Rentoutumistakin voi suorittaa, mutta helpottaako stressi? Toimittaja-kirjailija Sisko Savonlahti testasi.

"Niin kauan kuin muistan, olen ollut kireä kuin viulunkieli. Silloinkin, kun harjoitin astanga-joogaa kymmenen vuotta, ja etenkin silloin, kun kokeilin, löytyisikö apu rentoutuskellunnasta", Sisko Savonlahti kirjoittaa. Kuva: Getty Images

- Toivottavasti saat rentouduttua, puolisoni sanoo.

Äänensävystä saattoi päätellä, etteivät hänen odotuksensa ole korkealla. Olen juuri kertonut, että aion testata viikon ajan erilaisia tapoja palautua.

Jos tuntuu, että palautumisesta on kohkattu viime aikoina ihan erityisen paljon, ei ihme. Viime keväänä Työterveyslaitos julkaisi tutkimuksen nimeltä Miten Suomi voi? Vastaus: ei häävisti. Tutkimuksen mukaan suomalaisten työuupumus oli lisääntynyt kaikenikäisillä työntekijöillä.

Stressi on tuttu tunne myös minulle. Ajankohta palautumisviikolleni on hedelmällinen. Kuten aiemmatkin viikot tänä syksynä, on myös alkavalla viikolla tarjota minulle erilaisia työtehtäviä. Niiden yhdistävä tekijä on se, että jokainen on kiireellinen ja levällään.

Toimittajana ja kirjailijana projektini ovat vaihtelevia ja tuloni epäsäännöllisiä. Useimmiten työskentelen yksin kotona, mutta silloin kun pääsen (tai "pääsen") osaksi työyhteisöä, sukellan itselleni tuntemattomien ihmisten sekaan, mikä tuottaa helposti lisästressiä. Tulemmeko toimeen? Entä, jos joku työryhmästä on alisuorittaja ja päädyn tekemään hänenkin osuutensa? Ja mitä, jos tällä kertaa tapaamani ihmiset ovat sellaisia, jotka lähettävät minulle työaiheisia viestejä kaikkina vuorokaudenaikoina ja kaikissa mahdollisissa kanavissa?

Alituinen stressini ei silti ole seurausta pelkästään alavalinnastani - olisikin!

Niin kauan kuin muistan, olen ollut kireä kuin viulunkieli. Silloinkin, kun harjoitin astanga-joogaa kymmenen vuotta, ja etenkin silloin, kun kokeilin, löytyisikö apu rentoutuskellunnasta. Kellumistankkeja mainostetaan ympäristönä, jossa aivot vapautuvat informaatiotulvasta ja keho rentoutuu. Mikä voisi mennä pieleen, ajattelin, kun suljin tankin oven ja kävin kellumaan suolaiseen veteen, joka kirveli sheivaamisen jäljiltä ärtynyttä ihoani. Seuraavan tunnin ajan saatoin ajatella ainoastaan kahta asiaa: Sitä, että olisipa kokemus jo ohi. Ja sitä, että jonkin on oltava pielessä, jos ihmisen täytyy arjen kuormitusta pakoon päästäkseen lukkiutua alastomana tankkiin - ja maksaa siitä 67 euroa.

Toki meille stressaantuneille on tarjolla muitakin konsteja. Se tulee selväksi, kun alan kahlata läpi palautumista käsittelevää kirjallisuutta. Kirjoissa, joiden tekijöistä moni on näköjään itse kokenut työuupumuksen, toistuvat hyvinvoinnin perusasiat. Pieni määrä stressiä on terveellistä, suuri määrä ei. Liikunta, ravinto, uni ja yhteys ihmisiin ovat tärkeitä. Niistä olen itsekin yrittänyt huolehtia. Olen vähentänyt lempijuomani alkoholin käyttöä huomattavasti ja pyrkinyt pitämään kiinni säännöllisestä ruokarytmistä. Tiedän, miten paljon oloa parantaa se, että tuntee liikkuneensa. Siksi minulla on nytkin kuukausisopimus kuntosalille. Valitettavasti salikorttini on voimassa vain aleaikoina (klo 11-15), ja tänäänkin koko päivä hujahti ohi töitä tehdessä.

