Krister Savonen opettelee elämään aivovamman kanssa. Kuva: Hannu Rainamo
Krister Savonen sai syyskuussa 2021 salibandyn liigaottelussa elämänsä kuudennen aivotärähdyksen. Sen jälkeen hän on kärsinyt masennuksesta ja paniikkihäiriöistä. Nyt Savonen opettelee elämään aivovamman kanssa.
"Sain ensimmäisen aivotärähdykseni yläasteen luistelukisoissa. Taitoluistelija veteli piruetteja. Päätin yrittää samaa hokkareilla, ilman kypärää. Lensin otsa edellä jäähän. 2-3 päivää oksentelin kotona, pää oli kipeä.
Toinen tuli kaudella 2012-13 liigapelissä. Vastustaja nousi laidasta, menin eteen ja kyynärpää kolahti ohimoon. Huilasin pari kuukautta ja olisikohan ollut kolmas peli paluun jälkeen, kun tärähti taas ohimoon kamppailutilanteessa. Ne eivät kuitenkaan olleet pahoja tällejä.
Neljäs aivotärähdys oli iskuna kovin. Vuosi oli 2018. Osuin kulmakamppailussa vastustajan kyynärpäähän. Jalat lähtivät alta. Iskun jälkeen oksentelin ja kävin ensimmäisen kerran spesialistilla, joka hoitaa kiekkoilijoitakin. Siellä tehtiin kaikennäköisiä testejä.
En aluksi pystynyt seisomaan paikoillaan silmät kiinni, vaan lähdin kaatumaan. Kotiläksyinä oli kaikennäköistä, esimerkiksi pöydän rummuttamista käsillä. Kuntouduin pikkuhiljaa ja pelasinkin pudotuspeleissä.
Mitään kognitiivisia ongelmia ei tuossa vaiheessa kuitenkaan ollut. Tasapaino ja muut asiat olivat normaaleja kuntoutuksen jälkeen, eikä mielenterveydessä ollut mitään ongelmia. Huomasin ehkä hermostuvani vähän nopeammin kuin aiemmin.
Urheilulehti
TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 49/2022. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.
Tilausohjeet ovat täällä.
Viides tälli tuli Sveitsissä keväällä 2021. Vastustaja junttasi törkeästi kenttään ja takaraivoni kolahti lattiaan. Viikon jälkeen seurani Wiler järjesti ajan Sveitsin aivotärähdyskeskukseen. Siellä hoidetaan jääkiekkoilijoita ja jenkkifutareita.
Henkilökunta oli ihan huippuammattilaisia. Testit olivat sellaisia, joita en pystynyt edes kuvittelemaan. Makasin esimerkiksi pimeässä huoneessa silmät sidottuna. En muista liikkuiko tuoli, mutta korvaan, jossa on tasapainoaisti, laitettiin vettä ja testattiin tasapainoa.
Katsottiin, mitkä asiat eivät toimineet kunnolla ja jumpattiin niitä. Opettelin trampoliinilla pomppimaan etuperin asennosta sivulle.
Kävin tekemässä testejä kahdeksan viikon ajan. Matkan varrella kävin kerran viikossa kokeilemassa joukkueen lajitreenejä. Aluksi tein yksin pelkästään mailan ja pallon kanssa.
Sekin riitti, että pää sekosi. Kun räpläsin palloa, silmät eivät toimineet tai kävivät niin hitaalla, etteivät pysyneet pallon tahdissa. Päätä alkoi särkeä. Jos yritti jatkaa, alkoi huimata ja oksettaa.
Pystyin kuitenkin tekemään koko ajan yhä enemmän. Kuormaa lisättiin asteittain. Pari päivää ennen finaalia pystyin vetämään täydet treenit ilman oireita. Aivotärähdyskeskuksen lääkärit antoivat peliluvan.
Finaalin hävisimme. Pelasin ihan hyvin. Peli oli fyysisesti raskas, en ollut juossut pariin kuukauteen. Välillä tuntui, ettei meinaa saada happea, mutta pää toimi ihan normaalisti.
