Borodjankan keskusaukiolle on pystytetty vaatimaton joulukuusi. Kolme ukrainalaisperhettä kertoo, millainen heidän joulunsa on. Kuva: Oksana Karpovytsh

Ukrainassa juhlitaan nyt joulua eri aikaan kuin ennen, sillä ukrainalaiset haluavat irrottautua venäläisestä perinteestä. IS tapasi kolme perhettä, joiden juhlapyhiä sota varjostaa ankarasti.

Borodjansk Kiovan ulkopuolella kärsi ankaria tuhoja sodan alkuvaiheessa. Kuva: Oksana Karpovytsh

Tänä jouluna Ukrainassa eivät loista kirkkaat jouluvalot.

Borodjankan keskusaukiolla, venäläisten pommien tuhoamien kerrostalojen edessä, seisoo yksinkertaisten pallojen koristama kuusi. Kuusta ei ole valaistu.

Kiovasta 60 kilometriä luoteeseen sijaitsevan kaupungin viranomaiset eivät halua tuhlata kallisarvoista sähköä tilanteessa, jossa venäläisten ohjukset ja lennokit moukaroivat säännöllisesti Ukrainan energiainfrastruktuuria.

Toisaalta monet ukrainalaiset ajattelevat, että iloinen juhlatunnelma ei sovi sota-aikaan.

Ilta-Sanomat tapasi kolme sodan koettelemaa ukrainalaista perhettä ja kysyi, millainen on heidän joulunsa.

Hanna Ptashka ikävöi Bahmutissa taistelevaa miestään. Kuva: Oksana Karpovytsh

"Ennen venäläisten suurhyökkäystä juonsin häitä, syntymäpäiviä ja firmojen tilaisuuksia. Nykyisin Borodjankassa ei paljon juhlia järjestetä, ja kun järjestetään, minun on vaikea ottaa vastaan työtarjouksia.

Kun venäläiset miehittivät kaupunkimme, perheemme onnistui pakenemaan turvallisemmalle seudulle. Pian sen jälkeen mieheni liittyi armeijaan vapaaehtoisena. Nyt hän taistelee koko rintaman kovimmassa paikassa Bahmutissa.

Hänellä ei ole siellä kunnollisia tietoliikenneyhteyksiä. Lähetän hänelle viestejä joka aamu, vaikka hän ei niitä heti näkisikään: 'Huomenta, rakkaani. Kulta, rakastan sinua enemmän kuin elämääni.'

Kun hänellä on siihen mahdollisuus, hän vastaa viesteihin ja kertoo olevansa kunnossa, vaikka tiedän kyllä hyvin, että Bahmutissa on nyt todellinen helvetti.

Minua pyydettiin vähän aikaa sitten juontamaan suuri syntymäpäivä. En halunnut tehdä sitä, sillä tämä ei tunnu oikealta hetkeltä pitää hauskaa. He eivät kuitenkaan antaneet periksi.

Hanna Ptashka esittelee kuvia miehestään, joka taistelee Bahmutin rintamalla. Kuva: Oksana Karpovytsh

Kaikki täällä tietävät, että mieheni on eturintamalla, eikä minua yllättänyt, että lopulta juhlaohjelma keskittyi sotilaidemme kannustamiseen ja kiittämiseen. Me hurrasimme heille, rukoilimme heidän puolestaan ja keräsimme lahjoituksia heidän tarpeitaan varten.

Vieraat ilmaisivat tästä kiitoksensa minulle, enkä sitten lopulta katunut työhön suostumista. Mielestäni perheemme ei kuitenkaan ole vielä valmis juhlimaan. Odotamme ensin voittoa.

Toisaalta uskon vahvasti, että huolimatta aikuisten tunteista tai siitä, että Borodjankassa ei ole sähköä 9-10 tuntia päivässä, lasten täytyy kokea oikea joulu.

Järjestämme tyttärenpojalleni pienen kotijuhlan. Aion laittaa joulukuusen ja puen joulupukin vaatteet häntä varten. Ukrainalaisten lasten ei pitäisi kokea traumaa koko ajan."

Hanna Ptashka, 47, Borodjanka

Sodan tuhot näkyvät Borodjankassa. Kuva: Oksana Karpovytsh

Julija Hretshan ei ole kertonut tyttärilleen Vikalle ja Milanalla, että perheen isä on Venäjällä sotavankina. Kuva: Oksana Karpovytsh

"Minä ja mieheni Oleh olemme alunperin Kupjanskista, Harkovan alueelta. Meillä oli siellä ulkoravintola. Tarjoilimme hampurilaisia, pizzaa ja ranskalaisia.

