Nyt me arvotamme itseämme ja toisia sen mukaan, mitä suoliston läpi kulkee, kirjoittaa Ilta-Sanomien kolumnisti Jyrki Lehtola.

Paikat ovat taas sotkussa, kun on ruoka suussa huudettu ruoasta.

On riemuittu tyhjistä markkinointieleistä, jotka planeetan pelastamisen ohella värittävät mustavalkoisen mieskuvan maailman kaikilla väreillä.

On raivostuttu, kun on puututtu perustuslailliseen oikeuteen kuvitella, miten Helsingin kaupungin tilaisuuksissa ahmitaan sialla voideltua heteroa Reissumiestä.

Ennen ruoka oli ruokaa, jos sitä oli.

Jos ei ollut, oli nälkä ja syötiin, mitä sattui olemaan, jos sattui olemaan. Liha oli kertomus sekä juhlasta että eliitistä. Juhlapäivän tunnisti pöydälle nostetusta lihakimpaleesta.

Eliitin tunnisti siitä, että lihakimpaleita oli monta.

Nälkä kasvoi maailmassa, ja osa kylläisistä keksi muista erottuakseen, että ruoka on taidetta, ei se ollut, mutta se ajoittain muistutti sellaista huonoa taidetta, josta jää samanaikaisesti nälkä ja paska maku suuhun.

Uuden vuosituhannen alussa osa kylläisistä keksi, että ruoka on ideologiaa, ja ruoan avulla voi lähettää muille kylläisille laiskoja signaaleja itsestään. Vihannes oli uusi liha, merkki kuulumisesta moraaliseen eliittiin.

Samalla ruoan alkuperä hämärtyi. Ennen oli jonkinlainen käsitys siitä, mistä ruoka tuli, kun mökkimatkalla katseli lehmiä, sikoja, peltoa ja muuta kaupunkilaisvatsaan päätyvää.

Kun ruoka muuttui ideologiaksi, sillä ei ollut enää kosketusta maaseudun työhön, vaan omaan oikeamielisyyteen, jossa lähiruoka alkoi tarkoittaa sitä, kuinka pitkälle Wolt-kuski jaksoi polkea.

Ruoalla ei enää ollut maanviljelijän, vaan ruokailijan kasvot. Planeetan tulevaisuus antoi selkeän viestin maaseudun tulevaisuudelle, että jos haluaa jatkaa ruoan kanssa touhuamista, olisi syytä vaihtaa traktori sähköpotkulautaan, jolla kuljettaa ruokaa kaupunkilaisille.

Kylläisiä ei loukkaa nälkäisten, vaan niiden oma kohtalo, kun jonkun toisen suussa on aina väärää ruokaa, joka joko tuhoaa maailman tai vie yksilöltä perusoikeuden menehtyä suolistosyöpään.

Tällä viikolla Helsinki ilmoitti, ettei se enää tarjoile lihaa muille kuin arvovieraille. Päätös loukkasi eniten niitä lihansyöjiä, joita Helsinki ei koskaan kutsu mihinkään sekä niitä ilottomuuteensa rakastuneita kasvissyöjiä, jotka keksivät tuohtua siitä, että taas korotettiin liha eliitin juhlaruoaksi.

Seuraavaksi Fazer näytti, että tehokkainta ruokakulttuuria on liekittää Twitter. Fazer esitteli kolme uutta Reissumiestä: trans-reissumiehen, tummaihoisen reissumiehen ja ehdolliseen vankeuteen tuomitun reissumiehen.

Yhdet kylläiset hurrasivat, kun ruisleipäpussilla räjäytettiin ahdas mieskuva. Toiset kylläiset loukkaantuivat siitä, etteivät enää nähneet peilikuvaansa leipäpussissa, vain pelkkää punaista.

Ensin oli nälkä.

Kun oli ruokaa, se suussa ei saanut puhua.

Sitten ruoka puhui puolestamme ja nyt me arvotamme itseämme ja toisia sen mukaan, mitä suoliston läpi kulkee.

Kirjoittaja on kirjailija ja käsikirjoittaja.