Mannerheim-ristin ritari Viljo Suokas kuvattuna haavoittumisensa jälkeen vuonna 1941. Kuva: SA-Kuva

Viljo Suokas oli ensimmäinen Mannerheim-ristin ritariksi nimitetty kaukopartiomies. Hän haavoittui ja kuoli kaukana linjojen takana, mutta ruumis jäi kentälle. Suokkaan kuolemasta tulee keskiviikkona kuluneeksi 80 vuotta.

Venäläisten huoltotukikohdassa Sekeen lentokentän tuntumassa oli täysi rähinä päällä. Aikainen lokakuun aamu oli vielä hämärä, mutta äkisti se muuttui valoisaksi, kun rakennukset syttyivät tuleen kasapanoksista ja fosforikäsikranaateista. Suomalaisten 21-miehinen kaukopartio oli aloittanut hävitystyönsä.

Vänrikki Viljo Suokas, joka heitti erääseen taloon kasapanoksen sijaan muutaman käsikranaatin. Räjähdysten jälkeen hän harppasi sisään tupaan. Uunin luota kajahti kiväärin laukaus. Siellä oli puna-armeijan sotilas, joka oli onnistunut suojautumaan ja ampui Suokasta suoraan vatsaan. Lisää suomalaisia tuli paikalle. He saivat Suokkaan haavoittuneena ulos ja sytyttivät rakennuksen palamaan. Hänet kannettiin paareilla pois palavasta tukikohdasta.

Osasto Kuismasen kaukopartiomiehille tilanne oli vakava. Kohta perässä olisi lukematon määrä takaa-ajajia, he olivat syvällä vihollisen linjojen takana ja paareilla makasi heidän partionjohtajansa henkihieverissä.

Viljo Suokas ei ollut kuka tahansa sotilas. Hän oli jo 23-vuotiaana elävä sissilegenda ja ensimmäinen Päämajan kaukopartiomies, joka oli nimitetty Mannerheim-ristin ritariksi vuonna 1941.

Kun häntä esitettiin Marskin ritariksi marraskuussa 1941, kerrottiin perusteluissa muun muassa, että hän oli ollut vihollislinjojen takana jo yli 70 vuorokautta ". ollen kuitenkin matkoista huoliomatta aina yhtä reipas lähtemään matkalle uudelleen, näyttipä se kuinka vaikealta tahansa. Hänen partioretkillään tuhoamisen vihollisten lukumäärä lähentelee sataa, jonka lisäksi hän on tuhonnut huomattavan määrän vihollisen rautatie- ja puhelinkalustoa, autoja, teitä, siltoja ym.".

Harlussa vuonna 1920 rautatieläisen perheeseen syntynyt Viljo Valtteri Suokas oli ollut ennen talvisodan syttymistä asemamiehenä Suojärvellä Suvilahdessa. Se oli aivan rajan pinnassa, juuri sitä idemmäksi ei Suomessa päässyt.

Talvisodan sytyttyä hän oli ollut vapaaehtoisena vartiotehtävissä ja liittynyt vapaaehtoisena kiväärimiehenä JR 34:ään. Hän osoittautui sen verran kovakuntoiseksi ja muutenkin eteväksi, että hänet määrättiin sissiosastoon, joka partioi muun muassa Kollaan ja Lavajärven suunnalla.

Viljo Suokkaan (keskellä) johtama kaukopartio on palannut tehtävältä Juustjärvelle Itä-Karjalassa syksyllä 1941. Kuva: Sot. Virk. Eero Troberg

Rintamaveteraani vapautettiin yksiköstään varusmiespalvelusta varten sodan jälkeen huhtikuussa 1940. Siitä ei ehtinyt kulua kuin reilu vuosi, kun Suokas oli jo salaisissa tehtävissä rajan takana. Ennen jatkosodan syttymistä kesäkuussa 1941 hän johti vääpeliksi ylennettynä kolmen miehen partiota, joka tiedusteli luovutettua Lahnajärven - Kuolismaan - Ägläjärven aluetta Laatokan Karjalassa ja toi sieltä arvokkaita tietoja. Kun miehet olivat tulleet takaisin, alkoi jatkosota virallisesti seuraavana päivänä. Siitä tuli Suokkaalle kiireistä aikaa. Tässä muutamia aitoja aikalaiskirjauksia vuodelta 1941.

"2.-14.7. 3-miehinen partio vääp. Suokkaan johdolla suoritti pitkän ja rasittavan korpimarssin Lahnajärven pohjoispuolelta radalle Suojärvi - Loimola, suistaen sotilasjunan Näätäojan itäpuolella sekä suoritti samalla reitin varrella sotilaskohteiden tiedustelua."

"11. - 21.8. Vääp. Suokas osallistui kapt. Kuismasen johtamaan 10-miehiseen kaukopartioon. - - Tällä retkellä vääp. Suokas kunnostautui erikoisesti puhelinlinjojen ja autojen tuhoamisessa samoinkuin kaikissa kahakoissa, pelastaen valppaudellaan usen kerran partion yllätyksiltä."

