"Koskaan en tule unohtamaan sitä, että olen lotta. Olen onnellinen ja ylpeä, että liityin lottiin." Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Annikki Mäkelän lottataipale alkoi kesken tavallisen koulupäivän ja päättyi Viipurin sotasairaalaan sekasortoiseen evakuoimiseen.

"Sanoin luokkatoverilleni Eeva Lyytikäiselle, että nyt me lähdetään liittymään lottiin. Koko välirauhan aika oli ollut vaikeaa ja painostavaa. Oli sellainen tunne ja henki, että isänmaa tarvitsee meitä kaikkia. Meidän perheemme oli joutunut jättämään kodin Viipurissa heti talvisodan alussa.

Tämä kaikki vaikutti tietysti isänmaalliseen mieleeni ja intooni liittyä sinä päivänä Töölön lottaosastoon.

Talvisodan syttyminen oli kauhea järkytys. Se alkoi Viipurissa hirvittävällä ilmapommituksella marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Taivas oli mustana pommikoneita, ja viisikerroksisista kivitaloista syöksyi liekit taivaalle.

Koulupäivä Viipurin toisessa tyttökoulussa oli juuri alkanut, kun viholliskoneet iskivät aamulla. Hälytys oli ohi puolenpäivän jälkeen ja kaikki oppilaat juoksivat koteihinsa.

Isäni ja äitini olivat suojassa kotitalomme kellarissa, jota oli tuettu tukeilla. Koko matala tila oli sementti- ja asbestipölyn peitossa.

Kaikki kodin ikkunat olivat säpäleinä ja ovet roikkuivat. Pommi oli osunut viereiseen nelikerroksiseen kivitaloon, josta koko seinä oli tullut alas. Onneksi kotimme säästyi muulta tuholta. Meidän oli heti lähdettävä Viipurista, koska ulkona oli pakkasta ja kodin ikkunat olivat rikki. Pommituksen uhka oli jatkuva.

Meidät haettiin kuorma-autolla, jonka avolavalle tuli myös talon muita asukkaita. Mukaan otimme vain kaksi täkkiä. Pyrimme ensin Viipurin maaseudulle ja pääsimmekin erääseen maatalon, jossa meitä varten levitettiin olkia lattialle. Pian pääsimme jatkamaan evakkomatkaamme Hämeeseen.

Annikki Mäkelän kauniissa Katajanokan asunnossa on kunniapaikalla maalaus, jonka hän pyysi isäänsä käärimään rullalle viime hetkillä ennen Viipurin kodin jättämistä talvisodan sytyttyä. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Isäni oli syntynyt jo 1880, joten hän ei joutunut sotaan. Hän vei meidät Tenhelään, jossa isän sisko ja hänen poikansa pitivät maatilaa. He antoivat meille mökin asunnoksi. Minut pantiin tekemään karjakon töitä navetassa koko talvisodan ajan. En ollut koskaan aiemmin lehmiä hoitanut, mutta opin ne hommat talven aikana. Syötin, lypsin ja pesin.

Kun sota keväällä päättyi, perheemme muutti Helsinkiin. Uusi kotimme oli Apollonkadulla, ja minä pääsin kouluun Ressun iltavuoroon.

Lottiin ilmoittautumiseni jälkeen sain pian komennuksen Helsingin ilmasuojelu­keskukseen. Olin konekirjoitustaitoinen ja toimin kanslialottana. Ennen Viipuriin palaamista ehdin olla kanslialottana myös Valtion tiedotuslaitoksen erikoistiedotus­osastolla. Se oli sijoitettu Helsingin Kaisaniemenkadulla sijaitsevaan hotelliin.

Tehtäväni oli kirjoittaa puhtaaksi venäläisten sotavankien ja desanttien kuulustelu­pöytäkirjoja. Työhuoneeni oli hotellihuone. Minä kirjoitin koneella puhtaaksi, mitä vankien kuulustelija minulle saneli.

