Kun muuttaa maasta ja valmiiksi kalustetusta asunnosta toiseen, kotiin voi olla vaikea kotiutua ja kiinnittyä, kirjoittaa monessa maassa asunut Mira Jalomies.

Mitä vähemmän on pakattavaa, sitä näppärämpää ja huokeampaa on vaihtaa maisemaa, kun sen aika koittaa. Kuva: Peppe Mancuso

Hirveä töherrys. Niin ajattelen aina, kun katse osuu Malesian kotimme ruokapöydän vieressä olevaan tauluun. Olen koettanut vältellä sen näkemistä jo kahden ja puolen vuoden ajan eli niin kauan kuin olemme tässä kodissa asuneet. Miksi en laita sitä piiloon? Saamattomuuttani, ja koska silmä tottuu kaikenlaiseen. Vaikka taulu onkin todella näkyvällä paikalla, monina päivinä en enää edes noteeraa sen olemassaoloa.

"Olemme vuokranneet asunnon täyskalustettuna ja -varustettuna, emme omista täältä juuri mitään", huomautan kiireesti jokaiselle ulko-ovestamme sisään astuvalle. Ettei kukaan vain luule, että kotimme olisi meidän makumme mukainen - että olisimme itse haalineet niin kummallisia tauluja, epämukavan sohvan tai mikä nyt ketäkin mahdollisesti häiritsee. On muuten ihmeen helpottavaa, kun voin sysätä syyn tai kunnian koko kodin sisustuksesta muiden niskoille.

On niitä, jotka ulkomaille lähtiessään ja siellä paikasta toiseen muuttaessaan pakkaavat mukaan kaiken omaisuutensa huonekaluineen päivineen. Sitten on meitä toisia, jotka liikumme paljon kevyemmällä varustuksella. Me esimerkiksi omistamme nykyisessä kodissamme etupäässä astioita, kahvikoneen, leivänpaahtimen, henkilökohtaisia tavaroita ja muutamia sekalaisia huonekaluja.

Molemmissa tavoissa on puolensa. Mitä vähemmän on pakattavaa, sitä näppärämpää ja huokeampaa on vaihtaa maisemaa, kun sen aika koittaa. Ja jos toisessa päässäkin odottaa valmiiksi kalustettu asunto, ei tarvitse juuri muuta kuin tyhjentää omat vaatteensa kaappiin.

Ja sitten toisaalta - kun ympärillä on vain vieraita mööpeleitä ja esineitä, kotiin on paljon vaikeampi kiintyä ja kotiutua. Voi kulua pitkä aika, ennen kuin asunto alkaa tuntua omalta kodilta. Pitää olla myös vähän varpaillaan. "Varo sitä sohvaa, se ei ole meidän!" olen huudahtanut lapsille monta kertaa.

Kaiken karsimisen jälkeen on hetken aikaa ihanan kevyt olo. Kuva: Peppe Mancuso

Viimeisen kahdeksan vuoden aikana olemme muuttaneet ulkomailla kolmesti, muutaman vuoden välein. Muuttolaatikoihin päätyneet tavarat, vaatteet ja kaikki paperit sekä mitättömän pienetkin esineet ovat joutuneet joka kerta tarkkaan syyniin niin, että mitään turhaa ei ole varmasti tullut pakattua.

Kaiken karsimisen jälkeen on hetken aikaa ihanan kevyt olo. On mukavaa, kun tietää tarkalleen, mitä omistaa, eikä juuri sillä hetkellä yhtään mitään turhaa. Ja koska turhuuksien fiksu kierrättäminen on myös hirveän työlästä ja hidasta, herää myös suorastaan inho tavaran haalimista ja omistamista kohtaan - joksikin aikaa. Näissä tunnelmissa olen hekumoinut, miten vähällä tavaralla jopa länsimainen ihminen voi tulla toimeen. Olen ihastellut kaappejamme, joissa ei ole sisällä yhtään mitään.

Eri maissa ja paikoissa väliaikaisesti asuessa joutuu helposti ostamisen ja myymisen kierteeseen: kun muutetaan pois, hankkiudutaan kiireesti eroon kaikesta siitä, minkä ajattelee olevan seuraavassa asuinmaassa turhaa. Ja uudessa paikassa taas shoppaillaan - osittain miltei samoja asioita. Usein suositaan halpaa, koska ei tarvita kestävää. Elämäntyyli voi olla hyvin epäekologinen.

Naapurustossamme asuu paljon ulkomaalaisia, ja alvariinsa joku muuttaa ja myy kaikenlaista "vähän käytettyä, lähes uutta".

Tätä kuviota olemme koettaneet välttää muuttamalla asuntoihin, joihin ei periaatteessa tarvitse hankkia juuri mitään. Välillä olemme menneet liiallisuuksiin. Peräti vuoden sinnittelimme ennen kuin ostimme sänkyyn uuden, ikioman patjan, vaikka asunnossa valmiiksi olleesta tuli ilmiselvästi selkä kipeäksi. Pariin asuntoon en halunnut viherkasvejakaan. Viihtyisyydestä viis, koska niistäkin olisi muuttohetkellä ollut pelkkää riesaa.

Viime aikoina ote on alkanut lipsua. Meillä on viherkasveja ja uusi pallogrilli pihassa. Kaikki kaapit ja nurkat ovat täyttyneet, ja niissä on ehdottomasti paljon turhaa. Mutta yllättäen se tuntuukin aika mukavalta: se on merkki siitä, että ei olla heti muuttamassa pois.

Tämä koti onkin alkanut tuntua paljon enemmän kodilta kuin kaksi aikaisempaa. Osittain syynä on varmasti myös se, että kotona on viime aikoina tullut oleskeltua niin runsaasti - on ollut aikaa kotiutua ja kiinnittyä.

On kertynyt paljon juuri tähän kotiin liittyviä hetkiä ja asioita, joita voi myöhemmin muistella, kuten esimerkiksi se ikimuistoisen ruma taulu, jota kelpaa naureskella.