Helena Petäistö on oivaltanut, että perheettömyys on antanut hänelle tärkeää vapautta, että hän ei ole ihminen, joka on tarkoitettu sulautumaan tapettiin ja että riskejä pitää ottaa, jos meinaa menestyä.

Pitkän uran kirjeenvaihtajana tehnyt Helena Petäistö palkittiin vastikään Venla-gaalassa Elämäntyö-palkinnolla. "Lapsuudenperheessäni opin, että pitää olla peräänantamaton." Kuva: Panu Pälviä

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

"Itsenäisyys ja mahdollisuus toteuttaa itseäni on ollut minulle nuoruudestani lähtien tärkeää ja kiistatonta. Se kasvatti itsetuntoa ja antoi luottamusta omiin voimavaroihini.

16-vuotiaana halusin lähteä Yhdysvaltoihin vaihto-oppilaaksi. Isä ei olisi halunnut, että lähden, mutta äitini kannusti. Olen ajatellut, että äiti olisi itse halunnut opiskella ja nähdä maailmaa, mutta sota tuli väliin. Hän oli tuolloin jo Helsingissä ja oli aloittanut opinnot konttorikoulussa.

Vaihto-oppilasvuotenani oivalsin, miten hyvä maa Suomi on ja että me suomalaiset olemme eurooppalaisia. Jenkeissä juuri kukaan ei tiennyt, missä Suomi edes on.

Lapissa. "Olen kuvassa isän, pikkuveljieni ja Citan, 12-vuotiaana saamani sileäkarvaisen kettuterrierin kanssa." Kuva: Helena Petäistön kuvakokoelma

Elämäni Oulussa oli ollut vapaata verrattuna vuoteen Keskilännessä. Siellä ei saanut liikkua yhtä huolettomasti kuin kotona. Kouluni ja koulukaverini olivat ihania, mutta amerikkalainen perheeni oli huono. Vanhemmat olivat toista kertaa naimisissa, ja avioliitto alkoi rakoilla. Perheen tytöistä tuli kuitenkin ystäviäni, joita olen tavannut myöhemminkin.

Viimeisenä yönä ennen paluutani Suomeen perheen äiti pyysi minulta anteeksi, että olin joutunut aviokriisin keskelle."

Oulun tyttölyseon ylioppilas. "Se on Suomen toiseksi vanhin suomenkielinen tyttökoulu." Kuva: Helena Petäistön kuvakokoelma

"Vapaus on ollut minulle aina tärkeää. Kirjeenvaihtajan työssäni minun ei ole tarvinnut istua kokouksissa, ja nyt kun minulla on oma firma, saan tehdä sitä, mitä haluan - kirjoittaa kirjoja ja käydä esitelmöimässä.

Olen monissa työtehtävissäni tarvinnut rohkeutta.

Kun paavi Johannes Paavali II kuoli vuonna 2005, minun piti ehtiä Roomaan illaksi. Kone lähti Pariisista neljä tuntia myöhässä, ja kun viimein pääsin kentälle, olin varma, etten ehdi Vatikaaniin ajoissa. Matkalaukkuhihnan vieressä katsoin, kuka olisi luotettavan näköinen bisnesmies, sellainen, jota pyytäisin ottamaan laukkuni. Toinen yritys onnistui ja kerroin, että laukkuni on punainen, annoin miehelle käyntikorttini ja kerroin, missä hotellissa asun. Se oli riskipeliä, mutta onnistui! Vatikaaniin pääsin, koska taksikuski suostui ajamaan ambulanssikaistaa. Hissi ei toiminut, ja juoksin portaat neljänteen kerrokseen ja ehdin antaa suoran lähetyksen Kympin uutisiin.

Vatikaanista menin suoraan hotelliini, jossa mies odotti laukkuni kanssa aulassa. Hän antoi korttinsa, ja paljastui, että hän oli yksi Ranskan keskuspankin johtajista. Hänestä tulikin hyvä kontaktini. Näinkin voi siis verkostoitua!"

