Vaikka isä oli kasvattanut kuin poikaa, Emmi Pesonen löysi identiteettinsä suurperheen äitinä. Nuorena hankittu fyysinen vahvuus on kannatellut silloin, kun heittelevä mieli ei ole kestänyt.

Emmi Pesosen lapsuudenperhe oli kaksikielinen, mutta hän kokee identiteettinsä voimakkaasti suomenkieliseksi. "Olen perinyt isältäni rakkauden suomen kieleen. Suomenruotsalaisuus puolestaan on sosiaalinen tapani olla maailmassa." Kuva: Joonas Salo

Näyttelijä, kirjailija Emmi Pesosen jalat ovat mustelmilla ja kädet haavoilla, muutto on vaatinut veronsa. Siirtymä isosta puutalosta kerrostaloasuntoon on ollut pitkä fyysinen ja henkinen ponnistus. Ensimmäistä kertaa Emmi karsi muutossa jokaisen turhan tavaran, jonka perheen entinen koti ja etenkin autotalli olivat säilöneet sisäänsä.

- Kävimme läpi joka ikisen kuitinkin, joten prosessi kesti. Aiemmin olimme muuttaneet isompaan asuntoon niin, että laatikot oli vain siirretty seuraavaan kellariin. Tällä kertaa kävimme läpi elämää. Ymmärsin, kuinka tärkeää oli tehdä se - tutkia, mitä tässä elämässä on tapahtunut ja missä kohti olen nyt.

Kymmenen vuotta Käpylän puutalo oli toiminut kotina perheelle, johon kuuluivat Emmin ja hänen puolisonsa, käsikirjoittaja-ohjaaja Paavo Westerbergin lisäksi viisi lasta. Kun lapset sitten yksi kerrallaan olivat muuttaneet pois kotoa, taloon oli tullut aina yksi tyhjä huone lisää. Nyt vanhempien luona asuu enää 17-vuotias kuopus Sonja. Muutto oli Emmin ja Paavon ratkaisu lievittää etukäteen lopullista luopumisen tuskaa.

Kun Emmi sitten katsoi tavaroista tyhjentynyttä kotiaan, se ei tuntunutkaan niin pahalta kuin hän oli kuvitellut.

- Ymmärsin, että meidän elämämme oli jo siirtynyt sieltä pois. Yhtäkkiä kaikki lapsemme alkavat olla aikuisia. Se on hämmentävää, ja monilla se aika tulee myöhemmin. Elämään tulee paljon tyhjää tilaa, ja on aika miettiä, miten sen täyttää ja mitä sinne rakentaa.

"Olin 27-vuotias, kun minusta tuli suurperheen äiti. Olin aina ihaillut näyttelijä Mia Farrowta, joka vaivatta yhdisti taiteilijuuteensa ympärillä vilisevät biologiset lapset ja adoptiolapset. Luin hänen elämäkertansa ja ajattelin, että tuota minäkin haluaisin. Se oli erikoista, sillä nuorempana minua oli lähinnä ahdistanut ajatus, että naisen keho on äidillinen. En halunnut leveää lantiota vaan olla nopea ja ketterä kuin gaselli. Sitten tapasin Paavon, sain hänen mukanaan monta lasta, ja yhteinen lapsemme Sonjakin syntyi nopeasti. Tajusin, että tätä kohti olin koko ajan mennyt.

Emmi Pesosen perhe on laajentunut edelleen, kun lapsille on tullut puolisoja. "Klaanimme on iso, olemme perhekeskeisiä. Esimerkiksi sunnuntaisin järjestämme brunsseja." Kuva: Joonas Salo

Minulla kävi hyvä tuuri, että Paavon lapset olivat niin mahtavia ja ottivat minut luontevasti ja avoimesti elämäänsä. Tavatessamme nuorin heistä oli seitsemänvuotias ja vanhin 14. Tulin maailmaan, josta minulla ei ollut mitään ennakkotietoa.

Olin aika nuori, eikä yhdelläkään ystävälläni ollut lapsia. Jos minulla olisi ollut enemmän elämänkokemusta, olisin ehkä problematisoinut uusperhettä ja äitipuolen roolia enemmän. Silloin kaikki tuntui luontevalta. Kasvoin aikuiseksi samalla, kun kasvoin äidiksi.

