Maksym Kolesnikov selvisi kymmenen kuukauden sotavankeudesta. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Ukrainalainen Maksym Kolesnikov oli kymmenen kuukautta sotavankina Venäjällä. Hän menetti painostaan 32 kiloa ja taisteli pysyäkseen järjissään huolimatta fyysisestä ja henkisestä kidutuksesta. Kolesnikov kertoi tarinansa Ilta-Sanomille.

Kiova

"Olen etnisesti venäläinen. Synnyin Donetskin kaupungissa, mutta muutin Kiovaan yli 20 vuotta sitten. Olen 45-vuotias. Normaalissa elämässäni työskentelen ison kauppaketjun markkinointijohtajana.

Itä-Ukrainassa sijaitseva Donetsk on ollut vuodesta 2014 Venäjän tukemien separatistien hallussa.

Serkkuni elävät edelleen Donetskissa. Jotkut heistä ovat Venäjä-mielisiä, jotkut Ukrainan puolella. Yksi heistä taisteli separatistien armeijassa.

Minut kutsuttiin tammikuussa 2015 Ukrainan armeijaan neljännessä liikekannallepanossa. Otin osaa terrorisminvastaiseen operaatioon Donetskin alueella. Olin tykkimies. Vuonna 2016 minut kotiutettiin, ja elin sen jälkeen normaalia elämää.

Ukraina kutsui sotaa separatisteja vastaan terrorisminvastaiseksi operaatioksi.

Olin reservin valmiusyksikössä, joten kun varhain aamulla 24. helmikuuta vaimoni isä soitti ja kertoi sodan alkaneen, pakkasin tavarani ja menin armeijaan.

Olin jo ensimmäisenä päivänä taistelussa Kiovan alueella. Se oli Irpinistä etelään.

Maksym Kolesnikov oli menestyvä ja hyvinvoiva johtaja ennen Venäjän hyökkäystä.

Torjuimme Venäjän maahanlaskujoukkojen hyökkäykset. Venäläiset käyttivät kolmea helikopteria. Yhden sisällä oli kymmenen venäläissotilasta, ja heidät kaikki tapettiin. Sen jälkeen muut helikopterit jättivät alueen.

Sen jälkeen taisteluissa oli taukoa. Venäläisten hyökkäysprikaatit pyrkivät lähemmäksi Kiovaa, mutta ukrainalaiset onnistuivat torjumaan ne nopeasti, joten en joutunut taisteluihin.

Maaliskuun alussa meidän pieni tukikohtamme Kiovan luoteispuolella joutui venäläisten piirittämäksi. Venäläiset aloittivat joka päivä raskaan kranaattitulen aamukuudelta ja jatkoivat iltakymmeneen.

He yrittivät ensin hyökätä kahdella panssarivaunulla ja suurella määrällä joukkoja. Onnistuimme tuhoamaan ensimmäisen tankin ja vahingoittamaan toista. Sen jälkeen venäläiset eivät uskaltaneet lähestyä meitä panssarivaunuilla, mutta kranaattituli jatkui.

Piiritetyt ukrainalaisjoukot onnistuivat tuhoamaan venäläisten panssarivaunun.

Maksym Kolesnikov lähti sotaan heti Venäjän hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä.

Olimme täysin piiritettyjä. Meitä oli noin sata, suurimmaksi osaksi varusmiehiä.

Maaliskuun 20. päivä Venäjä lähetti neljä panssarivaunua ja paljon aiempaa enemmän sotilaita hyökkäykseen. Vahingoitimme yhtä tankeista, mutta meillä ei ollut panssarintorjunta-aseita.

Menetimme paljon sotilaita, ja kahdeksan tunnin taistelun jälkeen komentajamme päätti, että oli viisaampaa antautua. Olimme olleet silloin piiritettynä yli kaksi viikkoa. Meillä oli jäljellä jotain kranaatteja, mutta niillä ei voinut tehdä mitään panssarivaunuja vastaan.

Alueella oli useita rakennuksia, ja olimme yhdessä niistä. Komentajamme ilmoitti meille radiopuhelimella päätöksestä antautua.

