Sota jatkui kauemmin kuin kulttisarjan tuotantokausi, ja se mikä oli aluksi jännittävää seurattavaa, muuttui ankeaksi, kirjoittaa kolumnisti Jyrki Lehtola.

Joskus oli aika, kun ihminen katsoi metsää ja näki metsän, josta oli yhteistä hyötyä ja iloa. Sitten ihminen näki vain puun, ei metsää, ja jäi tuijottamaan sitä.

Sivistyessään ihminen ymmärsi, ettei puukaan ole kiinnostava, vaan mahdollisuus ihmiselle puhua itsestään.

Narsismin aikakausi alkoi, kun 60-luvun hipit kyllästyivät vastustamaan asioita, joita kuului vastustaa, ja alkoivat horista siitä, kuinka puu voimaannuttaa niitä.

70-luvun narsismi oli harjoittelua kohti nykyhetkeä, jolloin minkä tahansa maailmantilan kiinnostavin ominaisuus on se, mitä siitä voi saada itselleen.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, valtiot ja yksilöt löysivät itsestään hetkellisen epäitsekkyyden. Kamalaa, tukea tulossa, seisomme Ukrainan kanssa.

Sota jatkui kauemmin kuin kulttisarjan tuotantokausi, ja se mikä oli aluksi jännittävää seurattavaa, muuttui ankeaksi. Kuolonuhriluvut nousivat. Siviilikohteita pommitettiin, yli miljoona ukrainalaista pakkosiirrettiin Venäjälle leireihin.

Ikävää, mutta on tässä omakin elämä! Mikäs tämä tämmöinen maailma on, jossa asiat ovat sellaisessa suhteessa, että lopulta joutuu tinkimään omasta mukavuudestaan, vaikka ei ole edes sodan osapuoli?

Hetkeksi toisensa löytäneet valtiot alkoivat riidellä keskenään energiasta ja pakotteista. Sisäpolitiikka alkoi korvata huolta Ukrainasta, eivätkö ne voisi vain luovuttaa, niin voisimme palata mukavaan elämäämme?

Sähkön hinnan nousu johti pelkoon energiapulasta ja saunattoman lauantain uhasta kasvoi lopun aikojen merkki. Ne, joilla oli paljon, olivat huolissaan sijoitussalkuistaan. Niitä, joilla oli vähän, pelotti kylmä talvi. Ukrainan peräänantamattomuus alkoi muuttua ärsyttäväksi itsepäisyydeksi.

Uusi piste sodassa saavutettiin, kun toimittaja Tuomas Enbuske antoi kasvonsa miljoonien kärsimykselle.

Esitellessään urbaania nautiskeluaan somessa Enbuske oli antanut hymyilevät kasvonsa vaurastuneen maalaisisännän rehvastelulle. Sota antoi kasvoille mahdollisuuden siihen toiseen narsismin ajan ilmeeseen, jossa itseään koskevan tunteen vakavuutta korostetaan sulkemalla silmät kuvaajan edessä.

Enbusken silmät ovat kiinni ja ilme vakava, koska Enbuske on tehnyt podcast-sarjan Ukrainan sodasta, joka ei enää ole Ukrainan, vaan podcastin nimen mukaisesti "Enbusken sota".

Puu ei ole puu, vaan se, mitä puusta voi saada itselleen. Ukrainan sota ei ole Ukrainan, vaan Enbusken sota, jossa miljoonien tuhottu tulevaisuus on mahdollisuus omaan parempaan tulevaisuuteen tähtäävään minäprojektiin.

Kirjoittaja on kirjailija ja käsikirjoittaja.