Kuva: Getty Images

Mikä siis eteen, mietin, kun selaan Julie Smithin hittikirjaa Miksei kukaan ole kertonut minulle tätä aiemmin? Kun olen päässyt lukuun, joka kertoo mindfulness-kävelystä, uskon löytäneeni vastauksen. Mindfulness-kävelyn idea on se, että kävellessä havainnoi omaa kehoaan sekä kaikkea sitä, mikä tavallisesti jäisi huomaamatta: ympäristön ääniä, ilman hajuja tai niiden poissaoloa. Entä miltä tuntuu se, kun jalkapohja osuu maahan, Smith kyselee. Nyt on aika kokeilla!

Lähtiessäni ulos huomaan ajattelevani, että mindfulness-kävelyä ei varmaan voi yhdistää ruokakaupassa käymiseen. Tällaista tämä juuri on. Joka kerta minulla on jotain tärkeämpää, joka täytyy tehdä ennen kuin voin rentoutua. Koska tekemistä on loputtomasti, on rentoutuminen aina viimeisenä listallani.

Puistossa on pimeää. Plussaa: en edes huomaa jokaista nurmikolle hylättyä sähköpotkulautaa. Miinusta: kun näen vastaani kävelevän lenkkeilijämiehen, en voi olla ajattelematta, että tuo mies se voi lenkkeillä pimeässä puistossa vailla samaa pelkoa, joka minut naisena valtaa. Sitten muistan, että olen mindfulness-kävelyllä, ja että Julie Smithin neuvojen mukaan kävelyllä ei saa olla tuomitseva. Hyvä on, ajattelen: eipä tuota yksittäistä vastaantulijaa voi ongelmastani syyttää. Keskity hengittämiseen, sanon itselleni. Kun kiinnitän huomiota tuoksuihin, rauhoitun.

Olen yleensä puistossa puolisoni ja koirieni kanssa. Nyt, kun olen yksin ja hiljaa, huomaan puiston tuoksun olevan miellyttävä. Askeleeni alkavat tuntua kevyeltä.

Olen jo melkein kotona kun tajuan, että yleensä lähden yksin kävelylle tilanteissa joissa kaipaan rauhaa ja olen hermostunut jo valmiiksi. Varsinaista stressiä en ollut kertaakaan yrittänyt lievittää näin. Ehkä olisi pitänyt?

Kymmenen aikaan illalla istun läppärini ääressä ja huomaan saaneeni töihini liittyvää sähköpostia. Reagoin siihen heti, mikä on tietysti virhe. No, eipähän tarvitse hoitaa asiaa enää huomenna! Päälle vielä pieni riita poikaystävän kanssa ja a vot: mindfulness-kävelyllä saavuttamani rauha on muisto vain! Nukun yön surkeasti.

Osa palautumista käsittelevistä kirjoista ärsyttää minua. Siinä, missä yksi suosittelee lukijaa nauttimaan lämpimästä kylvystä ennen nukkumaanmenoa tai ottamaan mindfulness-suihkun, toinen mainitsee maailmansa näyttäytyvän kaikin puolin parempana, kun hän vaihtaa "pari mukavaa sanaa kahvilan baristan tai lentokoneessa vieressä istuvan tyypin kanssa". Kolmas kehottaa välttämään "turhia kuormitustekijöitä". Näitä ovat paitsi alkoholi ja "muut turhat nautintoaineet" (excusez-moi? Alkoholiko turha nautintoaine?!) myös "negatiivisuus ja energiaa kuluttavat ihmissuhteet". En voi olla miettimättä, kenelle näitä kirjoja oikein kirjoitetaan. Millainen paikka maailma mahtaisi olla, jos meistä jokainen keskittyisi vain ja ainoastaan omaan hyvinvointiinsa sekä siihen, kuinka parantaa sitä entisestään. Kuuntelisiko silloin kukaan läheistensä ongelmia? Syytä olisi, jos ei nyt muiden ihmisten takia, niin vaikka sen, että varmasti nekin, jotka eivät syyllisty koskaan negatiivisuuteen, löytävät itsensä ennemmin tai myöhemmin takaiskun ääreltä ja ovat olkapään tarpeessa.

Kuva: Getty Images

Tiistaiaamuna soitan Anniina Virtaselle. Virtanen on psykologi ja Työterveyslaitoksen tutkija, minkä lisäksi hän on tehnyt väitöskirjan psykologisesta palautumisesta. Ennen kuin esitän Virtaselle ensimmäistäkään kysymystä, selviää, ettei hän ole innoissaan siitä, kuinka yritän suorittaa palautumista.

- Haastaisin koko konseptia, hän sanoo.

- Siinä on ristiriita. Jos palautumistakin täytyy suorittaa, voi siitä tulla vaan lisää stressiä.