Rakennuksessamme oli useita sisäänkäyntejä. Venäläiset tuhosivat niistä käsikranaateilla kaikki paitsi yhden. He kysyivät sen läpi, haluammeko antautua.

Venäläisiä sotilaita oli yhdeksän, he kaikki olivat aseistettuja. Meitä ukrainalaisia oli kuusi. Venäläiset käskivät meidän mennä ulos yksi kerrallaan. He tarkistivat paperimme, sitoivat silmämme ja laittoivat meidät käsirautoihin.

Venäläisten komentaja lupasi meille, että olemme tavallisia sotavankeja ja meitä kohdellaan Geneven sopimuksen mukaisesti.

Vuonna 1949 solmittu Geneven III sopimus määrittelee, miten sotavankeja tulisi kohdella.

Meidät jätettiin samaan rakennukseen yöksi. Meiltä vietiin kaikki aseet ja veitset.

Seuraavana päivänä Venäjän kansalliskaartin joukot saapuivat ja veivät meidät vankienkuljetusautoilla ensin Valko-Venäjälle.

Valko-Venäjällä venäläiset onnistuivat kadottamaan kaikkien ukrainalaisvankien henkilöllisyyspaperit. Siksi meiltä kysyttiin henkilötietoja.

Maksym Kolesnikovin äidinkieli on venäjä. Nyt hän haluaa puhua vain ukrainaa. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Meidät myös pakotettiin antamaan haastattelu Venäjän puolustusministeriön Zvezda-tv-kanavalle. Toimittaja halusi meidän kertovan, että meidän joukossamme on jotain natseja.

He myös tarkistivat tatuointimme. Minulla on sotilastatuointi. He kysyivät, mikä sen alkuperä on. Sanoin, että se on vanha neuvostoajan tykistön tulenjohdon symboli.

He halusivat minun sanovan, että se liittyy jotenkin natseihin, mutta on selvää, ettei sillä ole mitään tekemistä natsismin kanssa.

Eräs ukrainalaisupseeri hakattiin pahasti, kun hän yritti selittää jotain Banderasta venäläisille. Upseeri ei pitänyt siitä, että häneltä kyseltiin Banderasta. Hän yritti selittää, että Banderan aikoihin oli monta autoritaarista johtajaa ja Bandera oli vain yksi heistä. Kolme venäläistä hakkasi hänet.

Stepan Bandera oli toisen maailmansodan aikainen ukrainalainen vapaustaistelija, jonka venäläinen propaganda on leimannut natsiksi.

Sen jälkeen meidät vietiin Venäjälle Brjanskin alueelle. Siellä meitä kuulusteli kaksi ryhmää. Ensimmäinen ryhmä oli tutkimuskomitea, toinen tiedustelupalvelu FSB.

Maksym Kolesnikovin tatuointi oli johtaa vaikeuksiin. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Tutkintakomitea kysyi monta kysymystä politiikasta: ketä äänestimme, mitä teimme 2014 Euromaidanin vallankumouksen aikaan, tunsimmeko protestin johtohahmoja. He jopa kysyivät, kannatimmeko Janukovytshia vai emme.

Euromaidanin vallankumouksen yhteydessä venäläismielinen Ukrainan presidentti Viktor Janukovytsh erotettiin.

Yritin vastata kohteliaasti. Kuulustelujen aikana oli aina läsnä sotilaita. Sellaisessa tilanteessa en halunnut antaa vääriä vastauksia.

FSB kyseli eri kysymyksiä. He kysyivät, olemmeko nähneet länsimaisia aseita tai kouluttajia Ukrainassa.

He tekivät dna-testejä ja 3d-skannauksia kasvoistamme ja tatuoinneistamme. He vertasivat näitä tietoja omiin arkistoihinsa kansallismielisistä ryhmistä.

Meidät oli erotettu eri selleihin, emmekä voineet puhua toisissa selleissä oleville. Yhteensä vankileirillä oli yli 600 ukrainalaista. Suurin osa heistä oli tavallisia siviilejä, jotka he olivat vain ottaneet paisutellakseen vankilukuja.

Minun sellissäni oli 14 ihmistä, joista vain 4 oli sotilaita. Loput olivat tavallisia siviilejä.