Krister Savonen Tammelantorilla Tampereella kaamosiltana. Hän kertoo oppineensa kuuntelemaan kroppaansa aiempaa huolellisemmin. Lajeista tennis sopii hänelle. Kuva: Hannu Rainamo
Ennen finaalia keskityin vain kuntoutukseen. Sen jälkeen aloin huomaamaan ongelmia muistin ja keskittymisen kanssa. Joukkueen päätösreissulla Sveitsin alpeilla sanoin yöllä yhdelle joukkuekaverille, että mielenterveys on menossa huonoon suuntaan. Mikään ei tuntunut kivalta, mikään ei kiinnostanut. Kaikki oli paskaa.
Masennus kuuluu tutkitusti aivotärähdyksiin. Sveitsin aivotärähdyskeskuksessa sanottiin, että psykologilta on mahdollista saada tukea. Voi tulla esimerkiksi pelkotiloja, eikä uskalla mennä kentälle.
Muutto takaisin Suomeen tuli samaan aikaan ja se jäi. Ajattelin sitten, että vaikka nyt tuntuu vähän vaikealta, se menee ohi treenaamalla ja pelaamalla. Ajattelin, että mieli kirkastuu taas Suomessa.
Ei se kirkastunut, vaan meni pahempaan suuntaan. Yritin päästä pahaa oloa karkuun alkoholilla. Koko alkukesä meni juomiseen, vähintään kaksi päivää joka viikonloppu. Otin viinaa niin paljon kuin pystyin. En sanonut kenellekään mitään, en tyttöystävälle, en perheelle, en joukkuekavereille. Koko ajan meni huonommin, mutta pidin asian itselläni.
Juhannuksena tilanne räjähti. Kerroin lauantaina tyttöystävälle ja perheelle, että olin halunnut tappaa itseni. En enää jaksanut. Olo oli koko ajan niin paska.
Maanantaina äiti järjesti ajan psykologille, jonka luona kävin kolme kertaa.
Vähän sen jälkeen, jonkun kostean viikonlopun jälkeisenä keskiviikkona, sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. En tiennyt, mitä tekisin. Etsin netistä kriisipuhelimia mihin soittaa. En pystynyt hengittämään. Pelkäsin, että henki lähtee.
En ollut uskaltanut kertoa masennuksesta "Passolle" (Classicin manageri Pasi Peltola). Paniikkikohtauksen jälkeen soitin tuttavalle, joka tuntee Passon. Sanoin, etten pysty soittamaan kenellekään tai sanomaan kenellekään mitään, mutta tarvitsen apua. Hän kertoi tilanteen Passolle, joka pisti hyrrät pyörimään lääkärien kanssa. Pääsin sellaiselle tyypille, joka hoitaa kiekkoilijoiden aivotärähdyksiä. Siitä tilanne lähti menemään parempaan suuntaan.
Kuva: Hannu Rainamo
Pelasin viimeisen pelini Tapiolassa (syyskuussa 2021). Pää osui betoniseinään. Se oli elämäni kuudes aivotärähdys. En muista mitään toisesta erästä, jossa tilanne tapahtui, mutta muistan esimerkiksi sen, että olin ensimmäisessä erässä viiden Oilersin maalin aikana kentällä. En muista menetinkö tajuntani siinä tilanteessa, mutta jos menetin, niin se oli korkeintaan 5-10 sekuntia.
Vaikka edellisestä tärskystä oli puoli vuotta ja takana vaikea jakso, kaikki oli kunnossa ennen viimeistä tälliä. Kävin psykologilla ja TAYSissa neurologisissa testeissä. Tasapainossa ei ollut häikkää. Muisti- ja lukutestit olivat kunnossa.
Ainoastaan keskittymiskyky oli huono, mutta ei se ikinä hyvä ole ollutkaan. Treeneissä katsoin, kun valmentaja piirsi jonkun harjoitteen fläpille. Jos menin ensimmäisenä kulmaan, ihmettelin mitä tässä nyt oikein tehdään. Keskittymisvaikeudet eivät kuitenkaan vaikuttaneet pelisuorituksiin.
