Pippa Laukka on oivaltanut, että rohkeankaan ihmisen ei tarvitse revetä ihan kaikkeen, että unelmat eivät aina toteudu sellaisina kuin kuvittelee ja että kun kuolemaa näkee läheltä, se ei enää pelota.

"Liikunta on edustanut minulle tervettä asiaa elämässä. Olen aina ollut menevä ja tekevä", syömishäiriöön nuorena sairastunut Pippa Laukka sanoo. Kuva: Panu Pälviä

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

"Minussa on ollut aina ripaus rohkeutta. Äiti muisteli aikoinaan, miten isoveljeni oli lapsena kiltti ja rauhallinen. Hän oli kiinnostunut kaloista ja linnuista. Minä olin vilkkaampi ja kiipesin sukkelasti puuhun. Kun äiti etsi minua, huusin puusta, että täällä ollaan!

Tiedostin rohkeuteni ja suorasukaisuuteni. Toisaalta olen herkkä ja arka uusissa paikoissa.

Olin unelmoinut kauan vaihto-oppilasvuodesta Kaliforniassa ja säästänyt sitä varten 16?000 markkaa eli nykyrahassa tuhansia euroja. Samalla pelkäsin lähteä, koska ajattelin, etten riitä: elämä Kaliforniassa näyttäytyi kaikissa elokuvissa ja tarinoissa niin täydelliseltä. Vaihto-oppilasvuosi olikin monin tavoin vaikea. Hyppäsin turvallisesta ympäristöstä sikäläiseen kouluun, jossa oli monta tuhatta oppilasta. Erilaisuuteni ilmeni jo heti, kun tulin pyörällä kouluun. Sitä ihmeteltiin.

Thaimaa 2002. "Olin hakemassa potilasta Suomeen. Taksi ei löytänyt sairaalaan ja jätti minut tien varteen." Kuva: Pippa Laukan kuvakokoelma

Vuosi osui siihen kohtaan elämässä, kun olin kasvamassa aikuiseksi. Koin itseni rumaksi ja tyhmäksi. Kaiken lisäksi jouduin perheeseen, jossa ilmapiiri oli tavattoman jännittynyt. Lankapuhelinaikaan ei Suomeen monesti soiteltu, ja ikävöin kotiin.

En tiedä, tunnistinko omat pelkoni. Olen myöhemmin muistellut monta kertaa sitä, kun olin mummini kanssa katsomassa Helsingin kaupunginteatterissa Macbethiä. Siinä todetaan, että pitää tietää, mitä pelkää, muuten kuvitelma tekee peloista hirviöitä.

On ihanaa olla vapaa turhasta rohkeudesta. Kun sain 40-vuotislahjaksi kaksi kuumailmapallolentoa, en mennyt. Ei ole pakko tehdä sellaista, mikä ei tunnu oikealta tai hyvältä.

Työni lääkärinä on vienyt minut pelastamaan ihmisiä ympäri Eurooppaa ja Thaimaata myöten. Nyt olen ollut toistakymmentä vuotta Suomen naisten jalkapallomaajoukkue Helmareiden lääkäri ja matkustanut ympäri maailmaa. Matkustaminen ei enää pelota!"

"Olin lapsuudenperheessäni erityinen ja rakastettu ja lähisuvun ensimmäinen tyttö. Ympäristönvaihdos kotoa Kaliforniaan oli liian iso järistys. Tuntui, että kaikki siellä oli vain kauniita ja rohkeita varten.

Koulussa tapaamani ruotsalainen Petra oli tietenkin upea blondimimmi. Hän alkoi pompottaa minua heti, eikä niin vähääkään. Ystävyys, joka on ehdollista, ei ole aitoa ystävyyttä. Hän huomasi epävarmuuteni kielitaidostani, tavasta, jolla puhuin englantia. Suomalainen aksentti tökkäsi heti häntä vastaan.

Petrallakaan ei ollut onnistunut vaihto-oppilasvuosi, ja hänellä oli syömishäiriötausta. Hän opetti minulle, että jos syö liikaa, voi aina oksentaa. Hämmästyin, että niinkin voi tehdä, ja aloin toimia samalla tavalla. Syömishäiriöni puhkesi sen vuoden aikana.