Venäläiset ottivat kiinni kaikki, joita he pitivät epäilyttävinä. Minun sellissäni oli esimerkiksi eräs melko vanha mies, jonka venäläiset olivat ottaneet kiinni, kun hän käveli takapihojen halki. Hän teki niin, koska tiesi venäläisten ottavan kiinni kaikki, jotka kävelevät kaduilla. Venäläiset pitivät häntä epäilyttävänä.

Maksym Kolesnikov uskoo pysyneensä järjissään kymmenen kuukauden koettelemuksen aikana. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Joskus venäläiset painostivat siviilejä enemmän kuin sotilaita. Heidän oli vaikea uskoa, että heidän sotilaansa olivat ottaneet ihmisiä vangeiksi ilman mitään syytä.

Kuulustelut kestivät noin puolitoista kuukautta. Sen jälkeen oli vielä kahdet lisäkuulustelut samanlaisilla kysymyksillä.

Kuulustelut sisälsivät sekä fyysistä että henkistä kidutusta. Venäläiset kertoivat, että Ukrainaa ei ole enää olemassa, kaikki on vallattu ja tuhottu.

Meitä hakattiin. Minulla ei ole lupaa kertoa kaikkia fyysisen kidutuksen keinoja, mutta he käyttivät esimerkiksi sähköä. Lisäksi meitä pakotettiin esimerkiksi punnertamaan.

En uskonut, kun he väittivät vallanneensa koko Ukrainan. Olimme silti huolissamme perheistämme, sillä meillä ei ollut mitään keinoa olla yhteydessä heihin.

Maksym Kolesnikov toipuu nyt sotilaille tarkoitetussa kuntoutuskeskuksessa Kiovan reunamilla. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Opettelimme sellitovereidemme puolisoiden puhelinnumerot ulkoa. Kun ensimmäinen vanki sellistämme vapautettiin, hän otti yhteyttä muiden vaimoihin. Hän oli opetellut 13 puhelinnumeroa ulkoa.

Ensimmäisenä sellistämme vapautettiin everstiluutnantti kesäkuussa. Heinäkuussa vapautettiin ensimmäinen siviili.

Vaikeinta vankeudessa oli se, että siellä ei ollut mitään tekemistä. Venäläiset antoivat meidän katsoa Venäjän televisiota kerran kymmenessä päivässä. Loput ajasta vain kerroimme toisillemme tarinoita elämästämme, matkoistamme, lukemistamme kirjoista ja näkemistämme elokuvista.

Emme saaneet kirjoja luettavaksi paitsi kerran lokakuussa, mutta sitten nekin otettiin pois.

Saimme ulkoilla ja hengittää raikasta ilmaa vain viisi tai kuusi minuuttia päivässä. Silloinkaan emme saaneet katsoa ylös, meidän täytyi pitää katseemme alhaalla. Meiltä myös kiellettiin kaikki fyysinen aktiivisuus. Meitä hakattiin, jos yritimme liikkua.

Menetin painostani 32 kiloa. Ruoka oli niin huonoa, että lihakseni katosivat. Siksi olen nyt kuntoutuskeskuksessa. Olen vain nahkaa ja luuta.

Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Meidän olisi pitänyt saada säännösten mukaan 150 grammaa puuroa päivässä. Todellisuudessa emme koskaan saaneet niin paljon. Yritimme mitata puuron määrää kupeilla, eikä se koskaan ollut tarpeeksi.

Saimme litran mehua 14 ihmisen jaettavaksi. Pysyimme hengissä vain leivän ansiosta. Saimme noin 300 grammaa leipää päivässä. Olimme yleensä huonovointisia heikon ruoan takia, ja verenpaineemme oli alhaalla. Oli vaikeaa saada kunnon hoitoa.

Yritimme kaiken aikaa kommunikoida toistemme kanssa normaalisti. Lauloimme jopa hiljaa lauluja, niin etteivät vartijat kuule. Nautimme erityisesti Ukrainan kansallislaulun laulamisesta. Se oli pieni tapamme vastustaa venäläisiä.

Kerran venäläiset unohtivat selliimme papereita. Niiden avulla saatoimme pelata Mafiosoa.

