Venäjä ei ole uhri, vaan maa, joka ammentaa muiden syyllisyydestä polttoainetta valloituksilleen, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.

Olen suven sydämessä lapsen kanssa etsiskellyt Helsingin muistomerkkejä. Haeskellut kärrymatkan päästä muistia, menneen muistutuksia meidän ajallemme. Eri aikakaudet ovat kiteyttäneet patsaisiin ja muistolaattoihin omaa viisauttaan. Jotta ne voisivat elää ajassamme, niiden eteen on hyvä pysähtyä ja miettiä, miksi ne on pystytetty kestämään aikaa.

Tähtitorninmäellä lähellä paikkaa, jossa joka itsenäisyyspäivänä järjestetään valtakunnallinen lipunnosto, on vuonna 1897 pystytetty kuusi metriä korkea Robert Stigellin (1852-1907) tekemä monumentti, Haaksirikkoiset. Se kuvaa haaksirikkoon joutunutta perhettä, joka tarrautuu olosuhteiden pakosta siihen, mitä laivasta on jäljellä. Kädet elehtivät epätoivoisesti myrskyn keskellä kiinnittääkseen kaukaa tulevien pelastajien huomion.

Suomi oli joutunut Venäjän vallan alle Suomen sodassa (1808-1809). Ahdinko maassa lisääntyi kohti ensimmäistä ja toista sortokautta. Kyse oli Suomen venäläistämisestä ja autonomisen aseman romahtamisesta. Maahan siirtyneiden ja siirrettyjen venäläisten oikeuksia laajennettiin suomalaisten kustannuksella, Suomen senaatilta ja eduskunnalta vietiin kyky lainsäädäntötyöhön ja Suomen kansallinen sotaväki lakkautettiin. Maa oli haaksirikkoutumassa kovaan Siperian routaan.

Haaksirikko-monumentti hakee vaikutteita ranskalaisen Théodore Géricault'n kuuluisasta maalauksesta vuodelta (1818). Maalaus, Medusa-lautta, oli aikoinaan poliittisesti hätkähdyttävä, Ranskan imperiumin todellista tilaa paljastava. Maan moraalisesti kestämätön imperialismi siirtomaissaan Afrikassa oli ajautumassa vääristymiin. Kun valtakunnan ääreisverenkiero ei toiminut, se tuntui vahvasti myös sen sydämessä, Pariisissa. Tähtitorninmäen patsas ammentaa maalauksen kuvaamasta epätoivosta, mutta käänsi roolit toisin päin. Suomi oli venäläistämistoimien alla joutunut kolonialismin uhriksi. Sivistystä ei Venäjän imperiumilta herunut, vaan sortoa ja sensuuria. Patsaan hahmot odottavat helpotusta ahdinkoon. Kasvot on käännetty uhmakkaasti länteen päin, pois idästä ja väijyvästä uhasta.

Paikka patsaalle on mitä sopivin. Tähtitorninmäki tunnettiin alun perin yhtenä roihuvuorista. Sitä käytettiin keskiajalta saakka vartiotulivuorena. Kun vaara uhkasi aluetta, vuorella sytytettiin tulimerkki. Vastaavia paikkoja vainovalkeille oli rannikolla ja sisämaassa useita. Nämä kertoivat Suomen karusta historiallisesta kokemuksesta. Olemme olleet erilaisten vainojen, ryöstöretkien, orjakaupan ja raiskauksien kohteita pitkän aikaa. Oma äitinikin kasvoi Pohjanmaalla vanhassa isonvihan aikaisessa piilopirtissä. Suomi on ollut usein Venäjän kolonialismin, eli valloituksen, terrorin, alistamisen ja kulttuurisen puuttumisen, kohde.

Kylmän sodan suomettumisen vuosina historian kirjoitus muuttui tavalla, jossa korostettiin Venäjän laupeaa roolia Suomen itsenäisyydessä. Ilman Venäjään emme olisi itsenäisiä. Näin väitettiin. Muistan, kuinka koulussa tsaarien, Leninin ja Stalinin roolit korostuivat Suomen synnyssä, vaikka opettajat kertoivatkin myös toisenlaista tarinaa. Suomessa oli julkinen totuus ja sitten epävirallisesti ylläpidetty kriittisempi ja todellisempi totuus.

Suomen valtaus osaksi Venäjää jäädytti paljon. Virallisesti Suomessa pidettiin 1809 Porvoon valtiopäivät ja Suomi sai uuden hallitusmuodon. Seuraavat valtiopäivät koittivat kuitenkin vasta 1863 ja sensuuri iski kovaa maahan, todellinen valta oli keisarilla Pietarissa ja uudistuksien aika oli lyhyt. Napoleonin sodissa paljon valtaansa menettänyt Ruotsin valtakunta tempautui uudistuksien aikaan. Teollisuus elpyi, painovapaus vallitsi ja vallan kolmijako-oppi mursi yksinvallan. Norja itsenäistyi Ruotsista vuonna 1905 ilman väkivaltaa tai sisällissotaa. Niin olisi tehnyt Suomikin nousevan kansallisuusaatteen innoittamana suurin piirtein samoihin aikoihin ilman sisällissotaa. Venäjä-tulkinta jäi kuitenkin kummittelemaan paljolti suomettumisen ja sen tähän päivään ulottuvan hännän vaikutuksesta.

