Keskiviikkoaamuna alkoi ahdistus. Ensimmäinen joululaulu soi radiossa. Kestäisin varmaan paremmin, jos ne soisivat vain aattona ja joulupäivinä, luontevina punertavan hämärän hetkinä, kirjoittaa Seppo Varjus.

"Kulkuset, kulkuset, kilvan helkkää."

Se oli vain esimerkki. En sano niiden nimiä. Tiedän, että monille on lapsuudesta asti tärkeä juttu. En halua loukata, en pahoittaa mieltä.

Jotkut nauttivat uusistakin sellaisista. Ymmärrän heitä.

Ylipäätään anteeksi.

Keskiviikkoaamuna alkoi ahdistus. Ensimmäinen joululaulu soi radiossa. Kestäisin varmaan paremmin, jos ne soisivat vain aattona ja joulupäivinä, luontevina punertavan hämärän hetkinä.

Tunteiden tuputus alkaa kuitenkin viikkoja aiemmin. On vielä ihan eri fiilikset ja fokukset. Kiirettä pukkaa.

Voitte väittää, että nykyään sitä voi ihan itse päättää suoratoistopalvelusta, mitä kulloinkin kuuntelee. Napit korvaan ja menoksi. Voitte väittää, että emme enää elä yhtenäiskulttuurissa.

Minä elän.

Laulu on onnistunut, kun se välittää tekijänsä haluaman tunteen. Monet joululaulut onnistuvat tässä mainiosti. Niitä on oikeastaan pilvin pimein. Ei kun punaisin.

Jos kaikki joululaulut olisivat sellaisia kuin iskelmätähdet nykyisin esittävät, ei olisi hätiä mieleen. Ei tulisi edes mieleen, että niissä lauletaan joulusta. Tai mistään muustakaan.

Mutta ikävä kyllä, monet historian lahjakkaimmista lauluntekijöistä ottivat joulun aivan tosissaan. Heidän tuotoksistaan olemme pääsemättömissä.

Tuntuu kuin olisi joulu ainainen.

AARGH!

Pidän musiikista. Nuoruudessani elettiin rokkiaikoja. Musiikki oli monille tärkeää. LP-levyt olivat kalliita ja niiden ostamista harkittiin tarkasti. Sen jälkeen tutkittiin tarkasti. Saatettiin vaikka tavata basistin nimi levyn kannesta.

Kaikki eivät tietysti innostuneet musiikista, sillä maailmassa on paljon muitakin hyviä harrastuksia. Joskus luokassa vähän vaadittiinkin, että pitäisi innostua. Tunnen ihmisiä, joille on jäänyt tästä elinikäisiä traumoja.

Useimpien musiikkisuhde kehittyi terveesti. Kuunnellaan kun huvittaa, harrastetaan jos hotsittaa.

Nykyään musiikkia on tarjolla niin paljon, että on vaikea kuvitella, että joku innostuisi siitä ihan tosissaan. Jos saa loputtomiin makeaa ja mässyä, mikään ei maistu enää miltään.

Ennen kadulla kulkevista nuorista melkein näki millaista musiikkia he kuuntelivat. Ei enää. Toki myönnän, että en ikänikään puolesta enää ihan kaikkia nyansseja huomaa.

Ennen nuoret soittivat levyjään kovaa ärsyttääkseen vanhempiaan. Nyt on teini se joka huutaa, että saisiko sen helvetin mölymasiinan vähän hiljemmalle.

Isovanhemmat nyökyttelevät tyytyväisinä. On heidän kostonsa hetki.

Joulu yhdistää, vappu jakaa. Ainakin ennen. Kun vappujuomat kuplivat, työväki ja herrasväki vetäytyivät omiin kupliinsa. Ja ne olivatkin ihan eri luokan kuplia kuin nykyiset.

Työläiset kuuntelivat työväenlauluja hartaina, herraspojat hoilasivat opiskelijaveisuja.

Tässäkin on jo haikeaa nostalgiaa. Nykyäänhän kukaan ei oikeasti enää pahastu mistään, vaikka muuta kiivaasti väitetäänkin.

Työtahdin kiristyminen teki selvää ikuisesta vapusta. Moni kauppias haluaisi ikuista joulua, jonka alla mitä vain voisi myydä täyteen hintaan.

Ei mennä vielä siihen. En halua kuunnella joululauluja juhannuksenakin.