Sain apua myös Olympiakomitean psykiatrilta, jonka kanssa soiteltiin ja tavattiin muutaman kerran. Mieli oli hyvässä kunnossa. Kaikki oli mallillaan. Tai ei kaikki, mutta suurin osa. Sain kuitenkin pelata. Peliesityksissäkään ei ollut ongelmia.
Ymmärsin kyllä, että kovin montaa tälliä en voi enää ottaa. En kuitenkaan alkanut muuttamaan omaa pelityyliä. Halusin mennä kulmiin kovaa ja ensimmäisenä. Pieniä merkkejä matkan varrella kuitenkin oli. Syyskuussa Lahden maaottelussa Ruotsia vastaan maila kolahti päähän ja huomasin, että pää tuli aiempaa helpommin kipeäksi.
Joulukuussa oli kotikisat Helsingissä. Yritin vain kuntoutua, enkä ehtinyt miettimään mitään muuta. Kävin spesialisteilla tekemässä testejä ja punttisalilla lihaskuntoa. Kuukauden tauon jälkeen yritin palata lajiharjoituksiin - asteittain kuten Sveitsissä alkuvuonna.
Muistan ensimmäiset Classicin treenit, kun menin alkukierroille. Oireet alkoivat kolmen minuutin jälkeen. Rikoin mailani ja menin koppiin itkemään. Siinä alkoi valkenemaan, että unelma kotikisoista ei toteudu. Yritin seuraavalla viikolla uudestaan. Lopputulos oli sama.
Viikko ennen marraskuun lämpöleiriä (maajoukkuetapahtuma) tajusin, että vaikka minut oli nimetty kisajoukkueeseen, pelaaminen ei ollut mahdollista.
Kisojen jälkeen (finaali 11.12.2021) ennen joulua lähdettiin kaveripariskunnan kanssa lomalle lämpimään. Otin Aviciin kirjan mukaan. Aioin lukea sen reissun aikana.
Kolmena ensimmäisenä päivänä sain luettua 3-5 sivua. Päätin, että luen kirjan, koska olin ottanut sen mukaan. Ja luinkin, mutta en muistanut sen jälkeen yhtään mitä kirjassa sanottiin. Se kuvastaa hyvin, missä mentiin.
Loman aikaan mielenterveys oli, ei nyt ihan ok, mutta parempaan päin. Paljon parempi kuin kesällä, mutta loman jälkeen tuli ulospuhallus. Vähän samalla tapaa kuin pelaajilla tulee MM-kisojen jälkeen. Jouduin olemaan aivovamman kanssa normaalissa arjessa. Mielenterveys alkoi mennä taas huonompaan suuntaan.
Kieltovaihe oli päällä kisoihin asti ja pari kuukautta niiden jälkeen. Ajattelin, että ura ei lopu tähän. Tämä ottaa oman aikansa, mutta pelaan vielä. Keskityn loppukauden hoitamaan pään kuntoon.
Nyt voin sanoa, että tiesin jo Tapiolan kentällä maatessani uran olevan siinä.
Kerroin lopettamisesta toukokuussa kauden jälkeen. Päätöksen olin tehnyt jo maaliskuussa. Se oli kypsynyt koko alkuvuoden. Päälääkärini sanoi, ettei tule kertomaan, milloin pitäisi lopettaa. Hän sanoi, että tiedän kyllä itse mitä haluan tehdä.
F-liigassa tuli viime kaudella aika paljon päätällejä. Pelejä katsellessa tuli olo, ettei se ole enää oma paikkani. Vauhti on niin kova ja päävammojen määrät vain kasvavat.
Seuraava tälli voi viedä puhekyvyn. En ehkä enää kävelisi tai pahimmassa tapauksessa saattaisi mennä henki kokonaan. Päätös lopettamisesta ei ollut helppo, mutta niin isoa riskiä en vain voi ottaa. Olen sen verran realistinen, että pystyn sen myöntämään.
Kerroin päätöksestäni maaliskuussa Passolle, mutta en halunnut sotkea joukkueen tekemistä pudotuspelien alla. Päätettiin yhdessä, että kerrotaan asiasta kauden jälkeen. Se oli vaikeaa aikaa. En voinut kertoa lopettamisesta kuin psykologille.
