Kuusivuotiaana sain uuden polkupyörän. Sinisen polkupyörän edellinen omistaja oli koristellut pyörien pinnat värikkäillä helmillä. Ne kilisivät hennosti aina kun pyörä oli liikkeessä. Erityisen kauniisti helmet kilisivat silloin, kun poljin isomummuni perässä matonpesupaikalle tai kyläyhdistyksen kahveille.

Äitini mummu asui samassa talossa kanssamme. Mummun ikkunalaudan joulutähti kukki myös kesäisin ja radion takana oli vihreään paperiin käärittyjä eukalyptuskaramelleja.

Mummu keräsi tyhjiä mehupurkkeja, jugurttikippoja ja kaurahiutalepaketteja ja sitten me leikimme ruokakauppaa. Sain aina pitää vaihtorahat, kunhan vain järjestin kauppatavarat paikalleen leikin jälkeen.

Kerran vuodessa mummu lähti kyläyhdistyksen kanssa bussilla matkalle. Sain matkoilta tuliaisia ja istuin mummun portilla odottamassa, että mummu palaisi kotiin. Hän opetti paistamaan pannukakkuja valurautapannulla ja pyysi kaupasta sitä amerikkalaista mustaa juomaa.

Kouluikäisenä istuin mummun radion ääressä syömässä limppua, jonka päälle levitin huoneenlämpöistä voita ja kyselin mummulta apua läksyihin. Iltaisin katsoimme ensin Kauniit ja rohkeat ja sitten Kymppitonnin. Kurkin oikean sanan joka kerta sormieni välistä ja joko mummu ei huomannut huijausta tai sitten ei välittänyt. Kymppitonnin jälkeen pelasimme pelikorteilla maijaa.

Jossain vaiheessa en enää jaksanut huijata Kymppitonnissa.

Mitä vähemmän hän liikkui, sitä kiukkuisempi hänestä tuli.

Kun minä kasvoin pituutta, painui mummu kumaraan. Ensin polkupyörä vaihtui rollaattoriin, sen jälkeen kyynärsauvaan ja lopulta liike loppui kokonaan. Mummu joutui jättämään kotinsa ja muuttamaan tuettuun asumisyksikköön.

Mitä vähemmän hän liikkui, sitä kiukkuisempi hänestä tuli. Kiukun mukana lähti muisti ja tilalle tulivat tarinat vanhoista ajoista. Olin liian teini-ikäinen ymmärtääkseni mummun vihaa. En enää odottanut mummua, vaan odotin että voisin lähteä.

En ole ihmisenä taipuvainen katumaan tekojani, mutta sitä kadun, että päästin mummustani irti jo ennen kuin hän siirtyi ajasta ikuisuuteen. 18-vuotiaan maailmaan ei mahtunut historiaa tai ylisukupolvisuutta. 1900-luvun alku tuntui esihistorialliselta ajalta, eikä käynyt mielessäkään, että siellä olisi voinut olla jotakin minulle.

Olin väärässä. Vain ymmärtämällä edeltäviä sukupolviani voin ymmärtää itseäni.

Mummuani ei ehkä enää ole, mutta viime vuosien aikana olen päässyt niin lähelle häntä, kuin se tässä tilanteessa on mahdollista. Aikamatkakoneen olen löytänyt kirjallisuudesta. Sellaisesta kirjallisuudesta, jota usein kutsutaan hömpäksi tai ylenkatsotaan kirjallisuudesta puhuttaessa: historiallisista romaaneista, epookeista ja rakkaustarinoista.

1900-luvun alkuun ja sotiin sijoittuvat romaanit ovat piirtäneet minulle uudenlaisen kuvan mummustani. Ne ovat auttaneet ymmärtämään, että mummullani oli myös toisenlainen elämä. Se, jossa kyläyhdistyksessä ei harjoiteltu silkkipainantaa tai ihasteltu Ridgen kasvonpiirteitä.

Hän teki elämäntyönsä pumpulienkelinä puuvillatehtaassa, raskaassa fyysisessä työssä, eikä hänellä luultavasti koskaan ollut yhtä paljon vapauksia ja oikeuksia, kuin minulla nyt puoli vuosisataa myöhemmin on.  

Mummuni sai elämänsä aikana yhden lapsen. Lapsi syntyi avioliiton ulkopuolella, sota-aikana, kun mummu oli yksin naapuripitäjässä piikomassa.

Sotien jälkeen hän ajautui yhteen juopon ja arvaamattoman miehen kanssa. Miehellä oli varmasti hyvätkin hetkensä, silloin harvoin kun koko kylän ryyppyremmi ei ollut mummuni passattavana. Hän teki elämäntyönsä pumpulienkelinä puuvillatehtaassa, raskaassa fyysisessä työssä, eikä hänellä luultavasti koskaan ollut yhtä paljon vapauksia ja oikeuksia, kuin minulla nyt puoli vuosisataa myöhemmin on.

Teininä olin taipuvainen ajattelemaan, että mummuni katkeruus oli hänen oma valintansa. Hoin mielessäni, että hei kamoon, meillä kaikillahan on samat mahdollisuudet. Ajatukseni oli täysin näköalaton ja ylenkatsova. En ymmärtänyt millainen maailma ja ilmapiiri mummuni nuoruudessa vallitsi.

Historiallisten romaanien avulla olen oppinut katsomaan maailmaa ja sen mahdollisuuksia hänen näkökulmastaan. Ne ovat opettaneet minulle jotain aivan ainutkertaista naiseudesta, rakkaudesta, toivosta, vapaudesta ja kärsimyksestä. Ne ovat auttaneet minua ymmärtämään sukulinjani naisia ja pakottaneet pysähtymään ylisukupolvisten traumojemme äärelle.

Kirjallisuus on keino ankkuroida itsensä ympäröivään maailmaan. Kirjallisuus selittää ja piirtää yhteiskunnasta kokonaisemman kuvan. Kirjallisuus parantaa, jos sille vain antaa mahdollisuuden.

Emmi Nuorgam

Kirjoittaja rakastaa romaaneihin uppoutumista ja toivoo, että vielä joskus kirjakauppojen isänpäivämainoksissa suositellaan myös naisten kirjoittamia kirjoja.

Kolumnista voi keskustella 5.8. klo 23.00 saakka.