Hei, Olisiko sinulla hetki aikaa keskustella maataloustukien ehdollisuudesta, ekojärjestelmistä tai maidon pohjoisesta tuotantotuesta? Aijaa, no anteeksi häiriöstä.

Ei mutta, kiinnostaisiko sinua miltä suomalainen maaseutu ja ruuantuotanto näyttävät 2030-luvulla, tai mitä syöt silloin? Haluaisitko, että maataloustukien avulla hidastettaisiin ilmastonmuutosta, vähennettäisiin vesistöjä rehevöittävää ravinnekuormitusta ja että viljelijä saisi kunnon palkan?

No niin, arvasin että alkaa kiinnostamaan.

EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa on valmisteltu seuraavalle vuonna 2023 alkavalle ohjelmakaudelle viimeiset kolmisen vuotta ja nyt on meneillään kansallisten suunnitelmien viimeistely ennen niiden lähettämistä EU-komission arvioitaviksi. Olen maanviljelyn ohella seurannut valmistelua viime vuodet mielenkiinnolla.

Ruuantuotanto ei ole Suomessa ollut kuuma puheenaihe viime vuosikymmeninä. Emme ole samanlainen ruokakulttuurimaa kuin vaikka keskieurooppalaiset sisarmaamme, joissa ruuantuottajien kiristäminen saa kansan tuella lantakärrien kipit pystyyn hallintorakennuksen edessä.

Muualla ruokakulttuuriin kuuluu myös se, että alkutuotantoa arvostetaan ja siitä keskustellaan.

Meillä maatalous ja etenkin maatalouspolitiikka on jätetty hyvin pienelle piirille, jota on voinut jopa häiritä viimeaikainen aiempaa laajempi kiinnostus.

Maatalouspolitiikan valmistelu ja sen yhteensopimattomuus tulevaisuuden, tai edes nykyhetken, kanssa ei vielä herättänyt mielenkiintoa mediassa tai kansalaisissa.

Vasta kun piirin ulkopuolelta tuleva vihreä kaupunkilaisnainen, sisäministeri, lausui tilastotietoja maatalouden ilmastopäästöjen kehityksestä, saatiin keskustelua aikaan. Hyvä alku.

Suomen maatalouspolitiikkaluonnosta lomakauden ja sadonkorjuun aikaan julkisesti arvioitaessa, maa- ja metsätalousministeriö julkaisi ympäristövaikuttavuusarvion. Luonnosta ehdittiin uutisoida jo jättiharppaukseksi päästöjen vähentämisessä, mutta kävi kuitenkin ilmi, että tosiasiassa maatalouden ilmastopäästöt jatkaisivat näillä suunnitelmilla kasvuaan, päästöjen kasvu vain hidastuisi.

Vielä pitäisi keskustella siitä, miltä suomalaisen ruuantuotannon tulisi näyttää 2030-luvulla? Mitä täällä oikeastaan pitäisi tuottaa ja millä edellytyksillä? Näistä nimittäin ollaan päättämässä seuraavan vuoden aikana.

Ruoka meiltä ei ole loppumassa välittömästi, mutta ruuantuotannon edellytykset ovat rapautumassa peltoeroosion lailla. 

Maatalous on voimakkaasti tuettua Suomessa, niin kuin muissakin länsimaissa, ja sillä on perusteensa. Mitkä ne ovat, siitä on eri näkemyksiä. On kuitenkin kaksi eri kysymystä, miksi maataloutta tuetaan ja MITEN se pitäisi toteuttaa?

EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa on Suomessa harjoitettu vuodesta 1995 ilman perustavanlaatuisia muutoksia - kun jostain on vuotanut, on laitettu paikkaa paikan päälle. Näin on syntynyt monimutkainen järjestelmä ja polkuriippuvuuksia, jotka eivät hetkessä kivutta taivu vastaamaan uusiin vaatimuksiin.

Maanviljelijälle pinta-alaperusteisesti maksettaville suorille, tai lähes suorille, tuille on monta erilaista nimeä ja ehtoa ja tuilla on saatu eriytettyä kasvien- ja eläintentuotanto maantieteellisesti.

Tukijärjestelmän etuna on kuitenkin se, että meillä on olemassa olevat rakenteet, siis asiantuntijat, virkakoneisto ja hallintojärjestelmä, sekä kaksi miljardia euroa rahaa vuodessa, joiden avulla voidaan toteuttaa myös toisenlaista politiikkaa.

Voisimmeko kotimaista tuotantoa kehittämällä vähentää tuontiruuan kautta ulkoistamaamme ympäristökuormaa? Voisimmeko parantaa ruuantuotannon huoltovarmuutta olemalla vähemmän riippuvaisia tuontipanoksista, kuten venäläisistä lannoitteiden raaka-aineista? Tai voisimmeko tuottaa jotain sellaista, millä olisi positiivinen ympäristövaikutus ja vientipotentiaalia?

Radikaali muutos yhdellä kertaa voi aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja häiriöitä ruuantuotannossa.

Tärkeintä olisi nyt muuttaa tämän suuren traktorin suunta ennen rotkoa. Heille, jotka ovat sen partaalla, tulee tarjota oikeudenmukainen poispääsy ahdingosta, ja vastuuttaa myös ruokaketjun muita osia.

Säilyttävää politiikkaa voi aina perustella historialla ja maataloustukien eri tavoitteilla, mutta maatalouspolitiikka on voitava myös kyseenalaistaa, kun elämme ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden kriisiä.

Ruoka meiltä ei ole loppumassa välittömästi, mutta ruuantuotannon edellytykset ovat rapautumassa peltoeroosion lailla.

Kun maatalouspolitiikkaa perustellaan maailman pohjoisimman ruuantuotannon kilpailukyvyllä eteläisempiin maihin nähden, niin meidän tulisi pohtia, mitä ylipäänsä Suomessa kannattaa tuottaa, ja miten?

Viljelijänä haluan osallistua keskusteluun syyllistymättä tai uhriutumatta, ratkaisuja hakien.

Juuso Joona

Kirjoittaja on joutsenolainen maanviljelijä ja tutkija, joka keskustelee aina mielellään ruuasta ja sen tuotannosta.

Kolumnista voi keskustella 3.11. klo 23.00 saakka.