"Meri välkkyi timantein ja aaltovoimaloiden valkoiset kyljet hohtivat häikäisevinä utuista horisonttia vasten. Veneitä keikkui aalloilla, pieninä kuin paperilyhdyt. Selän taakse jäivät Yhdistyneiden Ekopolien Rauhankomission tuulessa paukkuvat valkoiset liput."
Tällaisia maisemia maalaillaan J.S. Meresmaan Nimiäispuu-novellissa, jossa Toivon vuonna 2130 ihmiskunta asuu kelluvalla siirtokunnalla Atlantin valtamerellä. Jotakin pientä on tapahtumassa, mutta sillä saattaa olla suurikin, positiivinen vaikutus maailmalle.
Nimiäispuu on yksi esimerkki Camilla Kantolan, Teemu Korpijärven ja Reetta Vuokko-Syrjäsen toimittaman Aurinkosydän - kaikuja paremmista tulevaisuuksista -novelliantologian (2021) teksteistä, joissa tulevaisuutta tarkastellaan positiivisesta näkökulmasta, utopioiden kautta.
- Tieteiskirjallisuudessa on vallinnut jo melko pitkään dystopiabuumi, ja tulevaa on mietitty lähinnä negatiivisista lähtökohdista ja kauhukuvilla maalaillen. Sen sijaan siitä, millaisin keinoin asiat voisivat olla paremmin, on kirjoitettu hyvin vähän, Reetta Vuokko-Syrjänen toteaa.
Dystopialla on scifissä pitkät perinteet, ja syystäkin. Kirjoittajan tai yleensäkin luovan alan ammattilaisen on helpompaa ryhtyä kehittämään tarinaa, jos siinä on jo konflikti valmiina.
- Jos maailmassa on kaikki pielessä tai jos jossakin jyllää sortovalta, sankarin on totta kai helpompi ryhtyä toimimaan. Jos asiat taas ovat kohtalaisen hyvin, tämä on kirjoittajan kannalta vaativaa, koska hyvän tarinan moottorina on useimmiten konflikti, Vuokko-Syrjänen jatkaa.
Aurinkosydän-antologia ei olisi voinut ilmestyä osuvampaan aikaan: korona on piinannut maailmaa jo puolentoista vuoden ajan ja se on saanut monet tuntemaan, että nyt oikeastaan eletään keskellä dystopiaa - että tieteiskirjallisuudessa vuosikymmeniä sitten fiktiona käsitellyt asiat ovatkin käyneet toteen.
- Pandemian takia media on täyttynyt uhkakuvista ja siitä, kuinka asiat menevät vain huonompaan suuntaan. Me taas halusimme kirjoittaa jotakin sellaista, joka luo uskoa ja valoa tulevaisuuteen.
Viime vuosina kansainvälisesä scifissä päätään on nostanut solarpunk-genre, ja tämä näkyy myös Aurinkosydän-antologian teemoissa. Solarpunkissa käsitellään usein uutta teknologiaa, kuten puhtaita energiamuotoja ja ihmiskunnalle hyödyllisiä tekoälysovelluksia, ja tätä on sitten yhdistetty fiktiivisiin tarinoihin. Positiivisen asennoitumisensa takia solarpunk on selkeää vastapainoa 1980-luvulla alkunsa saaneelle kyberpunkille, jossa kauhukuvastoihin linkittyneet tietoverkot hehkuvat neonvalojen loisteessa.
Esimerkiksi Janos Honkosen Kuin peilistä heijastuvia auringonsäteitä -novellissa tieteellisin keinoin saavutettuna ratkaisuna toimivat sieni-itiöt: niitä käytetään ekokatastrofin saastuttamien alueiden puhdistamiseen. Anni Kuu Nupposen Ja maa vastasi -novelli taas sijoittuu dystopian jälkeiseen utopiaan. Siinä kyborgisotilaat ja ihmiset ryhtyvät yhteistuumin viljelemään maata ja tekemään maailmasta parempaa paikkaa.
- Luonnon kanssa harmoniassa eläminen trendaa: se oli mukana isossa osassa meille tarjotuista novelleista. Jossakin määrin näkyi myös ihmisen ja koneen suhde. Olimme kuitenkin yllättyneitä siitä, että loppujen lopuksi meille tarjottiin melko vähän sellaisia novelleja, joissa ihmiskunnan ongelmat ratkaistaan pelkän teknologian avulla, Reetta Vuokko-Syrjänen pohtii.
Syynä tähän voi esimerkiksi olla viihdeteollisuudesta aiheuttama kulttuuritaakka.
- Populaarikulttuuri pelottelee usein ihmisiä teknologialla, ja ehkä siksi moni kirjoittaja ei ole uskaltanut lähteä etsimään positiivisuutta teknologian kautta. Hollywood-elokuvien uhkakuvissa saatetaan usein esitellä jokin uusi keksintö tai asia - vaikkapa tekoäly - joka riistäytyy hallinnasta ja tuhoaa maailman. Jos historiaa kuitenkin tarkastellaan objektiivisesti, erilaiset keksinnöt, kuten lääketieteen kehittämät rokotteet ovat tuottaneet ihmiskunnalle enemmän hyvää kuin pahaa.