"5. - 8.9. Vääp. Suokkaan johtama 21-miehinen partio tuhosi puhelinyhteydet tiellä Säämäjärvi - Äänislinna, sekä vääpeli Suokas itse erään toverinsa kanssa tuhosi mainitulla tiellä ensin 5-miehisen ryssän partion, yhden k-auton, jossa oli 7 henkeä sekä h-auton, jossa oli 1 eversti, 1 prik.komissari sekä kuljettaja. Partio sai h-autossa olleiden tärkeät asiapaperit haltuunsa."

Kuva: Lautamatti / SA-Kuva

Menneet olivat menneitä, ja nykyhetki näytti lohduttomalta Itä-Karjalan korvessa 4.10.1943. Kun kaukopartio oli taivaltanut pari tuntia poispäin palavasta Sekeen lentokentän huoltotukikohdasta, paareilla maannut Suokas pyysi miehiä pysähtymään. Suunnitelmana olisi ollut taivaltaa sopivalle järvelle, josta vesitaso olisi voinut evakuoida haavoittuneen kotiin. Voimat loppuivat kuitenkin kesken.

Useita sotakirjoja kirjoittanut ja kaukopartiomiehiä haastatellut Pentti H. Tikkanen on kuvannut Suokkaan kuoleman kirjassaan Marskin kaukopartioritarit (Karisto 1995).

"Pidetyn johtajan paarien ääressä karskit ja kokeneet sissit seisoivat avopäin mumisten Isä meidän -rukouksen. Suokkaan viimeinen pyyntö oli täytetty. Rukouksen päätyttyä hän menehtyi."

Vainaja kätkettiin sopivaan männyn juurakkoon, ja ympäristö miinoitettiin. Samaan aikaan alkoi jo kuulua konepistoolien laukauksia. Takaa-ajajat lähestyivät. Kaukopartio kiirehti matkaan.

Viljo Suokkaan ruumis jäi kentälle, eikä sitä koskaan löydetty. Myöhemmin sodan aikana erään toisen kaukopartion suunnitelmana oli sankarivainajan jäänteiden hakeminen kotiin, mutta se ei onnistunut. Suokas siunattiin kentälle jääneenä Suojärven evankelisluterilaiselle hautausmaalle, joka jatkosodan jälkeen jäi Neuvostoliiton puolelle.

Takaa-ajettu kaukopartio onnistui läpäisemään venäläisjoukkojen varmistuksen ja kulkemaan kymmeniä kilometrejä välillä aivan vihollisen nenän alla. Partio palasi omaan kenttävartioon kaksi päivää hävitysiskun jälkeen.

Lähteet. Lassi Saressalo. Päämajan kaukopartiot jatkosodassa.

Ilmari Hurmerinta ja Jukka Viitanen (toim.). Suomen puolesta. Mannerheim-ristin ritarit 1941 - 1945.

Artikkeli on julkaistu alun perin helmikuussa 2022.

Fakta

Kaukopartiomiehet Heikki Nykänen (vas.) ja Antti Vallebro (Vorho). Kuva: SA-Kuva, Sotamuseo

Sota-aikana nimitettiin Mannerheim-ristin ritareiksi 19 kauko- ja tiedustelupartiomiestä. Heistä kahdeksan oli Päämajan kaukopartiomiehiä. Yksitoista palveli puolestaan muiden yksiköiden kaukopartio-osastoissa, jotka toimivat usein laajoilla erämaa-alueilla.

Esimerkiksi 3. divisioonassa Uhtuan suunnalla palvellut luutnantti Veikko Leskinen oli ehtinyt helmikuuhun 1943 mennessä tehdä partiomatkoja noin 5?000 kilometrin verran.

Eräät kaukopartioritareiden matkoista olivat tavallistakin pidempiä ja hankalampia. Yksi kuuluisimmista reissuista on ylikersantti Antti Vorhon (myöh. Vallebro) johtama partiomatka Stalinin kanavan itäpuolella ja Vienanmeren rannalla elo-syyskuussa 1942. Partio oli vihollislinjojen takana yhteensä 56 vuorokautta. Miehet joutuivat olemaan vailla muonatäydennystä 25 vuorokautta, kun radio oli mennyt epäkuntoon. Tiedustelutehtävien lomassa kaukopartio joutui myös kolmesti tulitaisteluun vihollisen kanssa.

Vorhon partio taivalsi korvessa jalan lähes kaksi kuukautta ja hoippui aivan nääntyneinä takaisin omaan tukikohtaan. Siitä tuli sota-ajan pisin kaukopartio.

Antti Vorhon elämäntarina on muutenkin erityinen. Hän oli syntyjään inkeriläinen ja muuttanut Suomeen 1930-luvulla. Vielä sota-aikana hän oli Neuvostoliiton kansalainen. Sodan jälkeen hän muutti inkeriläisen taustansa vuoksi Ruotsiin Lyckseleen, jossa hän kuoli vuonna 1991.

Viimeinen elossa ollut kaukopartioritari oli Heikki Nykänen, joka toimi 3. divisioonan kaukopartio-osastossa sekä Päämajan kaukopartioissa. Hän suoritti myös laskuvarjohyppykurssin. Nykänen kuoli 91-vuotiaana Porissa vuonna 2011.