Vaikka sota-aikaa ja pandemiaa ei voi verrata keskenään, kriisiaikoja yhdistää tärkeä tekijä. Olemme vahvempia, jos kohtaamme kriisin yhdessä, kirjoittaa toimittaja Iida Hallikainen.

Kuva: SA-kuva

-?Kysyittekö koskaan isoisovanhemmilta millaista oli sota? Miksi ihmiset taistelivat toisiaan vastaan? Mitä sodassa tapahtui?

Näitä kysymyksiä muistan kysyneeni lapsena omilta isovanhemmiltani.

Isovanhempani eivät ole itse olleet sodassa, mutta heidän vanhempansa olivat kokeneet talvi- ja jatkosodan ajan. Isät taistelivat rintamalla, äidit huolehtivat kodista, lapsista ja maatilan töistä.

Usein vastaus kysymyksiini oli hiljaisuus. Ei välttämättä siksi, etteivät he olisi halunneet kertoa sodasta. Heidän omat vanhempansa eivät vain juuri koskaan puhuneet siitä.

Kokemus on tuttu monelle suomalaiselle.

Syitä tähän on lukuisia ja monella ne ovat yksilöllisiä, joten kaikkia näitä olisi mahdotonta käydä läpi. Yhteistä suomalaisissa sota-ajan perheissä vallinneelle hiljaisuudelle kuitenkin oli se, ettei sodan kauheuksia yksinkertaisesti pystytty pukea sanoiksi. Lapsia ei myöskään haluttu rasittaa sodan taakalla.

Rintamalla taistelleet isät saattoivat joskus jakaa kokemuksia hiljaa keskenään. Perheen naisväki ehkä vaihtoi silloin tällöin ajatuksia toistensa kanssa.

Sota-aikana myös lehdet ohjeistivat kotirintaman ihmisiä ja rintamalla taistelevia sotilaita siitä, ettei kotiväkeä tai sotilaita saanut huolestuttaa. Näin asiaa kuvattiin Helsingin Sanomien uutisessa 17. maaliskuuta 1942:

"--Sellainenkin, jokaiselle tuttu asia, kuin kenttäposti, rintaman ja kotirintaman välinen kirjeenvaihto, merkitsee paljon. Kotirintaman ei pitäisi tarpeettomasti valitella rintamalla olevalle kotoisia vaikeuksia. Tietysti totuus on sanottava, mutta on aivan eri asia, millä tavalla ja missä hengessä sen sanoo. Rohkaiseva kirje vaikuttaa enemmän kuin luulemmekaan. Epätoivoinen kirje lamaannuttaa."

Kirjeenvaihto oli sota-aikana ainoa säännöllisen yhteydenpidon linkki kotirintaman ja rintaman välillä. Jos kirjeessä kirjoitti liian masentavaan sävyyn, se saatettiin sensuroida postin pistokokeissa leikkaamalla tai mustaamalla. Jatkosodan aikana sensuuria valvoi Valtio tiedotuslaitos ja siviilipostia tarkastivat pistokokein asepalveluksesta vapautetut virkamiehet ja naiset.

Läheisiä ei saanut huolestuttaa, sillä valtio halusi pitää taistelutahtoa yllä ja ihmisten mielen mahdollisimman korkealla. Vaikenemisen perinne siis opetettiin kansalaisille myös ylhäältä.

Tietenkään kaikki kansalaiset eivät näistä asioista vaienneet. Kokemuksista oli välillä pakko puhua ja niin myös tehtiin.

Kaatuneiden muistopäivä Joensuussa vuonna 1940. Kuva: Kim Borg / SA-kuva

Ponnistus talvi- ja jatkosodan aikana oli valtava. Kukaan sotien jälkeen syntynyt ei pysty käsittämään sitä taakkaa, jota sota-ajan kokeneet ovat kantaneet mukanaan. On usein sanottu, että monen sotilaan sielu jäi juoksuhautoihin.

Lapsena olisin halunnut kuulla isoisovanhempieni kokemuksia sodasta. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miksi sotakokemuksista vaiettiin.

Isoisoäitini kertoikin muistelmissaan kokemuksistaan seuraavasti:

"Miksi syttyvät syysyön harmaat tähdet? Miksikä armaani luotani lähdit? Ei tunne tuskaani kukaan muu, mä vaiti yksin kuljen. Mä tuskani kannan yksin vaan ja vierailta oveni suljen."

Moni suomalainen varmasti tunnistaa ne surun, myötätunnon ja syvän kiitollisuuden tunteet, joita nämä sanat herättävät.

Vaikka sotaa ei olisi kokenut, sen kansakuntaan jättämä jälki siirtyy sukupolvelta toiselle. Kokemus on jokaisella sukupolvella omanlaisensa. Uskon kuitenkin, että me kaikki tunnemme surua, myötätuntoa ja kiitollisuutta sota-ajan sukupolvia kohtaan.

Vaikka menneet sukupolvet eivät välttämättä ole puhuneet sodasta lapsilleen, he ovat saattaneet kertoa siitä, miten sota-aikana ponnistelut tehtiin yhdessä. Sota-aika oli vaikeaa ja hirveää, mutta ihmiset auttoivat toisiaan. Moni aikalainen on jälkeen päin kuvannut, että sota-aikana ihmiset kohdattiin ihmisinä.

Ja niinhän se on. Ihmiset tulisi kohdata ihmisinä. Koskaan ei voi tietää, millaisia sisäisiä taisteluja toinen käy läpi.

Toivon, että nämä tärkeät opit muistettaisiin myös pandemian aikana. Vaikka sota-aikaa ja pandemiaa ei voi verrata keskenään, kriisiaikoja yhdistää tärkeä tekijä.

Olemme vahvempia, jos kohtaamme kriisin yhdessä.

En voi tai halua ottaa kantaa siihen, olisiko sota-ajan kokeneiden ihmisten pitänyt puhua sodasta avoimemmin.

Uskon kuitenkin vahvasti, että nykypäivänä avoimuudesta on meille hyötyä.

Olen kiitollinen siitä, että traumoista ja mielenterveysongelmista puhutaan avoimemmin ja ihmisiä rohkaistaan uskoutumaan toisilleen vaikeista asioista. Kiitollinen olen myös siitä, ettei sensuuri määrittele sitä, miten kirjoitamme kokemuksistamme esimerkiksi WhatsApp-viesteissä läheiselle ihmiselle.

Pandemian aikana on kehotettu välttämään lähikontakteja ja tapaamaan ihmisiä virtuaalisesti. Läheisyys ja kosketuksen tarve kuitenkin olivat olennainen osa ihmisyyttä sota-aikana ja ne ovat tärkeä osa ihmisyyttä myös nyt.

Tänä itsenäisyyspäivänä haluan vaalia sitä, että ympärilläni on paljon rakastavia ihmisiä. Aion myös kertoa sen heille.

Me kaikki olemme ihmisiä. Kohdataan vaikeudet yhdessä ja muistetaan myös iloita niiden voittamisesta toistemme kanssa.