Talvisodan vuosipäivä varoittaa, miten mahdotonta oli ja on suurpolitiikan ennustaminen, kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnisti Teemu Keskisarja.

Käppäilen Eduskunnan kirjastoon metallinpaljastimen läpi maski naamalla ja tunnen itseni turvalliseksi.

Istun kirjojen piirittämään nurkkaukseen.

Asiointini ei liity talvisotaan, mutta sattumoisin tuttava juttelee sen alusta näillä kulmilla. Yksityiskohdat täydentyvät viereisestä hyllystä, joten välitän Ilta-Sanomien lukijoille tämän pikkutarinan.

Torstai 30. marraskuuta 1939.

Ilmahälytys ja räjähdykset alkoivat kello 09.15. ja toistuivat pahemmassa aallossa iltapäivällä. Kaduilla lojui lasinsirpaleita, rojua ja ruumiinosia, monta kymmentä kuolonuhria. Pimennys loi kontrastia tulipaloille. Kaupunkilaiset raahasivat matkatavaroitaan hankkiutuakseen maaseudulle tai jonnekin.

Eduskuntatalon portailla pyörivät kansanedustajat.

Eivät paniikissa vaan äimistyneinä ja epäuskoisina. Alkaako sota todella, pitääkö suojautua. Onko tämä sittenkin bluffia ja pelottelua. Tai aistiharha ja painajainen, josta voi herätä.

Keskustan arvorakennukset eivät pahoin tuhoutuneet, vaikka koneet kai niitä tähtäsivät. Jokunen pommi putosi Eläinmuseon (nykyinen Luonnontieteellinen museo) viereen. Museossa oli tuolloin luukokoelmien lisäksi elävän näyttelyaineiston terraarioita. Paineaalto särki niiden lasit. Käärmeet luikertelivat ulos talviseen Etu-Töölöön.

Näky painui kansanedustaja Antti J. Rantamaan alitajuntaan "läpileikkauskuvana niistä hätäilyistä ja huolista", joita riitti "hirvittävän yllätyksen päivänä". Rantamaa matkusti rintamalle. Koko talven hän Kollaanjoella koki sodan mieletöntä raivoa ja toisteli mielessään ajatusta: "Käärmeet ovat irti!"

Historia pistää sympatiseeraamaan peruspoliitikkojen ajatonta, inhimillistä pienuutta.

Niin maailmansodan kuin talvisodan ennustaminen oli helppoa vasta jälkikäteen. Taivaan merkkejä toki näkyi, mutta demokratian talous ja yhteiskunta eivät voineet perustua pelkkään pahimman pelkoon. Rautaa rajalle, mutta millaista? Budjetoidako kaasunaamareihin vai panssarilaivoihin? Sodassa hyökkääjä - ei uhri - yleensä valitsee ajankohdan, tantereen ja aselajiensa painopisteet.

Tarkka etiäinen talvisodasta edellytti Stalinin persoonallisuuden tuntemusta, tietysti mahdottomuus Paasikivelle, Tannerille tai Mannerheimille.

Paha on 1930-luvun Suomelle ehdottaa liittoutumisiakaan. Rauhantahtoisen pikkuvaltion diplomaatit olivat avuttomia jättimäisen jysäyksen aattona. Miksihän minusta tuntuu, että asianlaita on sama 2020-luvulla.

Taikasana "geopolitiikka" ei paljasta, miksi sodat tapaavat syttyä vuosituhannesta toiseen, vaikka sytyttäjät tietävät, mikä helvetti niistä seuraa kansoille, ihmisistä puhumattakaan.

Ostamme kymmenien miljardien hävittäjissä teknologian turvaa tai kukaties harhaa.

Todelliset ja kuvitellut viholliset pelaavat älypeliä yllätyssiirroin, eivätkä ole mielikuvituksettomampia kuin meikäläiset. Asiantuntijat selittävät, mitä pakolaisvyöry tai sotaharjoitus meinaa, mutta uhkien kuva on sittenkin selittämätön.

En ikipäivänä usko, että joku Suomesta näkee suurvaltojen päämiesten pään sisään, mistä käärmeet irti pääsevät.

Kirjoittaja on historioitsija.