Minusta tuli kuunteleva äiti. Olen luottanut paljon dialogiin ja siihen, että lapsissa on hirveästi viisautta. Lasten kanssa keskustelu on aina molemminpuolista oppimista ja nykyään myös sivistyksen kasvattamista. Nuorilla on niin paljon tietoa, että olisin aivan pihalla ilman heitä.

Suurperheen pyörittäminen oli hyvin vaativaa ja voimia vievää, eikä siinä hirveästi mietitty kasvatusmetodeja. Tavoitteeni oli, että kaikilla olisi kaikki asiat mahdollisimman hyvin. Toisaalta ryhmä huolehti itse itsestään. Kun Sonja syntyi, pääsin helpolla, sillä muille lapsille oli luontevaa hoitaa häntä. Olimme vähän hullunkurinen perhe. Aina tapahtui jotain hassua, ja aina me jotenkin selvisimme.

Olen sellainen, että kun lähden johonkin, lähden täysillä. Sekin auttoi, että vanhempani olivat alusta saakka vahvasti mukana ja heille muodostui läheinen suhde lapsiin. Vaikka äitini on boheemi, hän on minua järjestelmällisempi. Kun olimme Paavon kanssa töissä, äiti hoiti lapsia iltaisin ja opetti heitä tekemään ruokaa. Isäni opetti heitä viikonloppuisin pelaamaan pokeria tietokoneella.

Nuorempana olin kokenut ahdistusta omasta paikastani maailmassa. Perheestä sain itselleni ankkurin. Tunsin pitkään, että suurperheen äiti on identiteettini elämässä. Jos minulta kysyttiin, mitä teen, sanoin ensimmäiseksi sen ja vasta toiseksi näyttelijän työn. Nyt se on muuttunut. Koen, että olen vahvemmin taiteilija - ja lisäksi minulla on iso perhe."

"Minuun on vaikuttanut paljon elämä lapsuuteni kulttuurien yhteentörmäyksessä. Äitini on suomenruotsalainen ja tulee aatelisperheestä. Isäni oli yksinhuoltajaäidin lapsi Tampereelta. Kun isäni oli pakotettu itsenäistymään aikaisin, äitini oli elänyt hyvin suojattua elämää. Perheellä oli kodinhoitaja ja heille ommeltiin kauniita vaatteita juhliin. Äitini muuttaessa Helsinkiin opiskelemaan, hän ei ollut koskaan itse valinnut vaatteita kaupasta. Itse en ole aatelinen, sillä aatelisuus ei periydy äidiltä, vain isältä. Äitini on sanonut, että kyllä sinä polvesta alaspäin voit olla aatelinen. Siellä on siis vähän sinistä verta mutta aika vähän.

Vanhempani edustivat minulle vastakohtia, ja se näkyy elämässäni edelleen.

Emmi ja pikkusisko Hanna 1982. Tyttöjen isoisä, ylilääkäri Claës Cedercreutz sai Haminaan oman kadun samana päivänä, kun täytti 60 vuotta ja Emmi syntyi. "Kadusta tuli Reutsinkatu, koska sukunimi oli vaikea lausua." Kuva: Emmi Pesonen

Äitini rakasti leikkisyyttä ja hänelle oli tärkeää, että aina oli jotain ohjelmaa, program. Lapsuudessani oli itsestään selvää, että minä olin ohjelmien esiintyjä. Luin omia runojani, tein korttitemppuja ja esitin pääosia näytelmissä, joita äitini ohjasi pihan lapsille. Isäni puolestaan oli introvertti filosofi, joka halusi keskustella. Hän vei minua kirjastoon ja sain kahdeksanvuotiaana luettavakseni Dostojevskin Riivaajat. Äidiltä sain luovuuden, esiintymisen ja siihen liittyvän ilon, ja isältäni sisäänpäin kääntyneemmän puoleni. Olen monesti miettinyt, miten minussa voi olla kaksi puolta niin kaukana toisistaan ja samalla hyvin voimakkaita.

