Alkuvuoden vaikuttavin kulttuurielämys? Minulle se oli yllättäen elokuva Top Gun: Maverick.

Maverickista on tullut kaikkien aikojen kassamagneetti, joten en varsinaisesti ole yksin sen fanittamisessa. Elokuva tulvii näyttäviä lentokohtauksia, mutta sen korkeimmat ansiot ovat muualla.

Eivät käsikirjoituksessa - pakko myöntää, että tekstinä Maverick on melko rautalankaa. Kohtaukset ja hahmot on nostettu suoraan ensimmäisestä Top Gunista (1986), sankareiden tavoite on lainattu Tähtien sodasta (1977), ja heidän sisäinen matkansakin on ennalta-arvattava. Mutta ehkä juuri tämän tuttuuden, hienosti sanottuna arkkityyppisyyden vuoksi elokuva onkin puhutellut niin monia.

Maverick onnistui viemään minut omituisesti takaisin nuoruuteen, jota en koskaan elänyt. 

Maverickin suuri ja korvaamaton ansio on kuitenkin siinä, että sesai minut tuntemaan nostalgiaa jotain sellaista kohtaan, jota en ole kokenut. Nykyaikaan sijoittuva elokuva vei minut takaisin 1980-luvulle, sellaiseen nuoruuteen, jota en edes elänyt. Paitsi elokuvissa.

80-luku oli ikävuoteni 3-12, siis käytännössä lapsuuteni. Ikäpolveni kasvoi elokuvilla, joissa amerikkalaiset viettivät täydellisen jännittävää ja menevää nuoruutta. Todellisuus ei sitten elokuville pärjännyt. En koskaan voittanut karatekilpailuja kurkipotkulla ja saanut Elisabeth Shueta. En soittanut kitaraa tai skeitannut yhtä coolisti kuin Marty McFly. Ja en todellakaan antanut niitä ylä-ala-läpsyjä hävittäjälentäjien joukossa rantalentopallossa rintalihakset kiillellen.

Harvapa on. Fiktion pitääkin olla parempaa kuin elämän, miksi me sitä muuten kuluttaisimme.

Onnistunut fiktio on riittävän samanlaista kuin oma elämämme, että voimme samaistua siihen, ja sen verran parempaa, että haluamme elää siinä. Lähellä mutta vähän ylempänä, kuin sen voisi saada kurottamalla. Siinä on kaava, jolla amerikkalaiset näitä elokuviaan tekevät.

Tiukan paikan edessä suomalaiset valitsevat saman tien Maverickit eikä Juri Gagarineita.

Samalla se on kaava, jolla Yhdysvallat aikoinaan päihitti Neuvostoliiton 6-0. Yhdysvallat teki fiktiivisestä elämäntavastaan himoitun. Nato-keskustelun keväänä se keräsi yhä voittojaan. Tiukan paikan edessä suomalaiset valitsevat saman tien Maverickit eikä Juri Gagarineita.

Koska oma lapsuuteni oli perusonnellinen, tulen luultavasti aina näkemään 80-luvun ruusunpunaisten lasien läpi maagisena onnelana, jolloin elämä oli huoletonta leikkiä. Telkkareita katsottiin yhdessä perheen ja koko kansakunnan kanssa, ensimmäisiä tietokonepelejä pelattiin kavereiden kanssa yhdessä. Puhelin oli perheen yhteinen, ja siellä saattoi vastata kaverin isä, äiti tai isosisko, ja näiden kanssa tuli tutuiksi. Nykyään kaikki tehdään yksin.

Sama onnela ei pätenyt enää 90-lukuun, eli ikäpolveni teini-ikään, jota leimasi varmaan monelle muullekin Kurt Cobainin henkilökohtaiseen päätökseen kiteytynyt angsti.

Nykynuoret ovat säästyneet grungekauden moppitukkaisesta depiksestä, mutta sitten heidän nuoruutensa kaappasi älypuhelinten virtuaalielämä kuin kalvo, joka haittaa heitä olemasta läsnä omassa elämässään. Osaavatkohan he enää nauttia leirinuotiosta rannalla Ralph Macchion tapaan ilman alituisia päivityksiä?

Ehkä osaavat. Ehkä he osaavat myös käyttää nykyajan tarjoamat edut hyödykseen. Tiedän haksahtavani nostalgian ansaan, jossa mennyt näyttää aina nykyistä paremmalta. Menneisyys on siitä parempi, että siitä on jo selvitty. Tulevaisuudesta ei vielä tiedä.

Niinpä Maverick onnistui viemään minut omituisesti takaisin nuoruuteen, jota en koskaan elänyt.

Siinä auttoi, että elokuvan tähdet Tom Cruise ja Jennifer Connelly eivät ole vanhentuneet. Kuusikymppinen Cruise rokkaa yhä ilman paitaa, ja Connelly on yhtä upea kuin se Connelly, johon ihastuin jo nuorena. Tunnen läheisyyttä, koska olemme vanhenneet yhdessä.

Joten kun tänä kesänä tarvitsin uudet futiskengät, minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin vanhat kengurunnahkaiset klassikot Espanjan MM-kisoista 1982. Urheilukelloksi taas hankin ranteeseeni retroruman japanilaisen digikellon, joka näyttää yhä samalta kuin ilmestyessään vuonna 1987. Nimesin sen Jenniferiksi.

Joonas Konstig

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija ja kouluttaja, joka saa saman pseudonostalgian tunteen muun muassa James Joycen nuoruuskuvauksista ja Bruce Springsteenin lauluista.

Kolumnista voi keskustella 26.7. klo 23.00 saakka