Suomi valtiona vaurastuu ja suomalaiset haluavat maksaa veroja, mutta silti meillä hoetaan, että varhaiskasvatuksesta, peruskoulusta ja vanhustenhoidosta pitää leikata. Miksei meillä ole varaa mihinkään?

Kuva: Mikko Hannula

Virsi on kaikille vähääkään maailman menoa seuraaville tuttu: julkisista menoista pitää leikata. On pakko säästää.

Julkisia menoja ovat valtion ja kuntien menot, kuten sosiaaliturva, johon kuuluvat eläkkeet ja työmarkkinatuki, koulutus, terveydenhuolto, julkinen hallinto, maanpuolustus ja poliisi. Niitä rahoitetaan verorahoilla ja työeläkemaksuilla. Jos veroja ja maksuja ei saada tarpeeksi, loppusumman kattamiseen valtio ottaa velkaa.

Samaan aikaan Suomi valtiona vain vaurastuu. Valtioiden varallisuutta mitataan bruttokansantuotteella. Suomen bruttokansantuote on yli kolminkertaistunut 1980-luvun puolivälistä.

Suomalaiset ovat tutkimuksen mukaan erittäin halukkaita maksamaan veroja ja ylläpitämään hyvinvointivaltiota. Verohallinnon tuoreen tutkimuksen mukaan 96 prosenttia on sitä mieltä, että verojen kerääminen on tärkeää hyvinvointivaltion ylläpitämisen takia.

Silti yhteiskunnallinen keskustelu on täynnä huolestunutta puhetta siitä, että jos nyt ei leikata julkisista menoista tai supisteta palveluita, kohta on vielä kovemmat ajat edessä. Mistä tässä oikein on kyse?

Hallitus laatii vuosittain budjetin, jossa määritellään seuraavan vuoden tulot ja menot. Se, mihin rahaa laitetaan ja mistä sitä leikataan, ovat siis puolueiden tekemiä poliittisia päätöksiä ja arvovalintoja, kuten on näiden päätösten kritisoiminenkin.

Moni 1980-luvulla peruskoulua käynyt muistaa, kuinka hammashoitaja kävi neuvomassa koulussa hampaiden pesua ja jälki tarkistettiin punaisella väritabletilla, joka värjäsi huonosti harjatut kohdat punaisiksi. Sitten harjattiin uudestaan. Lopuksi purskutettiin suussa fluoriliuosta. Kouluikäisten hampaiden terveys parani huimasti.

Sitten tuli 1990-luvun alun lama ja suurtyöttömyys. Koska verokertymä pieneni eikä valtio halunnut ottaa menoihin velkaa, monia hyvinvointivaltion palveluja leikattiin. Aikakauden lapset muistelevat, kuinka koulun tarjoamat kumit leikattiin kahtia, jotta yhdestä riitti kahdelle. Koulukirjoja ryhdyttiin kierrättämään. Kansalaisille muistutettiin, kuinka tärkeää on säästää.

Se, mihin rahaa laitetaan ja mistä sitä leikataan, ovat puolueiden tekemiä poliittisia päätöksiä ja arvovalintoja, kuten on näiden päätösten kritisoiminenkin. Kuva: Mikko Hannula

Nykyajan koululaiset eivät ole käyneet oppitunneilla opettelemassa kädestä pitäen hampaiden harjausta, eikä hammashoitaja käy tarkistamassa harjauksen laatua jokaisen suusta henkilökohtaisesti. Hammasterveyden loistelias kehitys loppui 1990-luvun alkuun ja on alkanut kohentua alakouluikäisillä uudestaan vasta viime vuosina.

1990-luvun laman kaiut näkyvät yhteiskunnan ilmapiirissä vieläkin, sanoo sosiologian yliopistonlehtori Hanna Ylöstalo Turun yliopistosta.

Ylöstalo on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkinut sukupuolten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta työelämässä.

- 1990-luvulla otettiin tietoinen suunnanmuutos, että ryhdyttiin hakemaan politiikassa oikeutusta hyvinvointivaltion alas ajamiselle. Vahvistui sellainen moralisoiva eetos, että jos yhteiskunta tarjoaa liikaa tukea ja apua, kansalaiset laiskistuvat ja jäävät loisimaan. Tällaista maailmanlopun mielialaa on nähtävissä edelleen.