Ehkä, mutta en aio lopettaa nyt. Kysyn Virtaselta, ketä varten me oikeastaan stressaamme. Voisiko ratkaisua etsiä muualtakin kuin itsestä? Siihen ei ole tyhjentävää vastausta, Virtanen vastaa.

- Stressi ei ole vain yksityinen ongelma vaan yhteiskunnallinen kysymys. Kaikkea vastuuta ei kuitenkaan voi sysätä työpaikoille ja -kulttuurille, koska omaan palautumiseensa on mahdollista vaikuttaa.

Virtanen peräänkuuluttaa keskustelua siitä, miksi niin moni uupuu stressin ja kuormituksen vuoksi - moni jopa ennen työelämään pääsemistä.

- Näen ongelmana, jos palautumisesta puhutaan vain siitä näkökulmasta, että miten jaksaa töitä. Siksi korostan, että samaan aikaan kun palautuminen ylläpitää työkykyä, vaikuttaa se yksilön kannalta myös muuhun elämään. On tärkeää, että mielenterveydestä pidetään huolta. Ja että jokaisella jää aikaa rakkaille asioille myös vapaa-ajalla.

Olen samaa mieltä. Yksi kysymys minulla vielä on. Miten palautumisen saa yhdistettyä arkeen, joka jo muutenkin on kiireistä?

- Tutkimusten mukaan palautuminen on vaikeaa juuri silloin kun eniten tarvitsemme sitä, Virtanen sanoo.

Syynä on tietysti kiire, joten kaiken A ja O on ennaltaehkäisy. Liian myöhäistä. Onneksi Virtasella on minulle myös hyviä uutisia.

- Tilanteessa jossa jaksamista on vähän, ei ehkä kannata aloittaa esimerkiksi uutta harrastusta. Silloin kannattaa aloittaa pienistä asioista.

Vaguspisteen aktivointi kuulostaa sellaiselta.

Vagus on aivohermo, jolta ei voi välttyä, kun puhutaan palautumisesta. Stressitasapaino-kirjan mukaan vagushermo on tärkein kehoa rauhoittavista hermoista. Se kiertää pitkin kehoa, ja jos sen saa aktivoitua, olo rauhoittuu ja rentoutuu. Vagushermon aktivointi kuulostaa melkein liiankin yksinkertaiselta: sen kun vaan hengittää syvään. Salaisuus on rauhallinen palleahengitys.

Ennen nukkumaanmenoa makaan sohvalla ja hengittelen. Aktivoituuko vagushermoni? Vaikea sanoa. Jatkan puuhaa määrittelemättömän ajan ja nousen sohvalta aavistuksen pettyneenä. Ehkä olin odottanut liikaa vagushermoltani. Yöllä herään monta kertaa.

Keskiviikkona toivoni on Anni Saukkolassa. Saukkola on kirjoittanut kirjan Lääkäri Anni: Tabut, myytit ja terveys. Kirjassa suositellaan pitämään pieniä taukoja pitkin päivää, etenkin silloin kun tuntuu, että nyt ei todellakaan ole aikaa tauolle. Se hetki on nyt. Suljen vastentahtoisesti läppärini sekä puhelimeni, voitelen itselleni leivän ja panen Vivaldin soimaan. Iltapäivällä lähden kävelylle ja jätän puhelimen kotiin. Raitista ilmaa on mukava hengittää keskellä päivää, mutta siihen mukavuus jää. Mitä pidemmälle kävelen, sitä enemmän ajattelen tekemättömiä asioita. Pieni hetki omien ajatusteni kanssa ei ole sitä, mitä nyt kaipaan. Haluan vain takaisin nukkumaan.

Yöllä herään aamukolmen aikaan enkä saa mielestäni pois töihin liittyviä ajatuksia. Muistelen, mitä astangajoogan loppurentoutuksessa opetettiin: "Kun päähän tulee ajatus, siirrä se lempeästi pois." Ei auta. Sekin huolestuttaa, mitä testiviikostani tulee. Teenkö jotain väärin, kun en kykene rentoutumaan? Eihän tästä fiaskosta saa minkäänlaista artikkelia! Valvon pari tuntia kunnes taas nukahdan. Kun lopulta on aamu, olen stressaantunut ja vihainen.