Suurin piirtein samaa mieltä teknologiasta Reetta Vuokko-Syrjäsen kanssa on Kuka palvelee palvelinta -novellin kirjoittaja Serafia Alho.
- Teknologia ei missään tapauksessa voi ratkaista maailman kaikkia ongelmia: kun yksi ongelma ratkeaa, sen takaa löytyy heti seuraava. Tämän hetkinen elintasomme kuitenkin korreloi keskiajan kuninkaallisten vastaavan kanssa. Teknologia on vaikuttanut elämäämme nettopositiivisesti ja vaikuttaa myös tulevaisuudessa, vaikka siihen liittyykin useita aiheellisia kysymyksiä.
Alhon Kuka palvelee palvelinta -novellissa ihmiskunta tasa-arvoistuu varsin arkisena pidetyn keksinnön avulla: molekyyliprintteri syytää ihmisille ruokaa ja romahduttaa samalla koko talousjärjestelmän.
- Pohdiskelin, mikä voisi olla helppo tapa ratkaista ihmiskunnan ongelmia ainakin jonkin pisteeseen saakka, ja koska olen ammatiltani ohjelmoija joka seuraa tiiviisti teknologian kehitystä, mieleeni juolahti printtaaminen. 3D-printteri on jo nyt muuttanut teollisuutta paljon, ja se tulee muuttamaan sitä jatkossa vielä enemmän.
Mutta voisiko novellissa yltäkylläisyyttä tarjoava molekyyliprinttaaminen olla joskus mahdollista ihan reaalimaailmassakin?
- En ole kemisti, mutta sen pohjalta mitä olen asioista lukenut, niin miksei tämä joskus voisi olla totta. Kysymys liittyy pikemminkin siihen, mihin me yhteiskuntana käytämme tieteellisiä resurssejamme. Orgaanista kemiaa ymmärretään nykyisin varsin hyvin, joten loppujen lopuksi ei vaadita montaa askelta siihen, että molekyylejä käytettäisiin 3D-printtaamisessa samalla tavalla kuin muovia. Ainakin voin toivoa, että tämä olisi joskus mahdollista.
Serafia Alho on ehkä siinä mielessä poikkeuksellinen tieteiskirjailija, että hänelle utopioista kirjoittaminen on vaivatonta.
- Pyrin positiivisiin lopputuloksiin - vaikkakin usein synkkien tapahtumien kautta. Utopiat eivät ole koskaan olleet minulle asia, jota olisin joutunut repimään irti itsestäni, päinvastoin: saan kirjoittaa siitä mistä itse nautin. En myöskään juuri lue dystopiapohjaista kirjallisuutta: minulle dystopiaksi riittää se, kun selaan päivittäin uutiset.
Aurinkosydän-antologian ehkäpä erikoisin tarina on löytänyt innoituksensa Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta. Solina Riekkolan Lummekalmiston huominen -novelli sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmispopulaatio elää valtaisassa kasvihuoneessa. Novellin voimakkaana teemana on kuolema: kalmot lasketaan lumpeenlehden päälle ja vedestä nousevat harmusokko-eläimet syövät ne.
- Olin pari vuotta sitten hautausmaakierroksella, jonka vetäjä Kai Sadinmaa esitti ajatuksen, jonka mukaan kuolleet ovat suuri enemmistö ja elävät pieni vähemmistö. Tämä oli mielestäni puhuttelevaa ja niinhän se vaan on, että me kaikki liitymme lopulta tuohon suureen enemmistöön. Tästä lähti liikkeelle novellin idea.
Riekkola kehitti tarinan keskiöön eräänlaisen ateistisen uskonnon, jonka tärkein opinkappale on kuolema: se on hyvä asia, joka myös tasa-arvoistaa ihmiset. Harmusokkojen metabolian kautta ihmisruumis päätyy luonnon kiertokulkuun ja ruokkii kasvihuoneen flooraa.
- Kasvihuoneessa elävän yhteisön ajatuksena on, että jos ihminen ei kuole, hän ei ole osa kiertokulkua, ja tämän takia myös kiertokulku koetaan kaikkein ylimmäksi pyhäksi, Riekkola sanoo.
Mutta kuinka sitten uskonnoille ja henkisyydelle yleensäkin käy tulevaisuudessa? Tavallaan teknologia ja tiede ovat jo monilla tavoin vieneet Jumalan paikan.
- En usko, että henkisyys ja uskonnot katoavat minnekään. Luulen että ne ovat oleellinen osa meidän human conditionia. Omassa novellissani uskonto rakentuu siten, että siinä ei nojata mihinkään suurempaan, joka olisi luonut kaiken, vaan kyse on sääntöjärjestyksestä ja elämäntapasysteemistä. Vaikka ihmiskunta sekularisoituu, tarve jonkinlaiselle koodistolle on aina olemassa. Joillakin siihen voi liittyä ajatus itseään isommasta entiteetistä, toisilla ei.
Utopioita ja niiden tarjoamia tulevaisuudennäkymiä Solina Riekkola pitää tärkeänä asiana.
- Minkäänlainen positiivinen tulevaisuus ei toteudu, jos emme edes pysty kuvittelemaan sellaista. Siksi utopioista pitää kirjoittaa.
TetraSys Oy.