"Maailmanlopun mielialaa" kutsutaan yhteiskuntatieteissä toisinaan uusliberalismiksi. Lyhykäisyydessään sillä tarkoitetaan poliittista suuntausta, jossa ajatellaan, että mahdollisimman vapaat markkinat edistävät ihmisten hyvinvointia parhaiten, ja julkisen sektorin olisi hyvä olla mahdollisimman pieni ja tehokas. Yksilön vastuuta itsestään korostetaan.

Taloudellisina laskukausina, kuten vaikkapa maailmanlaajuisessa finanssikriisissä vuonna 2008, on herätelty kansalaisten kriisitietoisuutta korostamalla sitä, että niukkuus on välttämätöntä ja leikata pitää. Siihen poliitikot ovat niin vasemmalta, keskeltä kuin oikealtakin osallistuneet. (Kukapa ei muistaisi ex-pääministeri Juha Sipilän vuonna 2015 pitämää vakavaa tv-puhetta, jolla muun muassa saatiin julkisten alojen työntekijät luopumaan lomarahoistaan. Samaan aikaan pääministeri järjesteli itse omaisuuttaan laillisesti vakuutuskuoriin niin, että maksaa mahdollisimman vähän veroja.)

Ylöstalo kutsuu tällaista TINA-argumentoinniksi. Se tulee sanoista there is no alternative, ei ole vaihtoehtoja.

Siinä hämääntyy, että yhteiskunnan rahojen käyttö on aina poliittista ja perustuu arvoihin, vaikka poliitikot yrittävät välillä esittää talouden silkkana matematiikkana.

- Suomessa on viime vuosikymmeninä ollut puolueilla hirveän vähän vaihtoehtoisia poliittisia ideoita, esimerkiksi vaikkapa siitä, miten veropohjaa saisi kasvatettua puuttumalla yritysten veronkiertoon aktiivisemmin. Sen sijaan puolueet keskittyvät kamppailemaan siitä, mistä leikataan, Ylöstalo sanoo.

Se, mihin valtiolla ei ole varaa, näyttää myös hyvin sukupuolittuneelta. Varaa ei nimittäin tunnu olevan niihin julkisen sektorin alueisiin, joilla naiset työskentelevät, kuten sosiaali- ja terveyspalveluihin, esimerkiksi sairaan- ja vanhustenhoitoon tai varhaiskasvatukseen. Julkisen sektorin työntekijöistä naisia on 80 prosenttia.

Sukupuolentutkimuksessa on huomattu, että säästökuripolitiikka vaikuttaa etenkin naisvaltaisiin hoito-alan töihin ja muuttaa niitä esimerkiksi tuomalla niihin tehostamisvaatimuksia ja seurantamenetelmiä, joilla tehokkuutta mitataan.

- Suomessa on verrattain iso julkinen sektori, koska täällä naiset tekevät palkkatyönä sen, minkä naiset monissa muissa maissa tekevät ilman palkkaa, Hanna Ylöstalo sanoo.

Siis hoitavat lapset ja vanhukset.

Suomessa on vahva perinne ajattelulle, että miesvaltaisilla aloilla teollisuudessa on tuottavaa työtä ja naisvaltaisilla aloilla julkisella sektorilla on "vain" uusintavaa työtä, joka ei tuota mitään, päinvastoin kuluttaa yhteisiä varoja. Sekin on perua 1990-luvun laman jälkeiseltä ajalta.

Ajattelu näkyy palkoissa. Suomessa pidetään itsestään selvänä, ettei esimerkiksi ammattikorkeakoulun käyneelle sairaanhoitajalle tarvitse maksaa samansuuruista palkkaa kuin ammattikorkeakoulun käyneelle insinöörille, koska "sairaanhoitaja on töissä julkisella sektorilla". Mutta kunnalla töissä olevan insinöörin keskipalkka on 3214 euroa, sairaanhoitajan 2531 euroa.