Viime vuonna mieheni seurasi sydäntään ja liittyi sopimussotilaana Ukrainan puolustusvoimiin. Hänen divisioonansa oli sijoitettu Donetskin alueelle. Siitä asti ravintolamme ja lastemme kasvatus olivat minun harteillani.

Helmikuun 26. päivänä kaupunkimme miehitettiin silmieni edessä. Laskin suunnilleen 300 venäläisen ajoneuvon saattueen kulkevan ikkunani ohi kohti Harkovaa.

Jäimme lasten kanssa Kupjanskiin vielä muutamaksi päiväksi ja muutimme sitten Vilshanaan vanhempieni luokse. Sekin miehitettiin, mutta siellä ei käyty taisteluita, joten se tuntui turvallisemmalta. Lopulta elokuun alussa lähdimme Vilshanasta evakkoon Kiovaan.

Kun mieheni lähti armeijaan, kaipasin häntä kovasti, mutta Luojan kiitos pystyimme soittamaan videopuheluita säännöllisesti. Silloin tällöin hän sai lomaa, ja saatoimme viettää aikaa perheenä.

Tästä vuodenvaihteesta tulee rankka, sillä en ole nähnyt miestäni vuoteen enkä ole puhunut hänen kanssaan lainkaan kahdeksaan kuukauteen. Menetimme yhteyden häneen huhtikuun lopussa.

Vika, 8, ja Milana, 6, Hretshan odottavat joulua Kiovassa. Kuva: Oksana Karpovytsh

Eräänä päivänä toukokuussa veljeni kertoi minulle järjettömän uutisen. Hän näytti Youtubesta videon, jossa miestäni haastateltiin sotavankina Venäjällä. Kun näin sen, kiljuin tuskasta ja shokista enkä pystynyt puhumaan kenellekään viikkoon.

Kaikkein vaikeinta oli kätkeä tunteeni tyttäriltäni. He eivät ymmärrä, että heidän isänsä on venäläisten vankina.

En voi sanoa oloni olevan nyt yhtään parempi mutta ainakin tiedän, että mieheni on elossa ja olemme tehneet kaikkemme palauttaaksemme hänet. Mieheni nimi on rekisteröity kaikkiin mahdollisiin listoihin vankienvaihtoa varten.

Joskus öisin, kun tyttäreni nukkuvat, päästän tunteeni vapaaksi ja annan itselleni luvan itkeä. Silloin seuraava päivä tuntuu helpommalta.

Elokuussa ukrainalaiset viranomaiset ottivat minuun yhteyttä kertoakseen, että Oleh oli kirjoittanut meille kirjeen. Tunnistin hänen käsialansa.

"Hei, kultaseni! Olen kunnossa. Nähdään pian. Rakastan ja palvon teitä. Terveisiä vaimolleni ja tyttärilleni! Pitäkää huolta itsestänne. Suukkoja."

Julija Hretshan on saanut sotavankina olevalta mieheltään Olehilta yhden lyhyen kirjeen. Kuva: Oksana Karpovytsh

Kirje tuli suljetussa kuoressa. Meidän oli mahdollista vastata hänelle erityisiä ohjeita noudattaen. Tyttäreni piirsivät hänelle.

Sen jälkeen emme ole kuulleet mitään lisätietoja miehestäni tai hänen tovereistaan, jotka vangittiin myös. En ymmärrä, miksi venäläiset eivät ole antaneet mieheni tai muiden ukrainalaisten vankien soittaa kertaakaan kotiin kahdeksaan kuukauteen.

Minulla ei luonnollisesti ole paljon intoa juhlia pyhiä ilman häntä. Vanhempani toivat meille joulukuusen, mutta kukaan ei oikein jaksa koristella sitä. Varmaan teemme sen silti, sillä lapseni odottavat lahjoja.

Tänä vuonna lahjat tulevat joulupukilta eivätkä pakkasukolta niin kuin ennen. Koulussa lapsille selitettiin, että pakkasukko on venäläinen hahmo, ja se on peruttu.

Nauroin ja kerroin tyttärilleni, että Kiovan upean ilmatorjunnan ansiosta joulupukki pääsee varmasti perille."

