Vanhemmat konstaapelit Laura Tervo, 34, ja Emma Kylänpää, 35 ovat kollegoita ja ystäviä. Oman elämän menetykset ovat jalostaneet kumpaakin poliiseina.

Laura Tervo (vas.) ja Emma Kylänpää työskentelevät Porvoon poliisissa, Emma tutkinnassa ja Laura kenttätyössä. Kuva: Juha Salminen

"Olen taiteilijasuvusta ja varmasti ainoa Kallion ilmaisutaidon lukiosta kirjoittanut ylioppilas, joka on ryhtynyt poliisiksi. Lukion jälkeen olin muuttamassa Kankaanpäähän, sillä silloinen poikaystäväni työskenteli siellä. Mietin, mitä Kankaanpään lähellä voisi opiskella ja löysin poliisiammattikorkeakoulun Tampereelta. Olen lapsesta asti ollut rämäpää ja ajattelin, että poliisina olisin oman elämäni supersankari. Suhteeni tosin päättyi jo ennen kuin ehdin hakea kouluun, mutta hain silti.

Vaikka päädyin poliisiksi vähän sattumalta, ajatus siitä, että tekisin jotakin muuta työtä, on iso ja vaikea. Aloitin työn tosi nuorena ja olen kasvanut poliisiksi - ja toisaalta kasvanut aikuiseksi niin, että olen jo ollut poliisi.

Vuodesta 2009 olen työskennellyt Porvoossa. Työskentelen nykyään kenttätehtävissä, ja työpäivään voi liittyä monenlaista: välillä todella inhottavia asioita, kuten väkivallan uhkaa tai rankan rikoksen uhriksi joutuneita henkilöitä, välillä taas ei tapahdu oikein mitään. Joskus on liikennetehtäviä ja nopeusvalvontaa. Saatamme myös kuljettaa päihtyneitä tai turvata sairaankuljetusta, jos potilas on vaikkapa aggressiivinen. Joskus on kotihälytystehtäviä tai piiritystilanteita.

Ennen kenttätöitä työskentelin 11 vuotta tutkinnan puolella - siellä missä Emma nyt. Siellä me myös tutustuimme. Emma on minulle enemmän kuin pelkkä työkaveri. Hän on ystäväni.

Lauralla on kaksi muutakin ammattia: hän pitää hääpukuliikettä ja ohjaa ryhmäliikuntatunteja. Emman vapaa-aika menee perheen kanssa. Naiset työskentelevät ja asuvat Porvoossa. Kuva: Juha Salminen

Meitä yhdistää avoimuus, kun taas jotkut toiset eivät välttämättä halua avata murheitaan kellekään. Minusta tuntuisi tosi vieraalta jättää kertomatta, miksi olen rikki. Jos minulla on jotakin sydämeni päällä, voin aina mennä Emman toimistoon ja purkaa asiaa hänen kanssaan.

Emme kuitenkaan pura akuutteja työasioita yhdessä, ne käsitellään oman ryhmän kanssa tai jälkipurkuorganisaation kanssa.

Olin aika pitkällä sairauslomalla työstäni vuonna 2017, kun pikkuveljeni oli kuolemassa syöpään. En saanut nukuttua, unohtelin asioita, eikä ruoka maistunut. En jaksanut silloin käsitellä toisten ihmisten ongelmia. Poliisi ei voi purskahtaa itkuun kesken kuulustelun.

Kun veljeni sitten kuoli, palasin melko nopeasti töihin. Olin tehnyt surutyötä jo kerran aiemmin, kun äitini kuoli leukemiaan 2013. Tiesin, miten surutyö etenee. Töissä minulle katsottiin hommia, jotka eivät ole henkisesti raskaita: näpistysten ja ylinopeussakkojen hoitamista. Meitä yhdistää Emman kanssa sekin, että myös hän on menettänyt veljensä. Minun oli helpompi käydä asioita läpi ihmisen kanssa, joka ymmärsi, missä mennään.

Uskon, että menetyksemme ovat tehneet meistä molemmista parempia niin ihmisinä kuin poliiseina. Kärsimyksemme on jalostanut taitoa kohdata ihmisiä hirveissä elämäntilanteissa. Esimerkiksi kuolinviestin viemisessä omista vaikeista kokemuksista on ollut apua. Tiedän, mitä ihmiset haluavat noissa tilanteissa kuulla, ja miten he haluavat itse tulla kuulluiksi. Vaikka kuolinviestin viemisestä puhutaan poliisikoulussa, se on tilanne, jota ei voi opiskella etukäteen.