Presidenttikohtaaminen. "Emmanuel Macron osaa tervehtiessään katsoa suoraan silmiin, ja hänellä on muuten kirkkaansiniset silmät!" Kuva: Helena Petäistön kuvakokoelma

"Vapautta on ollut myös se, etten ole perustanut perhettä. Olenko sitten tehnyt liikaa töitä, kun minulle ei ole ollut miestä? Toisaalta minulla ei ole koskaan ollut ikävä ketään tai minnekään, koska innostus työhöni on vienyt minua aina eteenpäin.

Veljieni lapset ovat olleet minulle läheisiä. Heille olin lapsuudessa se kiva täti, jonka luokse tultiin lomille. Läheisin on kummipoikani Matias. Nyt hänellä on vaimonsa kanssa pieni poika. Hän on perinyt teeharrastukseni, jonka bravuuri oli lapsena jääteen valmistus.

Matias oli sattumoisin ehdolla samassa Venla-gaalassa, jossa minä suureksi yllätyksekseni sain Elämäntyö-palkinnon. Hän on entinen ammattisotilas ja oli yksi television Erikoisjoukot-ohjelman neljästä erikoisjoukkosotilaasta. Nykyään hän pyörittää Hyvinkäällä hiihtokeskus Sveitsiä. Matias on todennut, että luovuttaminen ei ole elämässä vaihtoehto. Allekirjoitan saman asenteen.

Amsterdamissa. "Kummipoikani Matiaksen kanssa Hotel Amstelin iltapäiväteellä." Kuva: Helena Petäistön kuvakokoelma

Lapsuudenperheessäni opin, että pitää olla peräänantamaton. Nyt jo 94-vuotiaalta äidiltäni perin hyvät geenit. Työnteon kulttuurin opin molemmilta vanhemmiltani. Isäni kuoli jo viisitoista vuotta sitten.

Synnyin perheeni esikoiseksi ja sain pitää erityisasemani 7-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen syntyivät runsaan vuoden välein veljet, joista toinen on jo kuollut. Esikoisasema vaikutti varmasti itsenäistymiseeni. Vietin pitkiä aikoja kesäisin mummolassa ja olin mukana maatalon touhuissa. Leikin paljon myös itsekseni.

Vanhemmillani oli Oulussa kello- ja kultasepänliike, jossa opin työntekoa kesäapulaisena. Pohjalaisina katsomme aina tilanteet loppuun saakka ja olemme yritteliäitä; meillä on hyvä työmoraali. Siitä nousi myös paljon puhuttu Oulun ihme, kun alueesta tuli maan menestynein kasvukeskus. Oulun-lennot ovat muuten aina hauskimpia, koska koneessa istuu niin välitöntä porukkaa!"

Sylissä veljentytär Kristiina. "Kristiina meni aikoinaan vaihto-oppilaaksi Ranskan Lyoniin, ja puhuimme keskenämme ranskaa." Kuva: Helena Petäistön kuvakokoelma

"Olen esitelmöinyt paljon innostumisesta, joka johtaa onnistumiseen. Olen itse innostuva ihminen sekä utelias, mikä on yksi edellytys toimittajan ammatissa. Miksei ylipäätäänkin elämänasenteena.

Ranskalaiset innostuvat asioista enemmän kuin suomalaiset. Meillä on ehkä vähän jarruna liiallinen tasaisuus.

Uteliaisuuteni ilmenee muun muassa niin, että luen paljon. En ehdi katsoa juurikaan telkkaria, vaikka jokailtaiset Ranskan television uutiset aina katsonkin.

Minulla on koti Pariisissa ja asunto myös Helsingissä, mutta Pariisi on kaupunki, joka minua innostaa. Kirjailija Henry Miller on pukenut kaupungin hengen hienosti sanoiksi: 'Pariisin kadut laulavat, kivet puhuvat. Talot tihkuvat historiaa, loistoa ja romantiikkaa.' Pariisi on valon kaupunki, ja sellainen oli ensikokemukseni, kun tulin sinne opiskelukeväänäni 1974 kaupalliseen harjoittelupaikkaan kesätöihin.