Bulimia eteni nopeasti, ja minusta tuntui kuin maailma olisi auennut. Oksentamisesta tuli keino purkaa ahdistusta: kun oksensin, olo helpottui. Hankin ahmittavaa ja oksennettavaa, ja siitä tuli tapa, joka jatkui koko vaihto-oppilasvuoden.

Suomeen palattuani päätin, että nyt saa riittää. Salasin tilanteeni perheeltäni, mutta ylioppilaskirjoitusten jälkeen sairastuin anoreksiaan. Sairastettuani sitä toista vuotta jouduin sairaalaan. Silloin syömishäiriötä ei osattu hoitaa, ja olin sisätautiosastolla mummojen kanssa. Koin hoitajien käytöksen syyllistävänä.

Kandijuhlat 1995. "Näen kuvassa herkkyyteni, mutta olin varma, että olen oikealla tiellä lääkärinä." Kuva: Pippa Laukan kuvakokoelma

Olen aina ollut päämäärätietoinen, ja kun jotain päätän, sen myös teen. Kun sukulaiseni yritti itsemurhaa, tajusin, että anoreksiani on kuin hidas itsemurha. Tervehdyin kuitenkin lopullisesti vasta kolmekymppisenä, ja siihen auttoi elämänkokemusten lisäksi seitsemän vuotta kestänyt terapia.

Elämäntarinassani hämää se, että jopa vaikeimpina syömishäiriön aikoina minulla on ollut erinomainen toimintakyky. Se peittää helposti riittämättömyyden tunteet. Sitkeys on hyvä asia, mutta pahaksi se muuttuu, jos joutuu roikkumaan liian pitkään löysässä hirressä."

"Lähdin lukion jälkeen opiskelemaan sisätautikirurgiseksi sairaanhoitajaksi. Jätin opinnot kahden vuoden kuluttua: halusin lääkäriksi ja pääsin toisella hakukerralla Itä-Suomen yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä.

Vuokko-hevonen 1991. "Aloin harrastaa ratsastusta vasta opiskeluaikoina. Nykyään teen enää silloin tällöin issikkavaelluksia." Kuva: Pippa Laukan kuvakokoelma

Opiskelujen puolivälissä henkinen ahdistukseni paheni. Takana oli traumaattinen seurustelusuhde, jossa minua petettiin. Menin lopulta ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön psykiatrin vastaanotolle. Freudilainen miesterapeutti ei puhunut mitään, ja tuijotimme toisiamme tunnin ajan. Lopuksi hän aina sanoi, että aika näyttää rientäneen. Vastaanotto, jonka aikana lääkäri ei kohtaa asiakastaan, on turhanpäiväinen.

Harjoittelussa Kaunialan sairaalassa hoitajat pitivät minusta ja työyhteisö oli toimiva. Koin olevani hyvä ja tarpeellinen ja opin potilaan kohtaamisen - juuri sen, mitä psykiatri Kuopiossa ei osannut."

"Meillä on mieheni Markun kanssa pitkä liitto. Tapasimme vuonna 2001, jolloin minulla oli jo kaksivuotias tytär Iina. En ollut rengastettu, olimme eronneet Iinan isän kanssa, ja ajattelin, että annan aikaa itselleni viisi vuotta. Menikin vain viisi päivää.

Tapasimme Markun kanssa baarissa. Katseemme kohtasivat tanssilattian eri laidoilta. Siinä tapahtui klassinen klik! Lähdimme baarista yhtä matkaa, ja sillä tiellä olemme yhä.

Polttarit 2003. "Vietimme polttareitani isolla ystäväporukalla. Minut laitettiin muun muassa laulamaan karaokea Stockmannilla." Kuva: Pippa Laukan kuvakokoelma

Markku on viisi vuotta nuorempi kuin minä. Hän oli vain 26-vuotias, kun aloimme seurustella. Ehdin jo hetken ajatella, että olen pelannut itseni ulos seurustelukuvioista - olihan minulla lapsi.

Naimisiin menimme vuonna 2003. Ensimmäiset kymmenen vuotta piti oikein nipistää itseään ja ihmetellä, että olin kohdannut sellaisen miehen. Markku on äärimmäisen luotettava ja hyvä keskustelukumppani, ja se on rakkaudessamme yhä oleellista.

Kanaria 2004. "Lomailua rakkaan mieheni Markun ja lasten kanssa. Iina on kuusi, Tuuli vasta puolivuotias. Aava ei ollut vielä syntynyt. Kuva: Pippa Laukan kuvakokoelma

On klisee, mutta totta, että pitkä liitto on kestävyyslaji, jossa on tahdottava. On ollut aikoja, jolloin omat voimavarani ovat olleet koetuksella, ja tiedän, etten ole ollut silloin helppo kumppani.

