TALLINNA Aallot liplattavat kutsuvasti, aurinko porottaa ja lokkien huudot leikkaavat ilmaa. Sataman ja ulapan välissä ei ole yhtään estettä. Tämän houkutuksen pitäisi olla ylivoimaista vastustaa.

Ei muuta kuin köydet irti, lepuuttajat ylös ja laineille!

Vaan eipä Virossa. Täällä veneily on harvojen herkkua. Suurin osa väestöstä kokee sen hyvä jos kerran elämässä.

Kokeneen merikapteenin, Kap Horn -kiertäjän Herkki Haldren mukaan neuvostoaika tuhosi virolaisen veneilyperinteen ja -kulttuurin.

- Meitä kohdeltiin vuosikymmenien ajan kuin perunaviljelijäkansaa, joka ei voinut edes katsoa merelle päin, Haldre tokaisi vaimoni haastateltavana vuonna 2014.

Kylmän sodan aikainen rautaesirippu kulki pitkin Viron rantaviivaa. Valonheittimillä, koirilla ja aseistetuilla sotilailla vartioitu merenranta oli päivisin silmällä pidettyä, pimeän tullen kiellettyä aluetta.

Veneiden omistus oli keskitetty kalastuskolhooseihin, valtion laitoksiin tai urheiluseuroihin. Yksityisestä vapaa-ajan veneilystä ei ollut tietoakaan.

Virolainen veneily ei ole vieläkään toipunut puoli vuosisataa kestäneestä sortokaudesta. Suomessa veneitä on tällä hetkellä tuhatta asukasta kohti noin 180, Virossa vain 25.

Toisin sanottuna veneen omistaa noin 18 prosenttia suomalaisista, mutta virolaisista vain 2,5 prosenttia.

Yllättävän monesti olen kuullut eri-ikäisten virolaisten tuhahtelevan veneilylle "herrojen harrastuksena". Totta toki toinen puoli. Kun Virossa alettiin elintason kohotessa ostaa taas veneitä, asialla olivat lähinnä hyvätuloiset kaveriporukat. He hankkivat kalliita kilpapurjehdukseen soveltuvia purjeveneitä tai näyttäviä muskeliveneitä.

Kun valtaosa virolaisista alkoi uuden vuosituhannen lähestyessä täyttää neuvostokauden kulutusvajetta, kodinkoneet, autot ja asunnot olivat ravintoketjussa veneiden edellä.

Veneilyperinteen katkeaminen oli myös pitänyt huolen siitä, ettei käytettyjen veneiden markkinoita ollut. Veneilyyn ei siis päässyt edullisesti kiinni, ellei lähtenyt ostosmatkalle ulkomaille.

Mediassa veneily on näyttäytynyt lähinnä Muhunsalmen regatan kaltaisten nopeuskilpailujen tai yksittäisten seikkailijoiden maailmanympäripurjehdusten muodossa. Niinpä hyvin moni virolaisista ei kokenut sitä omakseen.

Poikkeuksia toki on. Esimerkiksi länsirannikon saarilla veneily- ja merenkulkuperinne säilyi neuvostojärjestelmästä huolimatta. Taidot ja tottumukset periytyivät sukupolvelta toiselle. Saarenmaalla on tätä nykyä elpynyt jopa laivanrakennusperinne ja alan opetus.

Oma lukunsa on Viron rannikko. Suomeen verrattuna se on melko yksinkertainen eikä tuttua saaristoa ole. Virolaiset rannat aukeavat lähes kauttaaltaan suoraan aavalle.

Suomen rannikon repaleisuuteen verrattuna Viro tarjoaa verrattain vähän mahdollisuuksia pieniin suojaisiin pyrähdyksiin lähisaareen tai niemennokkaan. Virossa pitää enimmäkseen kulkea satamasta satamaan.

Tässäkin asiassa painaa historia: kun pääsyä merelle ei neuvostoaikana sallittu, venesatamat olivat turhakkeita. Niitä ryhdyttiin rakentamaan kunnolla vasta 1990-luvun loppupuolella.

Tällä haavaa Virossa on noin 33 000 erikokoista venettä, mutta laituripaikka löytyy arviolta joka kymmenennelle.

Laituripaikkojen tärkeys korostuu erityisesti nyt, kun matkailu on elpymässä. Korona-aika nimittäin toi veneilyn suhteen myös hyviä uutisia. Se osoittautui sopivan terveysturvalliseksi harrastukseksi. Niinpä virolaisten vesillä liikkujien määrä lähti selkeään nousuun.

Virolaisen veneilyn tulevaisuus näyttää siis huomattavasti valoisammalta kuin sen menneisyys.

Osuutta asiaan on myös virolaisten keskituloilla, jotka ovat laukanneet viime aikoina ylämäkeä seitsemän prosentin vuosivauhtia.

Yhä useammalla on varaa veneeseen - ja kenties lapsuutensa unelman täyttymiseen.

Mitä ajatuksia juttu sinussa herätti? Voit keskustella aiheesta tiistai-iltaan 2.8. kello 23:een asti.