Hallitus torjuu EU-maiden tukemisen uudella yhteisvelalla, mutta hyväksyy hiljaa EKP:n vastaavat varojen ja vastuiden siirtelyt maasta toiseen. Hyssyttely ei muuta tulosta: Italia saa, ja Suomi maksaa, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

Euroalueen keskuspankin EKP:n pääjohtaja Christine Lagarde voi ilmoittaa toimista, jotka siirtävät velkataakkaa euromaasta toiseen. Sillä on vaikutuksensa Suomenkin asemaan, mutta Suomen talouspolitiikan päättäjät mieluiten vaikenevat asiasta. Kuva: Kai Pfaffenbach / Reuters

Energiakriisi, inflaatio, korkojen kohoaminen, vihreä siirtymä, puolustusmenojen kasvattaminen ja vielä taantumankin uhka.

Siinä valikoima tärkeimpiä syitä, miksi velkaisimmissa ja taloudellisesti heikoimmissa EU-maissa olisi jo kovasti kysyntää uusille EU:n yhteisille ja ennen kaikkea yhteisesti maksettaville tukitoimille.

Osa EU-maista ja jopa EU-komission yksittäiset jäsenet ovat jo julkisestikin esittäneet ehdotuksiaan ja vaatimuksiaan uuden yhteisvelan ottamiseksi uusien tukimiljardien liikkeelle saamiseksi.

EU:n komissio ei ole toistaiseksi esittänyt uudesta yhteisvelasta muodollista aloitetta, mutta aiheeseen liittyvä keskustelu puolesta ja vastaan on jo varsin vilkasta.

Suomessa Sanna Marinin (sd) hallituksen ministerit ovat kysyttäessä torjuneet tomerasti kaikenlaiset uudet EU:n yhteisvelkaan perustuvat tukihaaveet ja -toimet.

Esimerkiksi eurooppaministeri Tytti Tuppurainen (sd) ja valtiovarainministeri Annika Saarikko (kesk) ovat vuoron perään alleviivanneet Suomen pitävän tinkimättä kiinni eduskunnan jo koronakriisin yhteydessä määrittelemästä nuivasta kannasta.

Ja toki virallinen linja onkin tiukka, mutta eri asia on, kauanko se pitää - ja mitä linjausten katveessa tapahtuu.

Suomen linjan mukaan koronapandemia oli poikkeuksellinen kriisi, jonka torjumiseksi Suomikin suostui EU:n yhteiseen koronaelvytykseen ja jäsenmaille jaettavien tulonsiirtojenkin rahoittamiseen runsaan 800 miljardin euron yhteisvelalla.

Siitäkin ministerit ovat mielellään muistuttaneet, että eduskunnan linjauksen mukaan EU:n yhteinen koronaelvytys oli yhteisvelkoineen tilapäinen ja ainutkertainen tapaus eikä pysyvä kuvio saati ennakkotapaus uusille samanlaisille järjestelyille.

Eduskunnan koronaelvytykselle vaatimat tiukat ehdot ovat totta, mutta tomeratkaan torjuntapuheet eivät ole "toisella" kerralla edes yhtä uskottavia kuin ennen koronaelvytystä kuullut yhtä päättäväiset torjuntapuheet.

Ja vaikka uudetkin yhteisvelat edellyttäisivät kaikkien EU-maiden yksimielisyyttä, Suomen päättäjillä tuskin on kanttia tai ehkä haluakaan asettua enemmistöä vastaan seuraavaa yhteistä elvytystä koottaessa.

Varsinkaan, kun seuraavakin yhteiselvytys on mahdollista perustella millä tahansa tämän kirjoituksen aluksi luetelluista "pakottavista" ja "ainutkertaisista" tarpeista.

Ehkä tomeran torjunnan tarkoitus onkin vain viivyttää vaikean aiheen käsittelemistä edes ensi kevään eduskuntavaalien tuolle puolen.

Tai kiinnittää huomio EU:n vasta epävirallisten ehdotusten asteella oleviin hahmotelmiin - ja pois niistä operaatioista, joilla euroalueen keskuspankki EKP siirtelee varoja ja vastuita euromaasta toiseen.