Jouduin siellä tahtomattani osalliseksi hyvin epämiellyttävään ja pelottavaan tapaukseen, kun vankien kuulustelija alkoi käydä minulle uhkaavaksi ja kävi minuun myös käsiksi. Oli hänellä asekin. Onneksi pääsin jotenkin riistäytymään irti, ja pääsin turvaan kun törmäsin käytävällä suomalaiseen kapteeniin.

Sain myöhemmin kuulla, että tämä ahdistelija vangittiin, kun hän paljastuikin vakoojaksi.

Minä halusin osittain ahdistelutapauksenkin takia siirtoa uusiin tehtäviin ja takaisin Viipuriin, jonne vanhempanikin olivat jo muuttaneet. He olivat perustaneet sinne uuden kodin. Nuorempi sisarenikin jatkoi siellä jo koulunkäyntiään. Isoveljeni oli toipumassa vaikeasta talvisodan aikaisesta haavoittumisestaan.

Minun mielestäni oli valtiolta suuri virhe päästää siviilit palaamaan liian aikaisin Kannakselle. Pianhan kaikki oli taas jätettävä uudestaan.

"Sitä minä vielä tänäkin päivänä kadun, että purin sen lottapuvun. Värjäsin kankaan tummansiniseksi ja tein siitä hameen itselleni." Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Jatkosota oli asemasotavaiheessa, ja rintama tuntui vielä silloin olevan turvallisen kaukana idässä. Ilmoittauduin Viipurin Neitsytniemellä sijaitsevaan 13. sotasairaalaan, jossa toimin kanslialottana komendantin toimistossa siihen asti, kunnes sairaala jouduttiin kiireessä evakuoimaan.

Neuvostoliiton suurhyökkäys käynnistyi kesäkuussa 1944, ja Kannas alkoi äkkiä murtua. Ei silloin ehtinyt pelätä omasta puolesta, sillä koko ajan oli hirvittävä kiire ja paljon tekemistä.

Vihollinen eteni 10 päivässä Viipuriin, ja haavoittuneita tuotiin sairaalaan koko ajan. Se oli kamalaa mylläkkää, kaikille ei riittänyt enää paarejakaan ja sisään kannettiin ihmisiä havupaareilla. Pian sairaalan aula ja kaikki käytävät olivat täynnä haavoittuneita potilaita.

Tulitus oli hirveää, sairaalan seinät tärisivät ja ikkunoita meni rikki. Kaaos vielä paheni, kun Viipurin asema sai täysosumia. Sinne oli pysäytetty Kannakselle meneviä ammusjunia sekä länteen evakuoitavien siviilien matkustajajunia.

Äkkiä koko asema oli täydessä tulessa, ja pian alettiin sairaalaan kantaa siviilejäkin. Sieltä tuotiin hyvin pahasti haavoittuneita sekä ruumiita, joita kannettiin kolmekin päällekkäin.

Leikkaussalit olivat jo täynnä, joten ei voitu tehdä muuta kuin alkaa amputoida potilaiden käsiä ja jalkoja sairaalan aulassa. Siinä kiireessä näin, kuinka erään nuoren lotan käskettiin viedä amputoitu jalka kellarin keskuslämmityskattilaan. Hän meni, työnsi jalan uuniin, pani luukun kiinni ja huusi kuin henkensä edestä juostessaan ulos. Nuoret lotat joutuivat kokemaan järkyttäviä asioita.

Se oli kuitenkin ihmeellistä, että kaaoksessa oli hetkiä, jolloin kukaan ei valittanut, itkenyt tai huutanut. Muistan vieläkin hiljaisen tuokion, jonka rikkoi kuiskaus: "Tupakkaa". Käännyin katsomaan vieressäni ollutta haavoittunutta sotilasta ja huomasin, että hänellä ei ollut enää suuta, mihin panna se tupakka. Hän oli saanut hyvin pahan osuman kasvoihin.