Kun sitten mestaruusjuhlien jälkeen ilmoitin lopettavani, viestejä alkoi tulvia. Se tuntui hienolta. En osannut koskaan ajatella, että olisin erityisen hyvä pelaaja tai jonkun esikuva. Olen aina pitänyt itseäni vain poikana Sahalahdesta.
Olen todella kiitollinen kaikista viesteistä, mitä sain. Ne pysäyttivät ymmärtämään, että uran aikana on tapahtunut paljon hyviä asioita. Voin antaa itselleni pienen taputuksen olkapäälle: hyvin vedetty se ura, mikä oli.
Yhdeltä Sahalahden pojista tuli viesti, en muista tarkkaan miten se meni, mutta jotenkin näin: "Ihan sama mitä alat tekemään, ihan sama mitä tulevaisuudessa tulee, pystyt hoitamaan sen varmasti hyvin. Kiitos näistä unohtumattomista hetkistä, mitä olet tarjonnut." Se kolahti kovaa.
Krister Savonen kentällä syyskuussa 2018. Kuva: Kalle Parkkinen
Tapiolan iskusta on kulunut yli vuosi, mutta oireet ovat edelleen samat. Ne eivät ole menneet mihinkään suuntaan.
Lukemaan en pysty. Riveillä on vaikea pysyä. Päätä alkaa särkemään, enkä muista yhtään mitä olen lukenut. Kelan hakemuksia en pysty itse täyttämään. Tarvitsen apua, muuten tulee huono olo.
Isoon kauppaan, jossa on paljon ihmisiä, en voi mennä. Melu aiheuttaa päänsärkyä, huimausta ja oksetusta. En pysty nukkumaan ilman lääkkeitä. Sängystä en pääse ylös ilman lääkkeitä.
Pääsin muutama kuukausi sitten neurologiseen kuntoutukseen. Aivot korjaavat itseään johonkin asti, mutta siellä opetellaan elämään aivovamman kanssa.
Olen tällä hetkellä sairaseläkkeellä, mutta pääsen työkokeiluun ammatilliseen kuntoutukseen Oxdogille (mailamerkki). Se on hyvä paikka. Siellä on paljon asioita, mitä tehdä: myyntiä, markkinointia, tilauksia ja varastohommia. Kukaan ei tiedä, mitä pystyn tekemään ja kauanko pystyn tekemään, mutta lähdetään kokeilemaan.
Saan rytmiä ja sisältöä elämään. Oikeastaan se on ihan sama mitä teen. Voisin mennä vaikka varastolle töihin, jos pystyisin.
Olin tottunut siihen, että 20 äijää pyörii ympärillä viitenä päivänä viikossa ja osa kahdesti päivässä. Sen tilalle ei ole tullut töitä tai mitään muutakaan. Sitä on vaan niin yksin ja vetäytyy masennuksen takia kaikesta pois. Kun se iskee synkästi, saattaa mennä viikkokin, etten laita kenellekään viestiä.
Olen vain yksin kotona.
Tammikuun alussa sain uuden psykologin, jonka luona käyn kahdesti viikossa. Ilman häntä en olisi enää tässä. Elämä oli niin saatanan synkkää tammikuusta kesäkuuhun.
Mutta tilanne on mikä on. Sen kanssa tehdään töitä. Surkuttelemalla se ei parane.
Olen vuoden aikana oppinut kuuntelemaan kroppaani. Tiedän, milloin pitää levätä. Onnistumisen tunteita saan, kun löydän keinoja tehdä asioita.
Esimerkiksi tenniksestä on tullut tärkeä pakokeino. Tenniksessä voi keskittyä yhteen palloon, eikä pää sekoa. Pääsen lyömään palloa ja urheilemaan. Punttisalilla pystyn myös käymään. Kaipasin urheilua, kun makasin kuukausia kotona.
Olen myös käynyt Sahalahden Kunnon 5-divarijoukkueen höntsyillä. Siellä on helppo olla, kun muut tietävät tilanteen. Pystyn pelaamaan ilman riskejä. Heitän pallon pois, jos huomaan, että joku on takanani, mutta en näe häntä kunnolla.