Vaikutukset eri maiden talousasemaan ovat pitkälti samanlaisia kuin EU:n uusilla varainsiirroilla olisi mutta sillä erolla, että EKP:n toimia kutsutaan rahapolitiikaksi.

Se on kuitenkin outo syy silmien sulkemiseen tai hyssyttelyyn.

EKP on vuosien ajan tukenut eurovaltioiden alijäämien rahoittamista ostamalla valtioiden velkakirjoja yhteensä tuhansien miljardien eurojen rahasummilla.

Viime kesään asti velkakirjaostojen euromaille välittämä tuki jakautui eri eurovaltioiden kesken suurin piirtein kunkin euromaan kansantalouden mittojen mukaisessa suhteessa - ja vielä sillä tärkeällä tarkennuksella, että suurimman osan ostoista toteuttivat euromaiden kansalliset keskuspankit lähinnä oman kotivaltionsa velkakirjoja ostamalla.

Tukiostojen ehtojen ja jakosuhteen oli tarkoitus varmistaa ostojen lainmukaisuus ja jäsenmaiden välinen oikeudenmukaisuus - ja ostoihin liittyvien luottoriskien pysyminen kunkin maan omalla kontolla.

Viime kesänä velkakirjaostojen ehtoihin ilmaantui yksi merkittävä muutos samalla, kun EKP alkoi valmistautua rahapolitiikan vähittäiseen kiristämiseen.

EKP lopetti velkakirjamarkkinoiden netto-ostot eli lakkasi kasvattamasta velkakirjaomistuksiaan (ja valtioille ostoilla tarjoamansa rahoitustuen määrää), mutta jo hankituista velkakirjoista erääntyvät pääomat käytetään uusiin ostoihin.

Netto-ostojen lopettamista merkittävämpi periaatteellinen muutos oli, että EKP lisäsi velkakirjaohjelmiensa ehtoihin erityisen "joustavuuspykälän", jonka perusteella se voi ohjata yhden valtion velkakirjoista erääntyvän pääoman jonkin muun valtion velkakirjojen hankkimiseen.

Jos EKP:n velkakirjaoperaatioihin kesällä lisätty "joustavuus" käännetään selkokieliseksi, se merkitsee EKP:n itse itselleen antamaa oikeutta ohjata varoja yhdestä euromaasta toisen hyväksi - ja velkataakan siirtämistä vastakkaiseen suuntaan.

Tällainen "joustavuus" antaa EKP:lle huomaamattoman keinon keventää kaikkein velkaisimpien euromaiden, kuten Italian, velkarahoituksen taakkaa - ja siirtää osa siitä esimerkiksi Suomen kaltaisten vähiten velkaisten euromaiden taakaksi.

Näin käy, jos Suomen Pankin hallussa oleva Suomen valtion vanha velkakirja erääntyy maksuun, mutta SP ei ostakaan erääntyneellä pääomalla Suomen valtion uusia velkakirjoja, vaan summa siirtyykin Italian valtion vastaavien velkakirjojen hankintaan.

Tällaisen "joustavuuden" Suomea rasittava ja Italiaa avittava vaikutus syntyy siitä, että keskuspankkien ostoista syntyvä kysyntä vähenee Suomen valtion ja lisääntyy Italian valtion velkakirjamarkkinoilla.

Kysynnän siirtymä taas merkitsee, että uuden velkarahoituksen korkopaine kohoaa Suomessa ja kevenee Italiassa ja että Suomen valtio maksaa velkarahastaan enemmän ja Italian vähemmän siihen verrattuna, miten rahoitus olisi ilman EKP:n omaksumaa "joustavuutta" sujunut.

Ja siltä varalta, että pelkkä vanhojen velkakirjaohjelmien "joustavuus" ei riitä, EKP on perustanut ja virittänyt käyttövalmiuteen suunnilleen samaan tarkoitukseen erillisen uudenkin velkakirjaohjelman.

EKP kutsuu uutta velkakirjamarkkinoiden tukiohjelmaa kirjainlyhenteellä TPI ja koodinimellä Transmission Protection Instrument.