Suomessa pidetään itsestään selvänä, ettei esimerkiksi ammattikorkeakoulun käyneelle sairaanhoitajalle tarvitse maksaa samansuuruista palkkaa kuin ammattikorkeakoulun käyneelle insinöörille, koska "sairaanhoitaja on töissä julkisella sektorilla". Kuva: Mikko Hannula

Valtion budjetissa sosiaali- ja hoivatyö on luokiteltu "menoiksi", kun rakennusalan työt ovat "investointeja", Ylöstalo sanoo.

- Hoitoala kannattelee kuitenkin koko yhteiskuntaa. Silti se näyttäytyy kalliina. Olemme tottuneet siihen, että naiset tekevät työn mahdollisimman halvalla ja ajattelemme, että ammatillinen hoiva on kotona tehtävän työn jatke. On aika lyhytnäköistä riistää tätä työtä, sillä se murentaa sitä pohjaa, jolla koko yhteiskunta lepää, Ylöstalo sanoo.

Viime vuosina jotkut taloustieteilijät, tutkijat ja poliitikot ovat alkaneet puhua "sukupuolitietoisesta budjetoinnista". Sillä muun muassa halutaan kiinnittää huomiota siihen, että budjetti ei ole vain tekninen työkalu, vaan jaetuilla rahoilla on erilaisia vaikutuksia eri ihmisiin, ja se voi suosia joitakin toisten kustannuksella.

Kun googlaa "vanhustenhoito" ja "robotti", löytää monia innostuneita artikkeleita siitä, kuinka teknologinen kehitys auttaa korjaamaan hoiva-alojen työvoimapulaa.

Ikäinstituutin tutkijaa, valtiotieteen tohtori Hanna-Kaisa Hoppaniaa robotti-innostus huvittaa.

- Hoivatyöstä puhuttaessa kaikkeen muuhun tuntuu riittävän rahaa paitsi siihen perustyöhön. Sitä ei millään haluttaisi hyväksyä, että hoivatyöhön ihan oikeasti tarvitaan niitä käsiä. Mutta kun niitä oikeasti tarvitaan, jos halutaan hyvää hoivaa eikä pelkästään hengissä säilyttävää.

Viime vuosina julkisia hoivapalveluita on alettu "tehostaa" ja hoivatöitä johtaa kuten teollisuustöitä. Hoppania puhuu tehostamisvimmasta. Työnkuvat ovat muuttuneet säläisemmiksi ja erilaisilla mitoituksilla yritetään laskea, miten selvittäisiin mahdollisimman vähillä työntekijöillä, jotta oltaisiin tuottavia ja tehokkaita.

- Leikkausintoilijat olettavat, että jotenkin se hoiva hoituu niin kuin se on aina ennenkin hoitunut. Siinä on unohdettu, mistä hoivassa on kyse. Hoivassa ei ole kyse yksittäisistä suorituksista. Siinä vastataan muuttuviin, usein ennakoimattomiin tarpeisiin, ja ammatillisessa hoitotyössäkin kyse on aina myös ihmissuhteista. Se vaatii aikaa.

Jos siivousapulaisia vähennetään, hoitaja joutuu hoivatyönsä ohessa siivoamaan. Se ei paranna varsinaisen työn laatua mitenkään.

- Ei niissä pyykkikuluissa voi säästää, ettei se jossain näy, Hoppania sanoo.

Kun hoivapalveluita johdetaan ylätasolta kuin liikeyrityksiä, lopputuloksena voi olla kotipalveluita, joissa kymmeniä eri ihmisiä käy hoitamassa yhtä hoidettavaa. Suomessa on viime hallituskausina ajateltu, että hoivapalvelut "tehostuvat", kun ne yksityistetään. Se tarkoittaa, että hoivaan suunnattuja veroeuroja menee samalla yhä enemmän hoiva-alan kansainvälisille pörssiyhtiöille ja pois Suomesta.

- Meidän pitäisi käydä enemmän poliittista debattia siitä, mihin me haluamme rahat käyttää. Suomalaiset ovat kuitenkin valmiita ja halukkaita maksamaan hyvinvointipalveluista.

