Kaarina Alvajärvi muistaa hyvin Helsingin pommitukset helmikuussa 1944. Kuva: Tatu Lertola

Kun Kaarina Alvajärvi kuuli Tauno-veljensä kaatuneen rintamalla, hän liittyi seuraavana päivänä Lotta Svärdiin.

"Kotini oli hyvin isänmaallinen, ja vanhempi veljeni liittyi suojeluskuntaan heti kun pääsi. Hän oli talvisodassa lentosotamiehenä ja pärjäsi siellä hyvin. Jatkosodassa hän oli jostain syystä maajoukoissa.

Eräänä sunnuntaina pappi tuli kertomaan, että Tauno on kaatunut. Se oli hirvittävä järkytys koko perheelle. Menin heti seuraavana päivänä ilmoittautumaan lotaksi. Toisen lottapuvun sain vanhemmalta sisareltani ja toisen eräästä naapuritalosta.

Minua ei lähetetty abiturienttivuoden takia heti lotaksi. Ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen otin opettajan sijaisuuksia, koska opettajista oli pulaa miesten mentyä sotaan. Menin opiskelemaan Helsinkiin 1943, ja helmikuussa 1944 alkoi pommitus. Asuin Meritullinkadulla, ja kun hälytys soi, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä läheiseen kallioluolaan. Mitään ei ehditty ottaa mukaan, ja se oli aivan täynnä ihmisiä. Kukaan ei valittanut, koska kaikki olivat samassa veneessä. Aamulla näimme sen hirvittävän hävityksen, yliopistoakin oli pommitettu.

Kaarina Alvajärven opettajaopinnot keskeytyivät lottakomennuksen vuoksi. Hän valmistui maisteriksi jatkosodan jälkeen. Kuva: Kotialbumi

Puolustusvoimat oli varma, että venäläiset tekevät kaikkensa vallatakseen Helsingin ja sitä kautta koko Suomen. Suomi oli tilannut Saksasta hyvin kalliita kuuntelulaitteita ja valonheittimiä, mutta niille ei ollut käyttäjiä. Ehdotettiin, että kouluja suljettaisiin, jotta saataisiin siihen fiksuja ja koulutettuja naisia. Vapaaehtoisia tuli tarpeeksi, eikä kouluja tarvinnut sulkea.

Kaikkien piti käydä läpi lääkärintarkastus, jossa tarkistettiin, että on tarpeeksi vahva tekemään miesten töitä. Aluksi meitä oli 300, mutta lopulta 150, juuri se määrä, joka tarvittiin yhteen valonheitinpatteriin.

Olisimme olleet valmiita menemään minne vain. Tärkeintä oli, että puolustaisimme Suomen vapautta. Lotta Svärd ei suostunut siihen, että nainen käyttää asetta, mutta saimme jalkaväkijoukkojen koulutuksen. Kaikki koulutus tapahtui ulkona, oli luentoja ja pitkiä marsseja. Peseydyimme meressä aamuisin. Se oli rankkaa, mutta olimme päättäneet, että emme valita. Koulutusta kesti toukokuusta heinäkuuhun. Sitten meidät sijoitettiin maastoon eri puolille Lounais-Suomea. Minä olin Kaarelassa, nykyisessä Malminkartanossa, joka oli silloin ihan metsää.

Ensimmäistä kertaa valitimme, kun meille tuotiin parakki, joka oli täynnä luteita. Pystytimme itse teltan. Meillä ei ollut kamiinaa ja aluksi menimme täysissä pukeissa nukkumaan. Sitten keksimme pestä itsemme lähellä virtaavassa kylmässä purossa. Sen jälkeen alkoi veri virrata hyvin.

99-vuotias Kaarina Alvajärvi asuu yksin kerrostaloasunnossaan ja käyttää sähköpostia päivittäin. Kuva: Tatu Lertola

Jouduin yhdelle pitkälle marssille rakko kantapäässä. Kun palasimme reissulta, huomasin jalassa punaisen viivan eli verenmyrkytyksen. Sairaalassa sitä yritettiin kolmesti estää paikallispuudutuksella. Lopulta eetterinukutus toimi. Sain palata maastoon kyynärsauvojen kanssa.

Neuvostojoukot veivät tärkeimmät pommikoneet Eurooppaan, ja ajateltiin, että Suomi jätetään rauhaan, mutta niin ei käynyt. Joka päivä ensimmäinen hälytys tuli viideltä aamulla, ja meidän piti kiivetä nopeasti torniin. Kuuntelimme koneiden ääniä ja mistä ne tulevat, ilmoitimme niistä valonheittimille, joista ilmoitettiin ilmatorjuntakeskukseen.

Jouduimme jokainen vuorollamme olemaan kahden hengen yövartiossa kivääri olalla ja kypärä päässä. Pelottavaa oli, että huhut kertoivat liikkeellä olevan desantteja ja vankikarkureita. Minua järkyttää se, että ihmiset luulevat, että emme olleet maastossa. Meistä on kirjoitettu lotta-aiheisissa kirjoissakin ihan hölynpölyä.

Työt jatkuivat vielä syyskuussa 1944, koska vihollisen rauhanlupauksiin ei luotettu. Syyskuun viimeisinä päivinä sanottiin, että huomenna pääsette kotiin. Lokakuun alussa oli juhlallinen tilaisuus, jossa K.H. Pentti ilmoitti, että meidän on hyväksytty ilmatorjuntamiesten joukkoon kunnianimellä Rykmentin tyttäret.

Rauhasta oli mennyt parikymmentä vuotta, kun joku ehdotti, että alkaisimme kokoontua. Lopulta kokoonnuimme joka kuukauden viimeinen torstai, muun muassa Katajanokan kasinolla ja Lasipalatsissa. Viimeinen kokoontuminen taisi olla 2013. Meitä oli enää niin vähän jäljellä. Nykyään meitä valonheitinlottia on enää kaksi."

Siiri Kaarina Alvajärvi (o.s. Ravantti), 99, kotipaikka Turku

Valonheitinlottana pelkästään naisista koostuneessa 14. valonheitinpatterissa, joka oli ainoa taisteluvastuuta kantamaan tarkoitettu yksikkö lottajärjestössä.

Teki työuransa uskonnon lehtorina

Voit lukea lisää sota-ajan lottien tarinoita Ilta-Sanomien viikonvaihdelehdestä 4.-6.12.