Nuo tilanteet ovat poliisin työssä raskainta. Toivon kuitenkin, etten koskaan totu viestin viemiseen - silloin tietäisin menettäneeni osan omasta herkkyydestäni.

Poliisin työ on rankkaa, ja Laura haaveilee toisinaan lottovoitosta: silloin hän voisi keskittyä vain hääpukuliikkeensä pyörittämiseen. Kuva: Juha Salminen

Porvoon poliisiasema on pieni ja olemme kaikki hyvin tuttuja keskenämme. Etenkin kenttätyössä on tärkeää, että tietää ja tuntee työkaverin: millaisessa tilanteessa hän on vahvimmillaan ja missä hänellä voi mennä hermot. Tilanteet tulevat kentällä eri tavalla eteen kuin tutkinnassa. Kentällä ei ole aikaa jäädä filosofisiin pohdintoihin, vaan pitää toimia.

Emme ole kuitenkaan olleet Emman kanssa yhtä aikaa kentällä. Ja vaikka olisimme, emme kuitenkaan olisi toimineet työparina, koska olemme molemmat naisia. Se on turvallisuuskysymys: vahvakin nainen on yleensä fyysisesti heikompi kuin mies. Vaikka ala on yhä miesvaltainen, tilanne on selkeästi muuttumassa. Nyt jo noin puolet poliisikouluun pääsevistä on naisia. En koe, että nainen poliisina kohtaisi enää oletuksia tai ennakkoluuloja samalla tavalla kuin joskus aiemmin.

En kuitenkaan ymmärrä, miten kukaan voi yhdistää kenttätyön perhe-elämään, sillä työvuorot ovat 12-tuntisia, resursseja on vähän, eikä säännöllistä vuorokiertoa ole. Minulla ei ole itseni lisäksi ketään muuta, josta pitäisi huolehtia. Ei tarvitse miettiä päiväkodista hakemista tai huolehtia iltapuuron keittämisestä. Voin nukkua niin paljon kuin huvittaa ja käyttää vapaa-aikani miten haluan. Olen tehnyt koko työurani ajan sivuhommia ryhmäliikunnanohjaajana, ja lisäksi minulla on oma hääpukuliike. Saan siitä hyvää vastapainoa poliisin työhön: liikkeessä kaikki on kaunista ja ihmiset ovat onnellisten asioiden äärellä.

Vaikka en tiedä, mihin elämä tulevaisuudessa vie, uskon että yhteys Emman kanssa säilyy. Vaikka emme olisi lopun elämäämme kollegoita, rakennamme sitten uudenlaisen suhteen ja pidämme sitä yllä."

"Kun Lauran veli oli kuolemassa syöpään, Laura kysyi minulta jo etukäteen, miltä tuntuu menettää veli. Hän tiesi, että minun veljeni oli tehnyt itsemurhan niihin aikoihin, kun aloitin poliisikoulussa. Muistan, että tunsin kysymyksestä huonoa omaatuntoa: Lauran veli olisi halunnut elää, mutta minun veljeni halusi kuolla.

Heti valmistumisen jälkeen työskentelin ensiksi pari vuotta Helsingissä ja Vantaalla, mutta Porvooseen jämähdin 2011. Lauran kanssa tutustuimme pikkuhiljaa. Porvoossa koko työporukkamme on hyvin tiivis ja kotoisa, mutta menetyksemme ovat tehneet meistä Lauran kanssa erityisen läheisiä.

Tässä työssä vieraidenkin tunteet tulevat niin iholle, että myös omia tunteita on ehkä siksi luontevaa käsitellä työpaikalla. Ajattelen, että elämän negatiiviset kokemukset voi kääntää sellaiseksi, että niistä ottaa opikseen ja tulee paremmaksi ihmiseksi - tai sitten koteloituu ja katkeroituu.

Itse olen päättänyt, että itsemurhakaan ei saa olla salaisuus tai häpeän aihe, vaan siitäkin pitää puhua, purkaa tabua. Koska olen ollut aina avoin, kanssani ehkä tullaan juttelemaan herkemmin aroistakin asioista.

Minusta piti alun perin toimittaja, sillä ajattelin olevani liian lyhyt poliisiksi. Sitten pituusrajoista luovuttiin.

Olin pari vuotta vanhempi kuin Laura, kun pääsin poliisikouluun. Isäni on poliisi, ja hänen uransa on ollut minulle inspiraation lähde - vaikka isän mielestä poliisin työssä ei ole mitään hohdokasta. Kun hain kouluun, hän ihmetteli, että eikö minulle ole tullut jo tarpeeksi selväksi, millaisesta työstä on kyse.

