokainen itse, omatoimisesti, tietää entinen ammattikiekkoilija, kauppatieteiden maisteri Jyrki Louhi.

Juuri Jalonen sekä pitkän linjan koripallovalmentaja Henrik Dettmann ovat korostaneet monipuolisen liikunnan tärkeyttä lasten ja nuorten urheilussa.

Asiantuntijoiden mukaan nykyinen huippu-urheiluvetoinen seuratoiminta kuitenkin sysää lapset jo varhain tekemään lopullisen lajivalinnan. Lajikateus kalvaa.

- Pitäisi olla enemmän yleisseuroja, joissa voisi harrastaa samalla rahalla useampia lajeja. Samalla eri lajit palvelisivat toinen toistaan: lätkäjuniori voisi kehittää esimerkiksi loikka- ja kimmoisuusominaisuuksiaan jossain toisessa lajissa, eikä niitä tarvitsisi enää olla lätkäseuran ohjelmassa, Louhi ehdottaa.

- Yleisseurat olisivat konkreettinen vastaus kustannusongelmaan, kunhan ne eivät perisi sisäisesti maksuja eri lajien harrastamisesta, Puronaho yhtyy näkemykseen.

Jyväskylän ammattikorkeakoulun johtava tutkija, ex-huippuhiihtäjä Kati Lehtonen (o.s. Pulkkinen) liputtaa kilpailujärjestelmän uudistamisen puolesta.

- Olisi käytävä keskustelu liikuntajärjestöjen rahoituksesta, sanoo Kati Lehtonen. Kuva: Panu Rissanen

- Yksi ratkaisu olisi seura­toiminnan näkeminen ja arvosta­minen jonkun muun funktion kuin liikunnan tai kilpa­urheilun vuoksi. Ajatus siitä, että seurassa ollaan kavereiden, mukavan fiiliksen tai kivan porukan vuoksi loistaa poissa­olollaan, Lehtonen sanoo.

- Puhumatta­kaan, että urheilu­seura­toiminnalla olisi enää kasvattavaa vaikusta.

Hannu Itkonen ihmettelee, että joissakin lajeissa järjestetään jo kymmen­vuotiaille kansallista sarja­toimintaa pitkine peli­matkoineen. Näin matka­kulut väistämättä kasvavat.

Itkosen mielestä erityisesti tulisi pohtia keinoja, joilla seura­treenejä voisi järjestää arkisin osittain jo kello 14-17 välillä, jolloin lapset istuvat tyypillisesti kotona ja odottavat treeneihin lähtemistä.

- Kustannuksia saataisiin alaspäin, jos osa seuratoiminnasta tapahtuisi kouluilla, joissa suorituspaikkoja on monesti valmiiksi tarjolla, Itkonen muistuttaa.

- Kaikissa lajeissa tämä ei tietysti onnistuisi lajinomaisesti, mutta kaikkien treenien ei tarvitsekaan olla lajinomaisia.

Kouluilla on jo laajasti käytössä harrastamisen Suomen-malli, jonka tarkoituksena on mahdollistaa jokaiselle lapselle ja nuorelle maksuton harrastus koulupäivän yhteydessä.

- Harrastamisen Suomen-malli on yksi keino lisätä lasten liikuntaa, siinä on paljon hyviä aihioita. Järjestelmää tulee kuitenkin kehittää, jotta siitä tulisi uskottavampaa, urheilusta vastaava ministeri Petri Honkonen (kesk) näkee.

- Erityisen tärkeää olisi saada valtion, kuntien ja lajiliittojen välille jonkinlainen kolmikantasopimus, jonka turvin liikuntapaikkamaksuja saadaan laskettua.

Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Avustusjärjestö Hope ry:n toiminnanjohtaja Eveliina Hostila muistuttaa, ettei Suomen-malli tavoita kaikkia lajeja.

- Jotta Suomen-malli kehittyisi uskottavaksi, tulisi lasten voida harrastaa kouluilla nimenomaan suosikkilajejaan. Seurat pitäisi saada kunnolla mukaan hankkeeseen, ettei käy niin, että mallia pidetään vain vähävaraisille perheille tarkoitettuna. Lapset eivät halua köyhän leimaa otsalleen, Hostila korostaa.