Pikkusiskoni syntymä oli lapsuuteni mullistavin asia. Olin neljävuotias ja koin suurta vastuuta - sitä myös annettiin minulle hyvin nuorena. Kanssani haluttiin aina keskustella ja mielipiteitäni kysyttiin. Olin tasaveroinen vanhempieni kanssa: yksi niistä, jotka huolehtivat siskostani. Oman lapseni synnyttyä se vastuu, jota olin pienenä kantanut, alkoi tuntua aika hurjalta. Olin aina ollut aikuinen. Ehkä minusta tulikin lapsi vasta aikuisena.

Vastuun kantaminen on näkynyt vahvasti elämässäni myöhemmin. Se on ollut voimakas ja kyseenalaistamaton osa minua."

"Olen aina ollut päämäärätietoinen. Vaikka en ole avannut asioitani muille, minulla on ollut selkeitä suunnitelmia, joita kohti olen mennyt. Olin kahdeksanvuotias, kun kaverini syntymäpäivillä hänen äitinsä kysyi kaikilta vierailta, mitä meistä tulee isona. Vastasin näyttelijä, ja kaverini äiti naurahti. Kysyin, lyödäänkö vetoa. Löimme vetoa viidestä markasta. Minusta tuntui käsittämättömältä, että joku saattoi epäillä asiaa, josta olin täysin varma. Toivon hänen myöhemmin kuulleen, että hävisi vedon.

Tiesin myös, että jos haluan teatterikorkeakouluun, minun pitää olla hyvässä kunnossa. Aloitin lenkkeilyn kaksi vuotta etukäteen lukiossa. Olen fyysinen ja kehoni pitää saada liikkua.

Murrosiässä aikuistuminen oli vaikeaa, koska koin aina olleeni aikuinen ja tunsin kaipuuta olla lapsi. Minulla ei ollut voimakasta sukupuoli-identiteettiä, ja isä oli kasvattanut minusta poikaa, jotta pärjäisin maailmassa. Vielä opiskeluaikoinakin minulle oli tärkeää, että juoksen yhtä kovaa kuin pojat, ja olinkin nopein. En pystynyt ottaa fyysisesti heikompaa identiteettiä, koska olen tyttö. Vasta äidiksi tultuani olen alkanut ajatella, että kehollani on rajat ja ettei sitä tarvitse pakottaa ihan kaikkeen. Ajattelen silti edelleen, että minä jaksan kantaa eniten ja olen vahvin.

Monologia Toinen minussa esitettiin Kansallisteatterissa vuonna 2016. Kuva: Emmi Pesonen

Kehon vahvuus on korostunut, koska mieleni on ollut heittelevä. Se ei ole aina kestänyt vaan on ailahdellut, mutta olen ollut fyysisesti hyvin terve. Koen, että kehoni on puolellani ja kannattelee. Muutossakaan keho ei romahtanut. Vaikka mieleni sanoi, että en jaksa enää, kehoni sanoi, että kyllä sinä jaksat."

"Minulla on tapana mennä suoraan syvään päätyyn. Nuorempana ajattelin vielä voimakkaammin, että pitää mennä pelkoja päin.

Meri on ylivoimaisesti minun elementtini. Olen hyvä sukeltamaan, lapsena harrastin uimahyppäämistä päivittäin viisi vuotta, ja nykyään mereen liittyy suuri vapauden tunne. Tykkään uida etäälle rannasta ja kellua siellä yksin. Olen pelännyt merta vain kerran elämässäni, kun lähdin purjehdukselle Atlantin yli.

Purjehdus Atlantin yli (Bermuda-Azorit-Englanti) vuonna 2003. Tyyni hetki valtameren keskellä. Kuva: Emmi Pesonen

Varasin paikan koulutuspurjehdukselle, vaikka en ollut koskaan ollut purjeveneessä. Kun lensin Bermudalle ja näin pikkupaatin laiturissa, tajusin tehneeni virheen. Ensimmäisenä yönä tuli myrsky: aallot olivat kerrostalon kokoisia ja kaikki oksensivat. Minut laitettiin kannelle ja ainoa sääntö oli, että mereen ei saa pudota - sieltä ei voitaisi pelastaa ketään. Kun vedet tulvivat veneeseen, olin varma, että kuolen. Sitten myrsky kuitenkin laantui. Neljän viikon aikana emme nähneet kuin yksittäisen rahtilaivan tai delfiinin, muuten vain harmaan ja sinisen vaihtuvia värejä. Purjehdus oli jatkuvaa työtä, ei lainkaan sitä, mitä olin kuvitellut. Kokemus oli mieletön, mutta en koskaan lähtisi sellaiselle uudestaan.