Herkuttelun olen oppinut Ranskassa, ja muutettuani sinne mietin, kumpi on ranskalaisille tärkeämpää - rakastelu vai herkuttelu. Kyllä se on herkuttelu! Hyvään ruokaan suhtaudutaan siellä intohimoisesti. Se ei ole hienostelua, vaan rakkautta ruokaan.

Minulta on kysytty, miten ranskalaiset pysyvät hoikkina. Syynä on se, että he noudattavat ruoka-aikoja eivätkä syö välipaloja. Minä noudatan ranskalaisia ruokailutapoja, ja vaikka syön sikäläiseen tapaan illallisen vasta kello 20:n jälkeen, nukun kuin tukki. Suomessahan neuvotaan, ettei saisi syödä iltakuuden jälkeen!"

"Sain äidiltäni esimerkin pukeutumiseen, sillä hän oli tarkka siinä, mitä puki päälleen. En kuitenkaan innostunut vaatteista vielä teini-ikäisenä, ja minulla oli luokkakuvissa aina samat pöksyt jalassa. Vasta, kun pojat alkoivat kiinnostaa minua, innostuin kiinnittämään huomiota pukeutumiseeni.

Kun olin opiskelijana kesätöissä Ranskassa, rahani menivät vaatteisiin. Siellä on tarkat pukeutumissäännöt. Kun suomalainen ottaa kaapista mieluummin vaatimattoman asun, ranskalainen ottaa sen näyttävän. Ei tarvitse sulautua tapettiin!

Kolmen sukupolven matka Milanoon. "Veljentyttäreni Johanna, äitini ja minä teellä legendaarisessa Caffe Covassa." Kuva: Helena Petäistön kuvakokoelma

Esteettinen makuni näkyy myös kotini sisustuksessa. Jos minusta ei olisi tullut toimittajaa, olisin ehkä sisustaja. Sisustuksessa lähden liikkeelle aina verhoista ja väreistä. Olohuoneessani Pariisissa on keltaista ja punaista, Helsingissä jugendtalon asunnossani värikontrastina yhdessä huoneessa valkoinen matto ja tummanvioletti katto. Väriharmonia ja valo ovat minulle kodissani tärkeitä ja se, että ikkunoista aukeaa näköala.

Pelastin Kalajoella sijaitsevan vanhan apteekin talon, joka on rakennettu 1850-luvulla. Kunnostusprojekti on vielä aivan kesken. Minusta on tärkeää arvostaa vanhaa rakennuskantaa. Suomessahan on Euroopan ennätys tuhottujen talojen maana! Yksi syy on pikavoittojen tavoittelu ja korruptio, jota meillä ei tunnusteta.

Olisi opittava sponsoroimaan vanhaa rakennuskantaa - tästä olen puhunut poliitikoille ja muille päättäjille. Tuntuu, että ymmärrys vanhan säilyttämisestä puuttuu.

Jos valitsisin uuden kaupungin, jossa asuisin, se olisi Strasbourg. Se on ihana keskiaikainen kaupunki eikä mikään tylsä EU-kaupunki, kuten luullaan."

"Olen haastatellut maailman mahtavia, mutta ehdottomasti suurimman yllätyksen koin vuonna 1989 Neuvostoliiton silloisen johtajan Mihail Gorbatshovin haastattelussa.

Minulla ei ollut aluksi edes paikkaa haastatteluun, mutta pääsin kuin pääsinkin kuvaajan kanssa Finlandia-talon lehdistötilaisuuteen. Sain siellä historiallisen skuupin, kun kysyin Gorbalta, mitä mieltä hän olisi, jos Suomi liittyisi ?EU:hun. Hän oli pari viikkoa aiemmin tyrmännyt ajatuksen Itävallan liittymisestä.

Esitin kysymykseni suomeksi, ja hän kääntyi puoleeni ja vastasi venäjäksi, ettei Neuvostoliitto sitä estä. Vasta toimituksessa sain käännöksen vastaukseen ja kuuntelimme sitä tulkin kanssa monta kertaa ennen kuin uskoin! Sehän oli samanlainen uutispommi kuin Venäjä ilmoittaisi nyt, että menkää vain Natoon.