Mafioso on Neuvostoliitossa keksitty seurapeli, jossa roolit jaetaan arpomalla paperilappuja.

Joskus meillä oli erimielisyyksiä, mutta pystyimme aina selvittämään ne, koska ymmärsimme kuka todellinen vihollisemme on.

Meillä ei ollut johtajaa, mutta nimesimme joka päivä yhden vastuuhenkilön. Hänellä oli tehtäviä, kuten kommunikointi venäläisten kanssa.

Maksym Kolesnikov menetti painostaan 32 kiloa sotavankeudessa. Kuva: Maksym Kolesnikovin kotialbumi

Venäläiset eivät ilmoittaneet meille ennalta, että meidät vapautettaisiin. He vain kertoivat, että meidät siirretään toiseen kohteeseen. Meille annettiin ukrainalaiset univormut.

Seuraavana päivänä meidät vietiin sotilaslentokentälle. Me ajattelimme jo silloin, että ehkä tapahtumassa on vankienvaihto. Venäläiset peittivät silmämme, mutta eivät laittaneet meille käsirautoja.

Vasta kun olimme lentokoneen sisällä joku korkea-arvoinen venäläinen ilmestyi ja kertoi, että vankienvaihto tapahtuisi ja että meidän pitäisi käyttäytyä asiallisesti.

Venäläiset kokosivat vankeja vaihdettavaksi kolmen päivän ajan. Meidät siirrettiin ensin toiseen vankilaan, josta otettiin mukaan lisää ukrainalaisia sotilaita. Sen jälkeen meidät kaikki vietiin johonkin leiriin, jossa olimme kolme päivää. Sitten vankienvaihto tapahtui.

En tiedä tarkalleen missä vankienvaihto tapahtui, sillä silmämme oli peitetty koko ajan. Saavuimme kahden tunnin bussimatkan jälkeen Sumyn alueelle Ukrainaan.

Tunne oli uskomaton. Olimme niin onnellisia.

Heti samana päivänä meille annettiin matkapuhelimet, joissa oli sim-kortit, ja pystyimme ottamaan yhteyttä perheisiimme.

Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Vaimoni tiesi, että saattaisin olla osa vaihdettavaa sotavankien ryhmää. Hän oli kuitenkin huolissaan, sillä minut oli yritetty vaihtaa jo kolme kertaa aikaisemminkin. Vasta neljännellä kerralla onnistui.

Kolmella aikaisemmalla kerralla venäläiset olivat ottaneet nimeni listalta viime hetkellä. Heidän papereissaan oli jokin virhe. Minut oli merkitty upseeriksi, vaikka todellisuudessa olen tavallinen sotamies. Ukrainan listalla olin sotamies. Ehkä sen takia nimeni oli vedetty pois kolmesti.

Yritin pysyä koko vankeuden ajan samana ihmisenä ja pysyä järjissäni. Tietysti vain muut ihmiset voivat arvioida, onnistuinko siinä vai en. Toivon olevani entiselläni.

Vaimoni vieraili luonani viikko sen jälkeen kun olin saapunut kuntoutuskeskukseen. Psykologien suositusten mukaan ensimmäisellä viikolla vapautuksen jälkeen ei ole hyvä tavata lähimmäisiä. Minut vapautettiin 4. helmikuuta, ja 11. helmikuuta sain tavata vaimoni.

Maksym Kolesnikovin tytär sytyttää kynttilän isänsä puolesta.

Minun täytyy olla kuntoutuksessa kuusi viikkoa. Sen jälkeen sotilaskomissio tarkistaa minut ja päättää, voinko jatkaa asepalvelustani. Haluan jatkaa taistelua voittoomme asti. Sota jatkuu, mikään ei ole muuttunut, meidän täytyy taistella venäläisiä vastaan.

En ole vielä tavannut tytärtäni. Hän on ulkomailla entisen vaimoni kanssa. Heidän on täytynyt vaihtaa maata kahdesti. Jokaisessa paikassa tyttäreni haluaa vierailla kirkossa, sytyttää kynttilän ja rukoilla terveyteni ja Ukrainan voiton puolesta."