Kun olin sairaalan aulassa, huomasin käden, joka roikkui paarin reunan yli. Se oli alimmaiseksi pinotun ruumiin käsi, joka oli mustan takin hihassa. Minä kauhistuin, koska äidilläni oli juuri samanlainen takki, ja tiesin hänen olleen Helsingissä sisarensa luona ja pyrkivän junalla takaisin Viipuriin.

"Täällä Helsingissä oli valvontakomissio hotelli Tornissa ja se määräsi, että kaikki, mikä liittyy lottiin, on hävitettävä." Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Olin aivan varma, että äitini oli kuolleena siinä pinon alimmaisena. Silloin sairaalan komendantti Unto Savolainen soitti Viipurin asemalle ja kysyi, oliko rouva Aino Vuorivirta saapunut asemalle. Hän sanoi puhelimeen: "Jaaha, no hyvä". Sitten hän lopetti ja kertoi saaneensa kuulla, että äitini ei ollut junassa.

Jälkeenpäin esimieheni paljasti, että hän ei tietenkään saanut puhelua läpi tuhotulle asemalle. Hän oli keksinyt sen, jotta minä jaksaisin kestää evakuoinnin loppuun.

No, sehän auttoi, minä jaksoin! Ja komendantti olikin oikeassa, sillä äitini oli joutunut jäämään Helsinkiin. Hänen junansa ei koskaan lähtenyt matkaan, koska siellä tiedettiin, että Viipuri oli pian menetetty.

Puna-armeija jatkoi etenemistään, ja meillä oli kova kiire saada sairaalan evakuointi loppuun. Kaikki haavoittuneet piti siirtää junaan, joka odotti Linnansillan toisella puolella.

Kun viimeisetkin oli vihdoin nostettu junaan, vihollinen oli jo toisella puolen lahtea. Se oli täpärällä, ja pelkäsimme vieläkin, sillä vaikka junavaunujen katossa oli punainen risti, se ei välttämättä naapuria pidätellyt.

Pääsimme kuitenkin lähtemään määränpäänä Kuusankoski. Siellä valtasimme kaikki koulurakennukset, jotta kaikki haavoittuneet mahtuivat sisälle.

Kuusankoskella minä palvelin sodan loppuun ja ylikin. Yksi tehtävistäni oli kiertää maksamassa haavoittuneille päivärahat. Sotilaspolkupyörän tarakalle sidottu vanerilaatikko oli täynnä rahakuoria, kun poljin aamuhämärästä alkaen kaikki rakennukset ja osastot läpi. Minä annoin sotilaille rahakuoren ja otin kuittauksen. Silloin oli paljon punatautiakin, ja potilaat istuivat ämpäreillä ja verta oli roiskunut ympäriinsä. Mutta siinä he kuittasivat. Ihme kyllä, en saanut mitään tartuntaa.

Surullisimpia tapauksia olivat ne, jolloin luulin haavoittuneen vain nukkuvan, mutta hän olikin kuollut.

Olin Kuusankoskella niin kauan, että kaikki potilaat ja tavarat saatiin siirretyksi eteenpäin. Siihen päättyi minun palvelukseni sotasairaalassa.

Jälkeenpäin olen ihmetellyt, kuinka hermoni kestivät sodan järkytykset. Sota ei ole onneksi tullut myöhemminkään kummittelemaan minun mieleeni. Ehkä sitä ei nuorena osannut pelätä.

Annikki Mäkelällä on tallessa oman lottaneulansa lisäksi äitinsä Aino Vuorivirran ja anoppinsa Sanni Mäkelän neulat. Kuva: Irmeli Rajantie

Koskaan en tule unohtamaan sitä, että olen lotta. Olen onnellinen ja ylpeä, että liityin lottiin. Samoin tekivät tuhannet muutkin. Myös äitini oli lotta, samoin tätini ja anoppini.