Julija Hretshan, 32, Kiova

Monet asukkaat ovat jo palanneet Borodjankaan, mutta jälleenrakennus on kesken. Kuva: Oksana Karpovytsh

Fakta

Ortodoksinen kirkko seuraa juliaanista kalenteria, ja sen mukaan Ukrainassa ja Venäjällä on perinteisesti vietetty joulua 7. tammikuuta.

Vuonna 2017 Ukrainassa julistettiin myös 25. joulukuuta viralliseksi juhlapäiväksi. Uskonnollista joulujuhlaa vietettiin silti edelleen 7. tammikuuta.

Tänä vuonna Kiovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko sallii ensi kertaa seurakunnilleen joulujumalanpalvelukset myös 25. joulukuuta.

Ukrainassa toimii lisäksi venäläismielisenä pidetty ortodoksinen kirkko, joka kuului toukokuuhun asti Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Tämä kirkko ei ole sallinut seurakunnilleen joulun viettoa 25. joulukuuta.

Nadija Shvets ja hänen aviomiehensä yrittävät selvitä talven yli pienessä mökissä. Kuva: Oksana Karpovytsh

"Tänne tulee viikonloppuisin erilaisia vapaaehtoisten ryhmiä purkamaan täysin palaneen talomme raunioita.

Asumme nyt pikkuruisessa mökissä, jonka piti olla kesäkeittiömme. Käytimme viisi kuukautta sen rakentamiseen niiden avustusten avulla, joita saimme eri ihmisiltä ja järjestöiltä. Lopulta marraskuussa päätimme viettää talven täällä.

Onneksi rakensimme kamiinan, jonka avulla voimme tehdä ruokaa ja pysyä lämpimänä, vaikka sähköä ei olisi.

Kun hyökkäys alkoi, emme halunneet jättää kotiamme, mutta tilanne kylässä kärjistyi nopeasti. Maaliskuun 1. päivänä mieheni ja minä lähdimme evakkoon, mutta nuorempi poikamme Stanislav päätti jäädä.

Se oli viimeinen kerta, kun näimme hänet hengissä.

Noina hyökkäyksen ensimmäisinä päivinä ja öinä Stanislav auttoi Mostshunin aluepuolustuksen joukkoja. He yrittivät pysäyttää Irpinistä eteneviä venäläisiä.

Stanislav kaivoi juoksuhautoja, jakoi ruokaa ja ennen kaikkea johti tiedustelua, sillä hän tunsi metsän jokaisen polun ja puun.

Huhtikuun alussa kuulimme, että poikamme oli löytynyt kuolleena venäläisten ampumana naapurimme kellarista.

Nadija ja Viktor Shvetshin talo tuhoutui Venäjän hyökkäyksessä. Kuva: Oksana Karpovytsh

Olen surun murtama. Itken joka päivä enkä pysty nukkumaan öisin. Ajattelen, miten talomme on palanut ja miehittäjät ovat tappaneet poikani.

Emme tiedä yksityiskohtia. Kukaan ei ole kertonut, miten kaikki tapahtui.

Poikani olisi täyttänyt 37 vuotta joulukuun 31. päivänä, joten juhlapyhät ovat minulle täynnä kyyneleitä.

Ennen sotaa perheellämme oli tapana kokoontua uudenvuodenaattona juhla-aterialle. Stanislav pystytti kuusen. Meillä oli paljon koristepalloja, sekä vanhoja neuvostopalloja että nykyaikaisia.

Sota on sekoittanut elämämme täydellisesti. Minua ei häiritse lainkaan, vaikka toiset ihmiset viettävät juhlapyhiä. En kannata massiivisia festivaaleja tai ainakaan ilotulituksia, sillä täällä on paljon traumatisoituneita ihmisiä ja rintamalta palaavia haavoittuneita sotilaita.

Nadija ja Viktor Shvetsh menettivät sodassa poikansa. Kuva: Oksana Karpovytsh

Moshtshunin 350 talosta 120 tuhoutui täysin Venäjän hyökkäyksessä. Kuva: Oksana Karpovytsh

Joulu on perinteinen juhla, jota voi viettää rauhassa perheen kesken. Emme voi vain itkeä, sielumme kaipaavat myös juhlia.

Tänä vuonna Mostshunissa meillä on kirkossa jumalanpalvelus 25. joulukuuta, ja aion mennä sinne. Kannatan kirkon kalenteriuudistusta. Olen aina pitänyt outona, että vietimme ortodoksista joulua uudenvuoden jälkeen. Joulu jäi siinä jalkoihin."

Nadija Shvets, 63, Mostshun