Olin pari viikkoa sitten juontamassa tilaisuutta, jossa kansanedustajat keskustelivat köyhyyttä kokeneiden ihmisten kanssa. He miettivät yhdessä ratkaisuja ongelmiin, joista seuraa köyhyyttä. Tilaisuus oli sisällöllisesti muhkea, mutta jäin jälkeenpäin miettimään ennen kaikkea kohtaamista. Kohtasiko kaksi maailmaa, niin kuin järjestäjät (Työttömien Keskusjärjestö, Köyhyyden vastainen verkosto EAPN-FIN, Kuka kuuntelee köyhää -verkosto ja Kirkkohallitus) toivoivat?

Yksi ryhmä pohti ylisukupolvista köyhyyttä, sillä köyhien vanhempien lapsilla on suuri todennäköisyys elää koko elämänsä niukasti. Toinen ryhmä pureutui siihen, että kuntouttavasta työtoiminnasta ei useinkaan pääse oikeaan työhön ja palkkaan kiinni; pitkäaikaistyötön jää palvelulimboon kuluttamaan voimavarojaan ja motivaatiotaan. Yhden ryhmän erityisasiantuntija oli työtön korkeakoulutettu, joka ei koskaan ollut kunnolla päässyt työmarkkinoille ja 49-vuotiaana se tuntui jo liki mahdottomalta. Toinen työtön korkeakoulutettu oli saanut työn 3001. hakemuksella, tosin määräaikaisen, eikä palkkakaan vastannut työtehtävien vaativuutta.

Tavoitteena oli, että kansanedustajat tutustuisivat köyhiin ihmisiin ja heidän elämäntilanteisiinsa. Toteutuiko se? Kuka tahansa paikalla ollut vastaisi, että toteutui. Keskustelu oli vilkasta ja osapuolia arvostavaa.

Kun päivästä toiseen tuntuu, että yhteiskunta vain potkii päähän, tekee hyvää nähdä sellaisia päättäjiä, jotka haluavat muuttaa yhteiskuntaa.

Vika olikin pikemminkin poissaolleissa kuin läsnäolleissa. Tyypillistä on, että tällaisiin tilaisuuksiin osallistuvat jo valmiiksi "uskossa olevat", tässä tapauksessa ne kansanedustajat, jotka kuuluvat eduskunnan köyhyysryhmään ja ovat profiloituneet köyhien asian ajajiksi. Ne, jotka vähiten tuntevat pienituloisimman kansanosan arkea, eivät ilmeisesti kaipaakaan kontaktia. Kaikki kansanedustajat oli tietenkin kutsuttu.

Työryhmien ratkaisuehdotukset olivat asiantuntevia, mutta eivät kuitenkaan ehkä poliittisesti realistisia. Olkoonkin, että hallituspuolueet SDP, vasemmistoliitto, keskusta ja vihreät olivat edustettuina, kun taas opposition isot puolueet kokoomus ja perussuomalaiset loistivat poissaolollaan (kristillisdemokraateista oli edustaja). Se ei kuitenkaan ikävä kyllä tarkoita sitä, että koko hallitus olisi juuri näiden köyhyyskansanedustajien ajatusten takana.

Sellaistahan se politiikka on: poliitikot hengaavat niiden parissa, joilta todennäköisimmin olisi tulossa ääniä seuraavissa vaaleissa. No okei, tämä oli epäreilu kärjistys: tietenkin politiikan taustalla ovat arvot ja ihmiskuva. Pulmana onkin se, että arvojaan voi tarkistaa vain jos altistaa itsensä uusille ajatuksille. Eli epätyypillisille kohtaamisille. Se vain ei ole kovin, niin, tyypillistä. On helpompaa toimia samanmielisten kanssa, ja mitä enemmän samanmielisiä tapaa, sitä isompi samanmielisten verkosto muodostuu.

Samanmielisten liittyminen yhteen on tietysti myös välttämätöntä. On tärkeää, että eri piireissä pyörivät samanmieliset löytävät toisensa. Esimerkiksi eri puolueiden naisliikkeiden yhteistyön ansiosta on saatu aikaan suuria muutoksia sukupuolten tasa-arvoon. Ja samoissa kokouksissa, joissa on vaadittu äänioikeutta, samapalkkaisuutta tai kunnallista päivähoitoa, ovat osallistujat myös saaneet toimivia sanoja, argumentteja ja muutosintoa vietäväksi kukin omaan puolueeseensa, järjestöönsä tai työpaikkaansa.

Samanmielisyydestä saatava voima oli varmaankin myös tuon lokakuisen tilaisuuden varsinainen anti. Kun päivästä toiseen tuntuu, että yhteiskunta vain potkii päähän, tekee hyvää nähdä sellaisia päättäjiä, jotka haluavat muuttaa yhteiskuntaa. Kun päivästä toiseen työkseen muistuttelee kollegoita pienituloisista, tekee hyvää saada preppausta asianosaisilta.

Silti toivoisin, että köyhien kanssa keskustelemaan tulisivat juuri ne, jotka eivät asiasta mitään tiedä tai ymmärrä. Sellainen teko olisi arvostettavaa, kunniallista. Ja ei kai nyt kansanedustaja voi arvostelua pelätä! Pelkureita emme tietenkään halua yhteisiä asioitamme hoitamaan. Haluamme ihmisiä, jotka katsovat silmiin ja ojentavat käden. Haluavat tietää, miten maa makaa.

Auli Viitala

Kirjoittaja on nuori eläkeläinen.

Kolumnista voi keskustella 9.11. klo 23.00 saakka.