EU puhuu vallasta, jota siltä puuttuu. Oikeat suurvallat käyttävät valtaa, jota niillä on, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron tavoittelee vahvaa "Eurooppaa". Kuva: Ludovic Marin / AFP

EU-johtajat puhuvat usein ja paljon EU:n strategisesta autonomiasta ja geopoliittisesta valta-asemasta - ja niiden vahvistamisesta.

Viimeksi mahtipontista puhetta "Euroopan" vahvistamisesta kuultiin torstaina, kun Ranskan presidentti Emmanuel Macron lateli tavoitteitaan maan vuodenvaihteessa alkavalle EU-neuvoston puheenjohtajakaudelle.

Tavoitteissa rima on toki syytäkin kurottaa korkealle, mutta Macronin lista eurooppalaisen mahdin palauttavista toimista on niin ylenpalttinen, että tosikon on vaikea lukea sitä kiusaantumatta.

Macronin niin kuin lukemattomien muidenkin EU-johtajien viime vuosien puheiden perusteella EU on tuota pikaa sosiaalinen, tieteellinen, taloudellinen, digitaalinen ja heti perään sotilaallinenkin suurvalta.

EU:n strategisen autonomian mahtailuun sopii vanha suomalainen sanonta: siitä puhe, mistä puute.

Strateginen autonomia on käsitteenä epämääräinen, mutta sillä viitattaneen yleensä kykyyn toteuttaa omia tavoitteita omaa aluetta laajemmin - ja joka tapauksessa edes omalla alueella.

EU-johtajien puheet vaikuttavat sellaisen vaikutusvallan haikailulta, jota muut käyttävät sillä aikaa, kun EU puhuu.

EU:n geopoliittisen aseman heikkous on korostunut esimerkiksi Ukrainan kriisin "roolijaossa". Kriisiä koskevaa keskustelua ovat käyneet lähinnä Venäjä ja Yhdysvallat keskenään, ja EU on seurannut oman lähinaapurustonsa tapahtumia sivusta.

Toisen esimerkin tarjoaa Itämeren pohjassa Venäjältä Saksaan kiemurteleva maakaasuputki Nordstream II. Kaasuputki on valmis, ja EU kaipaisi kipeästi lisää kaasua, mutta putki pysyy tulpattuna niin kauan kuin Yhdysvallat vielä puntaroi putken hyötyjä ja haittoja.

Virallisesti kaasuputki on toki Venäjän ja Saksan välinen asia, mutta kuin sattumalta viimeisiä leimoja vailla olevat Saksan lupaharkinnat näyttävät edenneen ja pysähdelleen suunnilleen samaa tahtia kuin Yhdysvallat on vuoroin lisännyt ja vuoroin taas helpottanut kaasuputkea koskevia uhkavaatimuksiaan.

EU:n kansainvälinen valta-asema on vanhastaan vahvimmillaan niin sanotun pehmeän vallankäytön saralla, kuten talous- ja kauppasuhteiden sekä niitä koskevien sopimusten ja sääntöjen sommittelussa.

EU on maailman suurin yhtenäinen talousalue, mikä on vahvistanut EU:n kykyä sanella kaupankäynnin ehtoja kaikille muillekin alueen markkinoille halukkaille.

Pehmeästä vallasta on kyse silloinkin, kun EU vaatii tukemiaan muita (yleensä pieniä ja/tai köyhiä) maita parantamaan hallintonsa tai ihmisoikeuksiensa laatua ehtona talousavulle.

Viime vuosina on kuitenkin käynyt yhä ilmeisemmäksi, että suurikaan määrä pehmeää valtaa ei yksistään riitä pitämään yllä EU:n ihanteiden mukaista maailmanjärjestystä.

Ympäröivä maailma on EU:n lähialueita myöten muuttunut kovemmaksi kuin EU kykenee hallitsemaan perinteisillä pehmeän vallan välineillään.

Eikä strategisessa autonomiassa puhe ole vain sotilaallisesta voimasta ja vallasta - tai niiden puutteesta. EU:n autonomiaa koettelevat aika ajoin myös esimerkiksi milloin miltäkin suunnalta yllättävät siirtolaispaineet.

Turkki on jo vuosien ajan kiristänyt EU:lta miljardien eurojen "suojelurahoja" EU:n alueelle pyrkivää siirtolaisvirtaa säätelemällä. Hiljattain Valko-Venäjä häiriköi kuljettamalla suuret määrät siirtolaisia EU:n rajoille ja usuttamalla väkeä EU:n alueelle.

EU:n strateginen autonomia on ollut lujilla, vaikka rajojen yli on pyrkinyt epätoivoisia siirtolaisia eikä sotilasosastoja.

Ehkä se osaltaan selittää, miksi oikeiden suurvaltojen johtajat keskustelevat keskenään EU:n ohi sellaisista kriiseistä, joissa rajajännitteitä nostavat taisteluvalmiit sotajoukot panssareineen eivätkä siirtolaiset pikkubusseineen.