Ajattelen yhä, että pelkojaan kohtaamalla pääsee eteenpäin. Olen kuitenkin pehmentynyt ajattelussani. Välillä voi vain olla ihan rauhassa."

"Isoisäni toi maahan opin kliinisestä hypnoosista ja väitteli hypnoosista ensimmäisenä Suomessa vuonna 1952. Hän perusti Suomeen myös ensimmäisen teinisirkuksen. Lapsena en nähnyt mitään kummallista siinä, että isoisäni kirurgin työnsä rinnalla hypnotisoi käärmeitä tai vei meitä lapsia autiotaloon etsimään kummituksia. Minut hypnotisoitiin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana, kun kärsin ihottumasta. Hypnoosi oli perheessämme normaali tapa hoitaa sairauksia.

Jännitin ja pelkäsinkin vähän isoisääni, sillä hän oli kovaääninen ja näkyvä persoona. Kun hän tuli huoneeseen, tila sähköistyi. Perin häneltä tapani kertoa tarinoita. Isoisäni halusi löytää kaikesta jotain jännittävämpää kuin tämä todellisuus. Lapsuudessani ei pyritty realistisuuteen, vaan annettiin vapauksia. Olen aika kova liioittelemaan, dramatisoimaan ja suurentelemaan tarinoita.

35-vuotiaana minussa heräsi tarve kirjoittaa. Olen kirjoittanut aina, mutta lasten ollessa pienempiä tein paljon näyttelijäntöitä Kansallisteatterissa. Nautin, kun teatterissa oli hallittua ja jäsentynyttä. Vaatteet roikkuivat siististi kaapissa ja kahvilasta saattoi hakea kahvia. Härdellin määrä kotona oli sellainen, että päässäni ei ollut yhtään ylimääräistä tilaa. Sitä tuli, kun lapset alkoivat muuttaa omilleen.

Aluksi minulla oli kirjoittamiseen hirveä epäilys. Ajattelin, että 35-vuotiaana olisi jo pitänyt tehdä isot elämänvalinnat. Harmittelin, miksi en ollut opiskellut dramaturgiaa, jotta minulla olisi oikeus kirjoittaa. Kun Paavo oli kuunnellut valittamistani tarpeeksi, hän sanoi, että olisit jo kirjoittanut näytelmän tuossa ajassa. Miksi et vain ala tehdä, keneltä tarvitset luvan? Se oli minulle iso oivallus.

"Kirjailijana saan tyydytystä siitä, että kukaan ei sano, miten jokin asia pitäisi tehdä." Kuva: Joonas Salo

Pääsin Kriittiseen korkeakouluun, vaikka koin vielä aloittelijan riittämättömyyttä. Aloin saada positiivista palautetta ja tajusin, että osaan ja opin koko ajan. Epäilykseni kirjoittamiseen ovat kadonneet aina, kun olen kirjoittanut. Olen enemmän kotonani kirjoittamisessa kuin missään muualla.

Kirjailijana saan tyydytystä siitä, että kukaan ei sano, miten jokin asia pitäisi tehdä. Olen sopeutuva ja joustava ihminen ja tottunut siihen, että minun pitää ottaa huomioon monia ihmisiä kotona ja teatterissa. Kirjoittaminen on oma tilani, jossa kukaan ei pääse häiritsemään minua."

Vuonna 1977 syntynyt näyttelijä, käsikirjoittaja ja kirjailija asuu Helsingissä.

Avoliitossa ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Westerbergin kanssa. Uusperheeseen kuuluu viisi lasta, joista 17-vuotias Sonja on parin yhteinen.

Työskennellyt useissa teattereissa, tv-sarjoissa ja elokuvissa. Käsikirjoitti elokuvan Viulisti (2018). Esikoisromaani Maailman kaunein sana (2020). Toinen romaani Taikurin tyttäret on juuri ilmestynyt.