Ennen kaikkea olin isänmaallinen. Siksi sodan jälkeen alkaneet hankalat ajat tuntuivat oudoilta ja pelottavilta. Yhtäkkiä ei sodan käyneitä miehiä ja lottia enää arvostettukaan.

Täällä Helsingissä oli valvontakomissio hotelli Tornissa ja se määräsi, että kaikki, mikä liittyy lottiin, on hävitettävä.

Sitä minä vielä tänäkin päivänä kadun, että purin sen lottapuvun. Värjäsin kankaan tummansiniseksi ja tein siitä hameen itselleni. Silloin sodan jälkeen oli pulaa kankaasta ja kaikesta muustakin.

Tulihan silloin meille lotille joskus pilkkaa, mutta niin tuli myös karjalaisuuden takia, kun sanottiin, että mitä te evakot tänne tulitte. Sisareni ihan kauhistui, kun hän oli Yrjönkadun uimahallin saunassa ystävättärensä kanssa. He puhuivat tietenkin murteella, ja siellä istunut henkilö kysyi, mistä he ovat kotoisin. Sisareni sanoi: "No, Viipurista". Kysyjä ihmetteli, että milloin he olivat saaneet Suomen kansalaisoikeudet. Sisareni ja hänen ystävänsä hämmästyivät ja sanoivat: "Mehän olemme suomalaisia, Suomen toiseksi suurimmasta kaupungista, ja ihana kaupunki se olikin."

Sodan jälkeen siirryin työelämään, kun Teoston johtaja Martti "Pyssy" Turunen palkkasi minut toimistoonsa.

Hän katsoi hakupapereitani ja kysyi, olenko Emil Vuorivirran tytär. Hän sanoi menneensä nuorukaisena Viipurissa hakemaan kesätöitä Sorvalin sahalle, jossa isäni oli johtajana. Isäni oli toivottanut hänet tervetulleeksi, ja Pyssy teki saman minulle.

Annikki Mäkelä, 98, on hätkähdyttävän virkeä ja positiivinen nainen. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Olin Teostolla siihen asti, kunnes menin naimisiin olympiavuonna 1952. Mieheni oli ollut viisi vuotta sodassa, lähti suoraan koulunpenkiltä hänkin. Tapasimme ystäviemme kautta ja rakastuimme. Muutimme Vantaalle ja saimme kaksi lasta. Minä jäin kotirouvaksi.

Palasimme myöhemmin Helsinkiin Kruununhakaan ja toimin Helsingin terveydenhoitovirastossa eläkkeelle siirtymiseeni saakka.

Leskeksi jäätyäni muutin Katajanokalle. Minulla on kaksi tytärtä, toinen asuu Vantaalla, toinen Espoossa, ja he auttavat minua aina kun tarvitsen.

Elämäni on ollut monitahoinen. 98 vuodessa olen ehtinyt nähdä paljon hyvää ja tietysti myös huonoa.

Tulevalta toivon, että tämä koronatauti vihdoin hellittäisi, sillä en ole pääsyt riittävästi seuraamaan kahden lapsenlapsenlapseni kasvamista.

Minuahan tässä on tietysti koetettu suojella, mutta kun sain kolmannen rokotuksen, uskalsimme marraskuussa järjestää syntymäpäiväjuhlat täällä kotonani. Vihdoinkin oli rakas suku taas koolla!"

Annikki Mäkelä (o.s. Vuorivirta), 98, Helsinki

Kanslialottana Helsingin ilmasuojelukeskuksessa, Valtion tiedotuslaitoksen erikoistiedotusosastolla ja 13. sotasairaalassa Viipurissa

Työura Teosto ry:ssä ja Helsingin terveysvirastossa

Voit lukea lisää sota-ajan lottien tarinoita Ilta-Sanomien viikonvaihdelehdestä 4.-6.12.