En osaa sanoa, mikä olisin, jos emme olisi yhdessä. Olen asunut Markun kanssa elämässäni pidempään kuin kenenkään kanssa. Olemme kasvaneet yhdessä ja kasvattaneet toisiamme."

"Pyrin olemaan rehellinen ja oikeudenmukainen äiti Iinalle, Tuulille ja Aavalle. Olen tarvittaessa myös napakka, mutta toisaalta myös lepsu. Markku on kiistatta minua pehmeämpi ja lempeämpi kasvattaja.

Haluan antaa lapsilleni tilaa. Joskus mietin, olenko osannut asettaa rajoja tarpeeksi selvästi. Pitää kuitenkin muistaa, että aika on eri kuin minun nuoruudessani, ja jokainen sukupolvi kasvaa omassa ajassaan.

Nuuksio 1972. "Retkellä Pasi-serkun ja veljeni Arin kanssa. Arilla ja minulla on ikäeroa vain 13 kuukautta. Mummin hatun olen laittanut kiinni hakaneulalla." Kuva: Pippa Laukan kuvakokoelma

Lapsuudenkodissamme minua ja veljeäni kohtaan oltiin paljon vaativampia kuin minä olen tyttäriäni kohtaan. Osallistuimme lapsina moniin kotitöihin. Viisas mummini kasvatti hyvin ja pani meidät tekemään töitä leikin varjolla. Hän osasi muuttaa vaatteiden pesunkin leikiksi ja sanoi, että nyt uimaan vaatteet päällä ja saippuaa vaatteisiin. Mehän ryntäsimme silloin veljeni kanssa ihan innolla hommiin!

Lapseni ovat olleet niin sanottuja helppoja lapsia, ja olen onnellinen, miten he pärjäävät elämässään. Iina opiskelee kauppakorkeassa Jyväskylässä, cheerleadingin maailmanmestaruuden voittanut Tuuli kirjoittaa ylioppilaaksi, ja kuopuksemme Aava on yläasteen viimeisellä luokalla.

Äitiys on antanut minulle lisää sitkeyttä ja kykyä kestää epävarmuus ja epämukavatkin asiat. Kun on perhettä, ei elämä pyöri vain oman navan ympärillä. Ei ole vain minä, vaan on me.

Helmarit ovat minulle tavallaan myös lapsia. Taustajoukoissa on osattava kuuntelemisen taito aivan kuten äitiydessäkin."

"Isänäitini, rakas mummini, kutsui minua lempinimillä Kultasirkku ja Räppänä. Hän eli pitkän elämän ja kuoli 81-vuotiaana. Olin itse 21-vuotias, anoreksiani oli pahimmillaan, ja vanhempani asuivat Yhdysvalloissa isäni työkomennuksen takia.

Hoidin mummin sairaalaan keuhkokuumeen takia, ja vain muutaman päivän kuluttua hän sai diagnoosin leukemiasta. Hän eli enää muutaman päivän.

Niinä päivinä hän kävi läpi elämäänsä, johon oli mahtunut sisällissota ja talvi- ja jatkosodat. Mummi osasi tarinan kerronnan ja kansanperinteet viisaudet. Hän oli vieraanvarainen, hersyvä karjalainen, joka teki töitään laulellen. Kun näin lapsena kyyn mökillä, mummi piirsi ympyrän maahan, ja kyy tuli siihen kerälle. Ihmeellinen kokemus, jota ei voi järjellä selittää.

Mummini oli syntynyt Karjalassa, samoin isoisäni. He menettivät kotinsa Viipurissa kaksi kertaa kuten moni evakkoon lähtenyt. Hänellä ja vaarilla oli Nuuksiossa mökki, ja siellä he hoitivat lapsenlapsiaan kaikki kesät.

Viimeisenä päivänään hän sanoi minulle, että mee sie Kultasirkku kotiin, siul on koulupäivä huomenna. Seuraavana päivänä minulle soitettiin sairaalasta. Ehdin olla viisitoista minuuttia hänen vuoteensa vierellä, kunnes hän henkäisi viimeisen kerran.