Uutinen levisi maailmalle nopeasti, ja sain kutsun Yhdysvaltojen Suomen suurlähetystöön muutama viikko sen jälkeen. Minut esiteltiin siellä, että tässä on se toimittaja, jolle Gorbatshov antoi myöntävän vastauksen.

Gorba oli karismaattinen, pieni mies samoin kuin Ranskan presidentti François Mitterrand. Häntä haastattelin pari kertaa ja ilahduin, kun hän suurena kirjallisuuden ja kielen ystävänä kehui kielitaitoani.

Tällaiset yllätykset työssä antavat iloa ja intoa jatkaa.

Neljä eri puoluetta on pyytänyt minua vuosien varrella ehdolle EU-parlamenttiin, mutta olen halunnut pysyä sitoutumattomana."

Hurmuripresidentti. Niin Helena kuvailee Jacques Chiracia. Kuva: Helena Petäistön kuvakokoelma

"Olen ehdottomasti teeaddikti. Kun asunnossani Pariisissa oli remontti ja sähköt olivat poissa päältä, jouduin pyytämään tuttavaani tuomaan keitettyä vettä termospullossa. En saanut nukutuksi ilman iltateetä.

Olen juonut teetä aina. Mummoloissani maalla oli irtoteetä, jota ei kylläkään haudutettu kannussa, vaan tee laitettiin teesihtiin. Tee taisi olla silloin gruusialaista. Kotonani juotiin pussiteetä. Nykyään minulla on helsinkiläisessä teekaupassa nimikkoteelaatuja.

Kun opiskelin Helsingissä Kauppakorkeakoulussa, kurssikaverini Riitta haudutti Earl Greytä kannussa ja pääsin kunnon teen makuun. Pariisissa intoni teehen vain kasvoi - Pariisihan on Euroopan teepääkaupunki, ei Lontoo!

Jos osaa maistella viinejä, niin miksei teetäkin. Tee on ainut nautintoaine, jota voi juoda vaikka kuinka paljon. Siinä on vitamiineja ja hivenaineita, se piristää ja se rauhoittaa. Tee lämmittää, kun on kylmä, ja se viilentää, kun on kuuma.

Nykyään juon yhden kahvin päivässä ja olen tarkka siinä, miten café au lait tehdään: kuuma kahvi ja lämmitetty maito kaadetaan samanaikaisesti suureen kuppiin, kulhoon. Café au lait on sunnuntaiaamujeni suuri nautinto.

Rakastan myös samppanjaa, se on juhlahetkien juoma."

"Minulla ei ole perhettä, mutta ystävät ovat minulle tärkeitä. Luottoystäviä minulla on muutama, ja heitä on sekä Ranskassa että Suomessa. Ranskalaisten kanssa on vaikeaa päästä ystäväksi, mutta kun pääsee, ystävyys on lujaa ja kestävää.

Minulla on kymmenen vuotta itseäni nuorempia ja kymmenen vuotta itseäni vanhempia ystäviä. Eri-ikäisten ystävien seura on opettavaista ja avartaa ajattelua. Eri sukupolvien yhteys on elämän rikkautta.

Minussa on kaksi puolta - tykkään tavata ihmisiä, käydä ulkona ja järjestää juhlia, mutta viihdyn erinomaisesti myös yksin. Olin niin kauan ainut lapsi, että se opetti olemaan yksin ja ehkä myös ajattelemaan itsenäisesti."

Fakta

Kotoisin Oulusta, asuu yksin Pariisissa ja Helsingissä.

Pitkän työuran tehnyt kirjeenvaihtaja, toimittaja, kolumnisti ja tietokirjailija, jonka viimeisin kirja Gallian kukko kiekuu taas ilmestyi 2022.

Sai tammikuussa Kultaisen Venlan elämäntyöstään, pitää Kuohuva Eurooppa -luentoja.

Lue lisää: Hector sai Ikea-reissulla sydäninfarktin - kertoo nyt, miten se oireili

Lue lisää: Lena Meriläisen 40 vuotta kestäneessä liitossa on pystytty puhumaan kaikesta, mutta yhdestä asiasta Lena vaikeni pitkään - "Häpesin hirveästi"