Marraskuussa Sveitsin MM-kisoissa olin ensimmäistä kertaa massatapahtumassa. Vastamelukuulokkeet auttoivat, otan ne varmasti päivittäiseen käyttöön. Jos kuitenkin juttelin jonkun kanssa ja unohdin laittaa napit takaisin korviin, pää oli kymmenen minuutin päästä kipeä, alkoi huimaamaan.
Tuolla tavalla vamman kanssa oppii elämään. Tekemällä ja kokeilemalla se menee helpommaksi. Olen iloinen, että voin mennä hallille ja olla siellä pari tuntia.
Törmäsin Zürichissä Wilerin fysioterapeuttiin, jonka kanssa käytiin toissa keväänä aivotärähdyshommia paljon läpi. Hänen poikaystävänsä on jääkiekkoilija, joka on saanut viisi aivotärähdystä. Hänelläkin oli kuulokkeet. Heitettiin nyrkit ja todettiin, että kiva, kun ei tarvitse olla yksin kuulokkeiden kanssa. Se auttaa.
Ostin hiljattain pianon. Haluaisin oppia soittamaan sitä. Se on rauhoittavaa. Ajatus pianosta tuli pari viikkoa sitten, kun sain paniikkikohtauksen. Rupesin piirtämään. Olen maailman huonoin piirtäjä, mutta se auttoi rauhoittumaan ja viemään ajatuksia muualle. Piirsin kukkia ja laivan. Ne olivat niin rumia, etten sentään laittanut niitä seinälle.
Jos vertaan itseäni parin vuoden takaiseen Kristeriin, olen ihan eri ihminen.
En ole oma itseni. Elämästä on yhtäkkiä tullut aika vakavaa. Se tässä ärsyttää eniten.
Olin aiemmin leppoisa ja huoleton hassuttelija, vaikka jutut eivät ole aina olleet niin hyviä.
Varsinkin parisuhteessa huomasin, kuinka paljon olen muuttunut. Viimeisen iskun jälkeen en ole tuntenut minkäänlaisia tunteita mitään kohtaan. En huomioinut tyttöystävää, en osoittanut rakkautta. Läheisyys oli nolla, seksuaalisuus nolla. En ollut poikaystävä.
Se ei johtunut hänestä. Emotionaalisuuden puute voi olla osa aivovammaa. Masennuslääkkeet ja muutkin lääkkeet vaikuttavat asiaan. Huomasin, että hän alkoi kärsiä tilanteesta enemmän vaikka oli antanut kaikkensa. Koin myös itse paineita siitä, että olin hänelle niin huono poikaystävä.
Puhuttiin asiat yhdessä läpi ja erottiin hyvissä väleissä ystävinä. Ei sen näin pitänyt mennä, eikä tätä kumpikaan halunnut, mutta se oli paras ratkaisu molemmille. Hän ansaitsee normaalin parisuhteen. Tilanne olisi ollut erilainen, jos olisin voinut sanoa, että olen taas puolen vuoden päästä samanlainen kuin aiemmin. Mutta ei sitä voi kukaan tietää.
Olen joutunut elämään elämää päivä kerrallaan. Unelmia ei ole hirveästi ollut.
Ennemminkin unelmoin siitä, että voisin elää normaalia elämää, lukea jälleen kirjaa. Siitä on tullut mörkö. Lukeminen on niin normaali asia, mutta en pysty sitä tekemään. Koen, että en ole normaali.
Haluaisin löytää paikan, missä on hyvä olla ja perustaa perheen jossain kohtaa. Elämä on ollut niin paskaa, etten vaadi paljoa. Ura on mennyt ja kahdeksan vuoden parisuhde on mennyt. Kaikki on mennyt.
Salibandyn pelaamista en ole ikävöinyt missään vaiheessa. Olen kummastellut ja kysellyt sitä psykologiltakin, koska se on ollut niin iso asia elämässäni.
Eniten ikävöin hetkiä joukkueen kanssa. Sitä kollektiivista v***tusta maanantain treeneissä edellispäivän Oulun reissun jälkeen."
TetraSys Oy.