Se on suomeksi suunnilleen "välittymisen suojeluväline", mutta nimi voisi yhtä hyvin olla "korkoerojen ehkäisyväline" - tai vielä suoremmin vaikkapa "Italian velkakriisin hätävara".

Kyse on velkakirjamarkkinoiden uudesta tukiosto-ohjelmasta, jonka tarkoitus tai ehdot eivät edes teeskentele euromaiden välistä tasapuolisuutta tai suhteellisuutta vaan antavat EKP:lle päinvastoin verukkeet suunnata minkä tahansa rahapulaa potevan eurovaltion velkakirjojen tukiostoihin ennalta rajoittamattoman määrän miljardeja.

Toki TPI-ohjelma on mahdollista tulkita myös koko euroalueen ja euron turvaamisen välineeksi eikä vain esimerkiksi Italian valtion hätävaraksi, mutta tulkinta tuskin muuttaa kuvioon sisältyvää varojen ja vastuiden uusjakoa euromaiden kesken.

EKP:lla on ennestään käytettävissään suunnilleen samanlaista tarkoitusta varten eurokriisin aikaan perustettu OMT-tukiohjelma, mutta nähtävästi sille oli liian ankariksi ja leimaaviksi koettujen ehtojen takia tarpeen perustaa uusi ja lempeämpi seuraaja.

Siinä kuin OMT-tuki edellyttäisi tukea hakevan maan alistumista julkisen talouden ankaraan tehokuuriin ja ohjaukseen, TPI-tukeen riittää, että EKP katsoo maan korkojen kohonneen "aiheettomasti" liikaa mutta arvioi maan julkisen talouden täyttävän arvion varaiset kestävyysvaatimukset.

EKP on harjaantunut ja etevä muotoilemaan kaikki toimensa ja tukiohjelmansa puhtaasti rahapolitiikan harjoittamiseksi, joten kaikki sen velkakirjaostot ovat virallisesti rahapolitiikkaa eivätkä jäsenvaltioiden kiellettyä keskuspankkirahoitusta tai varainsiirtoja maasta toiseen.

Keskuspankkiirien määritelmät eivät kuitenkaan estä meitä muita puntaroimasta toimien muitakin vivahteita ja vaikutuksia kuin rahapoliittisia selityksiä.

Etenkin, jos rahapolitiikan nimissä ryhdytään järjestelemään euromaiden välisiä raha-asioita, aiheen luulisi kuuluvan muillekin kuin uusia valtuuksia omaksuville rahapoliitikoille.

Aiheen luulisi kiinnostavan esimerkiksi talouspoliitikkoja, kuten todennäköisen maksajamaan hallituksen ministereitä.

Näin onkin esimerkiksi Saksan ja Hollannin kaltaisissa maissa, mutta jostakin syystä ei kuitenkaan Suomessa.

Tästä saatiin masentava näyte Ylen A-Studion keskiviikkoisessa lähetyksessä, jossa valtiovarainministeri Annika Saarikko kieltäytyi edes kysyttäessä lausumasta halaistua sanaa EKP:n yllä kuvatusta TPI-tukiohjelmasta tai siihen liittyvistä varainsiirtojen piirteistä.

Saarikko vaikutti pitävän koko aihetta kiusallisena ja väisti sen tokaisemalla, ettei ole yksi niistä puoluejohtajista, jotka kyseenalaistavat keskuspankin itsenäistä asemaa sekaantumalla rahapolitiikan kysymyksiin.

Ehkä väistöliike säästi Saarikon ekonomistien "Twitter-kuoron" mölymyrskyltä, jollaisen pääministeri Marin sai hiljattain niskaansa rahapolitiikkaa koskevasta yhden virkkeen verkkolainauksestaan.

Mutta tällainen taloustosikko saattoi päätyä sellaiseenkin vaikutelmaan, että Suomi ottaa tarvittaessa mukisematta osaa Italiankin velkahuoliin, kunhan sen hoitaa EKP - ja kunhan siitä ei tarvitse puhua.