Olen jo vuosia pannut puhelimeni nettiyhteyden pois päältä, ennen kuin menen makuuhuoneeseen. Olen ajatellut, että se riittää. Mutta kun torstaina luen Lääkäri Annin kirjaa, tajuan olleeni väärässä. "Jos teet päätetyötä läppärillä, palauttava taukotekeminen ei ole kännykkäruudun selaaminen." Hetkinen. Koska siis olen viimeksi ollut ihan oikeasti palauttavalla tauolla töiden välissä? Vuonna 2009?

Päätän viettää päivän kaikki tauot ilman puhelinta. Iltapäivällä otan nokoset, jotta selviän illan podcast-nauhoituksista. Kotiin palattuani testaan rauhoittavaa iltajoogaa, jonka ohjeet löydän Kaisa Jaakkolan Palaudu & vahvistu -kirjasta. Yksinkertaiset kierrot ja avaukset saavat minut miettimään, miten harmillista on, että korona sai minut jättämään säännöllisen joogaamisen. Yöllä nukun hyvin, viimeinkin.

Perjantaina soitan lounastauolla ystävälleni. Inspiraationani on kirja nimeltä Reload. Teoksen mukaan lounaalla täytyy tapahtua jotain mukavaa - esimerkiksi lounaalla käynti ystävän kanssa. Mutta koska minun ystäväni asuu Espanjassa, saa puhelu luvan kelvata. Ystäväni kertoo minulle, kuinka hän oli kilahtanut pikkuhuppelissa uudelle senssilleen. Miksi? Hän ei tiedä. Draama vie ajatukseni pois töistä, joista minun on vielä ennen viikonloppua suoriuduttava.

Kun hommani ovat paketissa, suuntaan kuntosalille. Reloadissa lukee, että treenin tulee kestää 20-55 minuuttia, ja että kehoni voi tulla palautumisen mestariksi, kunhan vain rasitan sitä "hieman". Rohkenen epäillä, mutta olen valmis!

Lauantai on "palautumispäiväni". Tänään en tee mitään hyödyllistä, ainoastaan asioita, joista nautin. Tähän sain idean Palaudu & vahvistu -teoksesta. Mukavaa, sanon puolisolleni, kun ajamme raitiovaunulla keskustaan ja kävelemme kohti kahvilaa, jossa aion herkutella. Aurinko paistaa eivätkä huonosti nukutut yöt enää haittaa minua. Kun illalla valmistan linssikeittoa ajattelen ääneen, miten voisin palautua viimeisenä testipäivänäni.

- Kokeile Headspacea, puolisoni sanoo.

Headspace on meditaatiosovellus, jota minulle on suositeltu aiemminkin. "Miksi maksaisin siitä, että joku tuntematon horisee korvaani?" olen suosittelijoille sanonut. Mutta kun miesystäväni sanoo taikasanat ("sen kokeilu on ilmaista") päätän antaa applikaatiolle mahdollisuuden. Puolenyön aikaan käyn olohuoneen matolle makaamaan ja panen kuulokkeet korvilleni. Valitsen Headspacesta unensaantia edistävän ohjelman. Se kestää vain muutaman minuutin ja päättyy siihen, kuinka ääni kehottaa minua laskemaan tuhannesta nollaan. Enpä tiedä, ajattelen. Mutta kun myöhemmin makaan sängyssäni ja tunnen alkavan viikon to do -listan työntyvän mieleeni, ajattelen, että mieluummin vaikka lasken tuhannesta nollaan kuin vietän enää yhtään yötä tällä tavalla. Tuhat, yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän, yhdeksänsataayhdeksänkymmentäkahdeksan. Pääsen johonkin 970-luvun tienoille kunnes nukahdan.

Aamulla on aika summata, mitä viikosta jäi käteen. En tunne itseäni yhtään sen energisemmäksi kuin viikkoa aiemminkaan, mutta toisaalta harva kai onnistuu kääntämään elämänsä suunnan yhdessä viikossa. Sekin lohduttaa, että minulla on nyt kourallinen työkaluja, joilla voin yrittää arkeani hallita. Aion myös käyttää niitä - koska vaikka maailmaan kirjoja uupumuksesta mahtuukin, en halua kirjoittaa sellaista itse. Stressaa jo pelkkä ajatuskin.

Lähteinä käytetty myös seuraavia teoksia: Riku Aalto, Satu Tuominen: Stressitasapaino, parempaa elämää pidempään (Docendo). Henrik Fexeus, Catharina Enblad: Reload, Palaudu fiksusti, hallitse stressiä (WSOY) Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus)

Lue lisää: Kun aamulla väsyttää, moni syyttää unen puutetta - nukkumisen sijaan saatat tarvita ihan muunlaista lepoa