Uhri samaistuu usein pakottajaansa. Suomeen pesiytyi myötämielinen suhde Venäjään vuosikymmeniksi. Tämä samaistumissyndrooma oli ehkä tiedostamatonta tai pakonsanelemaa, mutta Suomessa Venäjän häikäilemättömällä ja jopa sotaisella puolella oli puolustajansa aina tähän kevääseen saakka. Onneksi tämä poliittinen perintö on Venäjän aggression myötä romahtanut ja näkyy paljolti vain sosiaalisen media kiihdyttämissä kommenteissa. Mustaa on vaikea selittää valkoiseksi sodan tolkullistaessa ja paljastaessa todellisuuden tulkintaa.

Vielä vuonna 2009 Suomessa juhlistettiin siirtymistä Venäjän yhteyteen. Nostettiin maljoja sille, että Venäjän keisari nosti meidät kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Syndrooma ei häviä hetkessä ja olihan Venäjä kohonnut Putinin kaudella tärkeäksi taloudelliseksi toimijaksi. Kun oli luotu poliittisesti tarkoituksenmukainen historia ja siihen yhdistyi hunajaa, taloudellisia mahdollisuuksia, tuntui monesta vain vähän moraalisesti ongelmalliselta kiinnittää huomiota Venäjän laajentumissuunnitelmiin. Juhlallisuuteen Helsinkiin saapui Venäjän silloinen presidentti Medvedev, jonka presidentiksi kikkailemalla Putin mahdollisti itselleen tähän päivään saakka jatkuneen valtakauden. Puheissa korostettiin erinomaisia ja vankkoja Suomen ja Venäjän välisiä suhteita sekä sitä, miten tulevaisuus näytti yhdessä Venäjän kanssa kovin valoisalta.

Samainen Mevedev on tänään terrorin ja sortokausien kannattaja naapurimme Venäjän aloitettua valloitussodan naapurustossaan. Hän totesi keväällä ukrainalaisista, että hän vihaa heitä. He ovat "äpäriä" ja "degeneroituneita": "Niin kauan kuin olen elossa, teen kaikkeni, että he katoavat".

Tähtitorninmäen patsas on syvästi anti-imperialistinen teos, jossa korostuvat pienten kansojen oikeudet ja dramaattiset hetket, kun niiden ääntä pyritään vaientamaan. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ilmentää syvää herrakansa-ajattelua. Tämän Venäjän ymmärtäminen olisi taantumista hyvin syvään päätyyn Suomen historiallisessa ajattelussa. Se tavoittelee elintilaa, nyt Ukrainassa, ja siellä menestyessään myös muualla. Venäjä ei ole uhri, vaan maa, joka ammentaa muiden syyllisyydestä ja syndroomista polttoainetta valloituksilleen. Kun Ukrainassa roihuavat viljapellot globaalin ruokahuollon kuristamiseksi, olisi hyvä ymmärtää, että olemme tekemisissä äärimmäisen radikaalin poliittisen järjestelmän kanssa.

Ongelmallisempaa se saattaa olla muille suurvalloille, joilla itsellään on imperialistinen historia. Venäjän suurvaltapullisteluun samaistuminen on heille helpompaa ja omasta syyllisyydestä juontuvaa. Ukrainan jakaminen tai siihen liittyvä etupiiriajattelu saattaa vallata alaa, koska mittavien resurssien mobilisoiminen Venäjän uhittelun vastustamiseksi saattaa olla sisäpoliittisesti haastavaa. Tämän varaan Venäjä paljolti laskee. Suomelta taasen puuttuu syyllisyys Venäjän-suhteessaan lukuun ottamatta suomettumisen häntää. Eikä syyllisyydentuntoa pieneltä suurvaltasotien myllynkivien jauhaessa voi vaatiakaan. Mutta Venäjällä saatetaan laskea sen varaan, että syyllisyyttä olisi tai tulisi olla. Tämä politiikka korostuu Putinin vastauksessa Suomen ja Ruotsin Nato-hakemukseen. Se oli tahallisen välinpitämätön mutta samalla syyllistävä. Hän korosti Suomen tuhoavan käyttäytymisellään maiden väliset hyvät suhteet.

Suomalaiset muistomerkit muistuttavat. Niitä on hyvä yksin tai yhdessä käydä katsomassa. Antaa mielen liikkua siihen, että ne ovat osia eletystä elämästä, joka kohtaavat tämän päivän ja tulevaisuuteemme. Pahinta, mitä voisimme tehdä, on olla muistamatta muistutuksia. Kuvitella, että tämän hetki ei rimmaa menneisyyden kanssa. Se johtaisi ulkopolitiikassa ankkuriköyden katkeamiseen, ajelehtimiseen ja haaksirikkoon.