Äitini kuoli rintasyöpään, kun olin 37-vuotias ja nuorimmaiseni oli juuri syntynyt. Meillä oli vähän hankalat välit äidin kanssa, emmekä olleet kaikessa samalla aaltopituudella. Nuoruudessani kapinoin äitiä vastaan, enkä halunnut jakaa asioita hänen kanssaan. Tunnistan itsessäni äidin herkkyyden, ja luonteittemme samankaltaisuudet kohtasivat viime metreillä.

Telttaretkellä 1970-luvulla. "Äidin ja veljeni Arin kanssa. Matkaa tehtiin Rautjärven Miettilässä kuplavolkkarilla." Kuva: Pippa Laukan kuvakokoelma

Olin lääkärin vastaanotolla mukana, kun äiti sai lopullisen syöpädiagnoosin. Oli tapahtunut kohtalokas virhe, ja rintasyöpä oli luokiteltu syövän esiasteeksi, vaikka todellisuudessa se oli aggressiivinen ja levisi koko kehoon. Järkytys oli valtava. Syytin itseäni äidin kuolemasta ja ajattelin, että lääkärinä minun olisi pitänyt kyseenalaistaa hänen saamansa hoito. Sairaus piti olla jo voitettu, kun jouduimmekin valmistautumaan hautajaisiin.

Olen nähnyt työssäni paljon kuolemaa, eikä sitä pidä pelätä. Suhdettani uskontoon määrittää, että on jotain, mistä emme tiedä - jotain, mitä emme näillä taidoilla ja tiedolla ymmärrä. Se on lohdullista.

Mummin ja äidin kuoleman jälkeen oivalsin, että olen se seuraava lähtevä sukupolvi. Suureksi onneksi isäni Hannu elää ja asuu aivan lähellämme."

"Urheilulääkäri, F1-sarjan varikkolääkärinä tunnetuksi tullut Aki Hintsa, otti minuun aikoinaan yhteyttä ja pyysi töihin Hintsa Performanceen. Minut lennätettiin Sveitsiin, ja Aki tarjosi minulle Pohjoismaiden lääketieteen johtajan paikkaa.

Olin tehtävässä pari vuotta, ja sitten tuli olo, että joku muu on minua parempi. En ollut enää täydellä sydämellä mukana, ja kun Aki kuoli, koko toiminta oli aika sekaisin. Olin halunnut pistää kädet saveen enkä jaksanut sellaista elitististä keskustelua, miten joku johtaja saa nukutuksi. Halusin hoitaa tavallisia ihmisiä.

Pippa Laukka irtisanoutui syksyllä Vihdin ja Karkkilan kuntayhtymän johtavan ylilääkärin virasta. "Mikä minua nyt työssäni kiinnostaisi? Ehkä joku Euroopan jalkapalloliitto Uefan kansainvälinen projekti." Kuva: Panu Pälviä

Pari vuotta sitten aloitin Vihdin ja Karkkilan kuntayhtymän johtavana ylilääkärinä. Olen iloinen siitä, että olemme pysyneet kolmena vuonna budjetissa ja valmistautuneet hyvinvointialueen muodostamiseen. Monet asiat pitäisi silti miettiä alusta alkaen uudestaan, sillä hyvinvointialueen johtamishimmeli on raskas ja kaukana arkityöstä. On ollut opettavaista nähdä, miten kuntapuolella toimitaan.

Irtisanouduin tehtävästäni tänä syksynä, ja pesti loppuu vuoden alussa. Nyt työni yksityisessä lääkärikeskuksessa ja maajoukkueessa pitävät mielen kirkkaana. Samoin jo viides kausi Olet mitä syöt -tv-ohjelmassa. Pidän siitä, että ohjelma perustuu holistiseen, kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin eikä yksioikoisesti vain laihduttamiseen.

Olen tajunnut, että tittelit eivät tee minua onnelliseksi. Nyt haluan vapauden määritellä itse ajankäyttöni. Työ on vain yksi osa elämää, se ei saa olla koko elämä."

Fakta

Liikuntalääketieteen erikoislääkäri, Suomen naisten jalkapallomaajoukkueen lääkäri, kirjailija, kolumnisti.

Syntyi Helsingissä 15.5.1970.

Perheeseen kuuluvat aviomies, psykologi Markku, tyttäret Iina, Tuuli ja Aava. Lääkärinä MTV:n Olet mitä syöt -ohjelman viidennellä tuotantokaudella.