- Toisaalta varsinkaan koulukiusatut lapset eivät halua jäädä koululle enää varsinaisen koulupäivän päätteeksi.

Suomen olympiakomitean toimitusjohtaja Taina Susiluoto puhuu samasta leimautumisen vaarasta.

- Suomen-malli ei saa identifioitua vähemmän toimeentulevien jutuksi. Malliin tarvitaan sellainen muutos, jonka myötä toiminta on kaikkien lasten mielestä innostavaa, Susiluoto painottaa.

- Mallia toteuttamaan kouluille tarvitaan lisää koulutettuja ohjaajia sekä monipuolisuutta. Kun kaikilla olisi uskottava mahdollisuus harrastaa lajeja koulupäivien yhteydessä, kustannukset pienenisivät. Eikä tämä olisi mitään huippu-urheilulta pois, päinvastoin: erityisyyttä hakevat nuoret osallistuisivat iltaisin varmasti vielä seuratoimintaankin.

Toiminnan laatu seuroissa on yleisen näkemyksen mukaan parantunut, kun ammattivalmentajien määrä on kasvanut. Kaikki eivät kuitenkaan allekirjoita näkemystä sellaisenaan.

- Koulutetut seuravalmentajat ovat varmasti päteviä, mutta aika moni heistä päätyy seuroissa jakelemaan lähinnä treenivuoroja. Eivät vanhemmat halua sellaisesta maksaa, Olympiakomitean entinen puheenjohtaja Risto Nieminen sanoo.

Tutkijoiden mukaan nykykulttuurissa useat lapset ja nuoret eivät löydä minkäänlaista liikuntaa tilalle siinä vaiheessa, kun seuratoiminta jää - ja useissa perheissä se jää varhain juuri kalliiden kustannusten vuoksi.

- Ennen vapaa-aika täytettiin pihapeleissä ja vastaavissa, nyt lapset istuvat erilaisten pelien ja sosiaalisen median ääressä. Näin on käynyt, koska vain seuroissa tapahtuvaa, organisoitua urheilutoimintaa pidetään uskottavana, Itkonen pohtii.

- Ja kun läheskään kaikilla perheillä ei kuitenkaan ole varaa seuratoimintaan, moni lapsi ei innostu urheilusta lainkaan. Iso yhteiskunnallinen uhka.

Olympiakomitean toimitusjohtaja muistuttaa, että Suomessa on noin 9?000 seuraa, joissa toimii noin 500?000 vapaaehtoista. Puhutaan miljardiluokan hyödystä yhteiskunnalle.

- Vanhemmat maksavat lähes kaiken toiminnan omista rahoista. Toivoisi mietittävän, että mikä on se yhteiskunnallinen taso, jolla tähän huutoon voitaisiin vastata, hän kysyy.

Kati Lehtonen alleviivaa valtion liikuntapolitiikan vastuuta.

- Olisi käytävä keskustelu liikuntajärjestöjen rahoituksesta - tuetaanko valtakunnallista vai paikallista toimintaa? Olympiakomiteassa on puolestaan pohdittava, onko seuraharrastamisen hinta liikuntajärjestöille itselleen ongelma, ja miten järjestökenttä itse säätelee hintoja vai haluaako se sitä tehdä, hän ruotii.

Risto Nieminen korostaa, että hyvinvointipoliittisessa vastuussa asenteilla on ylivoimaisesti suurin merkitys.

- Jos harrastusten hintoja halutaan laskea, ei se vaadi kuin yhteistä tahtoa, Nieminen näkee.

- Lapset haluavat pelata ja kilpailla, mutta aikuisten olisi syytä unohtaa pelien lopputulokset. Eihän sillä ole mitään väliä, miten vaikkapa 12-vuotiaiden lätkäpeli päättyy. Väliä on vain sillä, nauttivatko lapset pelaamisesta.