Sittemmin olen kyllä kyseenalaistanut uravalintani. Poliisina on kovat paineet olla koko ajan nopeampi, tehokkaampi ja parempi. Saman rahan voisi ansaita muutenkin. Olen kaivannut myös jollekin luovemmalle alalle. Minussa on selkeästi toinenkin puoli.

"Lauran jäljiltä on aina hyvä jatkaa: omaisille on jäänyt hyvä mieli poliisin toiminnasta", Emma sanoo. Kuva: Juha Salminen

Uramme ovat Lauran kanssa kulkeneet melko samalla tavalla. Työskentelimme molemmat tutkinnassa sen aikaa kun jaksoimme, eli noin 10 vuotta. Sitten molemmat halusivat tehdä jotakin muuta. Olin itsekin kentällä vuoden ajan, ja sinne olisin varmaan jäänytkin, mutta tulin raskaaksi ja palasin tutkintaan. Tutkinnassa työ on hallitumpaa kuin kentällä. Voin itse määrittää päivän kulun. Tavallaan jatkan siitä, mihin Laura on kentällä jäänyt.

Minun työni on kuulustella ihmisiä tarkemmin. Elokuvissa napsautetaan nauhoitus päälle, mutta ei meillä. Kuulustelun tarkoitus on kohdata toinen ihminen avoimella mielellä, ymmärtää hänen tuntemuksensa ja saada kirjoitettua tapahtumat ymmärrettäväksi tarinaksi paperille. Vaikka ihmisten tekoja ei aina hyväksyisi, on tärkeää ymmärtää, miksi toinen on toiminut tietyllä tavalla. Poliisin tehtävä ei ole tuomita ihmistä - olisinkin surkea tuomari.

Kuulustelujen lisäksi lähetän laboratorioon partion taltioimia rikospaikkanäytteitä, hoidan kuolemantapauksia olemalla yhteydessä omaisiin ja arvioimalla muun muassa, tarvitaanko oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta.

Käymme rikospaikoilla välillä myös tutkinnasta. Usein käynnit liittyvät käytännön toimenpiteisiin, käymme esimerkiksi tarkastamassa jokin seikka, joka on jäänyt epäselväksi, siirtämässä eläin hoitoon jos epäilty pidätetään tai omistaja on kuollut. Rikospaikalla käyminen auttaa usein ymmärtämään asioita, varsinkin jos rikospaikkana on jonkun koti. Koti kertoo paljon asukkaastaan ja hänen elintavoistaan.

Lähiaikoina on ollut monta kuolemantapausta, joissa Laura on käynyt paikalla ja minä olen hoitanut loppuun tutkinnan. Kun Laura on tehnyt alkutoimenpiteet, omaisille on usein jäänyt hyvä mieli poliisin toiminnasta. Varsinkin kuolemantapauksissa ihmiset ovat herkkinä, ja pienetkin väärät sanat voivat jäädä vaivaamaan. Lauran jäljiltä on aina helppo jatkaa, sillä meillä on aika sama tyyli kohdata ihmisiä. Olemme varmaan molemmat sopivasti säröillä itsekin.

Meillä on Lauran kanssa 30 vuotta työuraa jäljellä. Poliisissa tahti keskittää toimintoja on ollut aika kova, ja olisi naiivia luottaa siihen, ettei mikään muutu. Porvoon poliisiasemalla ei todennäköisesti ole niin pitkä tulevaisuutta kuin meillä on työvuosia jäljellä. Niin kauan kun tämä asema on pystyssä, ei ole mitään tarvetta lähteä muihin hommiin. Mutta kun asema joskus lakkautetaan, voi olla helpompi irtisanoutua. Työ kauempana kotoa ei houkuta.

Luulen, että jos työ erottaisi meidät, keksisimme yhteisen harrastuksen tai bisneksen. Ei yhteytemme katoa, vaikka poliisiuramme syystä tai toisesta tyssäisivät."

Aisapari-juttusarjassa kaksi työn yhdistämää kertoo havaintojaan työstään, toisistaan ja itsestään.

Lue lisää: Kristiina Komulainen tekee 12 tunnin työpäiviä, joihin sisältyy kuolemankeikkoja ja rosvoja - kertoo nyt, mitä tavallisen työpäivän aikana tapahtuu poliisin murharyhmässä