Budjetti ei ole vain tekninen työkalu, vaan jaetuilla rahoilla on erilaisia vaikutuksia eri ihmisiin, ja se voi suosia joitakin toisten kustannuksella. Kuva: Mikko Hannula

Samalla lailla kuin tutkimuksissa tarkastellaan fossiilisten polttoaineiden tukia ja huomioidaan niiden "negatiiviset ulkoisvaikutukset", kuten luonnon saastuminen, Hoppanian mielestä hoivaa pitäisi pohtia huomioimalla sen "positiiviset ulkoisvaikutukset".

Hoppania huomauttaa, että nykyisessä julkisessa keskustelussa siitä, mihin on "varaa", sekoittuu keskenään kaksi asiaa.

- Raha ei ole siinä mielessä rajallinen resurssi, sitä aina löytyy, jos halutaan. Toisaalta meillä on vanheneva väestö eli työvoimasta tulee pula.

Kuntien talous on huonompi kuin koskaan aiemmin, lukee Ylen uutisessa syyskuussa 2019.

Harva on elänyt niin pitkään, että muistaisi ajan, jolloin kuntien taloudella olisi mennyt hyvin. Suomessa kuntia on tosin ainakin kahden kerroksen väkeä: suuret kaupungit pärjäävät hyvin, pienet syrjäkunnat huonommin. Se ei silti tarkoita, etteikö "tehostamista" ja "tasapainottamista" tehtäisi niissäkin.

Kunnat huolehtivat Suomessa monista palveluista, jotka rahoitetaan kuntaveroilla ja valtionosuusavustuksilla. Mitä pienempi ja vähäväkisempi kunta, sitä vähemmän veroeuroja. Korona-aika on ollut ristiriitaisesti monelle kunnalle hyvä, sillä valtio on maksanut kunnille koronatukea.

Sote-uudistus siirtää merkittävän osan kuntien sosiaali- ja terveysmenoista uudelle maakuntahallinnolle pois kuntien budjeteista. Tammikuussa on hyvinvointialuevaalit, joiden muodostamat valtuustot ryhtyvät johtamaan uusia hyvinvointialueita. Ne järjestävät jatkossa Suomessa julkisen sairaan-, terveyden- ja vanhustenhoidon.

Monissa kaupungeissa on viime vuosikymmeninä lakkautettu sivukirjastoja, jätetty palkkaamatta kesäisin rannoille uimavalvojia, lopetettu koululaisten teatterikäynnit ja lakkautettu urakalla pieniä kouluja. Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Olli Lehtonen arveli syyskuussa Helsingin Sanomissa, että maaseudun viimeinen lähikoulu lakkautetaan tällä tahdilla vuonna 2032.

Suomessa ei ole enää alle 50 oppilaan kouluja. Tutkimusten mukaan koulun lopettaminen kiihdyttää sitä, että ihmiset muuttavat pois eikä lapsia synny. Kuva: Mikko Hannula

Koulujen lakkauttamista on perusteltu tietysti säästöillä, tai "talouden tasapainottamisella". Toinen syy on, että oppilaita on vähemmän, koska ikäluokat ovat pienempiä ja ihmiset ovat muuttaneet isommille paikkakunnille. Suomessa ei ole enää alle 50 oppilaan kouluja.

Silti tutkimusten mukaan koulun lopettaminen kiihdyttää huonoa väestökehitystä entisestään. Siis sitä, että ihmiset muuttavat pois eikä lapsia synny.

Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi tekee parhaillaan selvitystä siitä, mitä kouluverkon harventaminen tarkoittaa niin lapsille kuin alueellekin. Selvitys valmistuu ensi vuonna.

Oulussa kaupunginhallitus antoi viime vuonna "jatko-aikaa" Keiskan, Pikkaralan ja Sanginsuun kyläkouluille, joiden lopettamista konsulttiyhtiö kaupungille ehdotti. Kolmen koulun lopettamisesta olisi lyhyellä tähtäimellä säästynyt 550?000 euroa. Oulun kaupungin budjetti on 1,4 miljardia euroa. Kolmen koulun osuus siitä on 0,03 prosenttia.

Kaupunginjohtajan tiedotteen mukaan "taloustilanne on vakaa, mutta tulevaisuusnäkymät huolestuttavat".

Lue lisää: Kenen ääni saa kuulua? Otimme selvää, miksi Instagramissa hiljennettiin tasa-arvojärjestö, alusvaatekuvia julkaiseva mediapersoona ja seksuaalineuvoja