Syyskuun 11. päivän terrori-iskuista tulee kuluneeksi 22 vuotta. IS kertoo ensimmäisenä osuman saaneen WTC-tornin uhrien, pelastajien ja selviytyjien tarinan.

Tämä juttu on julkaistu alun perin 4.9.2021. IS julkaisee artikkelin uudestaan terrori-iskujen vuosipäivän johdosta.

Arviolta yli 15?000 ihmistä oli ehtinyt saapua työpaikoilleen New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin aamulla 11. syyskuuta 2001 ennen kuin kaikki alkoi.

Kun American Airlinesin Boeing 767 -matkustajakone törmäsi WTC:n ykköstornin eli pohjoistornin seinään kello 8.46, osumakohdassa tai sen yläpuolella oli 1?356 ihmistä.

Useita satoja kuoli heti. Eloonjääneet eivät vielä tienneet, että hekin kuolisivat seuraavan 102 minuutin aikana.

Osumakohta oli 93. ja 98. kerrosten välissä, ja yläkerrokset täyttyivät nopeasti savusta. Tulipalon valtava kuumuus alkoi hohkaa ylöspäin.

Jotkut rikkoivat ikkunoita ilmaa saadakseen, mutta palo sai vain lisää imua.

Ensimmäinen ajatus monilla oli kiivetä ylöspäin. Katolla olisi ainakin ilmaa. Parhaassa tapauksessa siellä odottaisi pelastus helikopterin muodossa.

Ei odottanut.

Eikä katolle edes päässyt.

- Avatkaa nämä helvetin ovet, erään tuntemattomaksi jääneen miehen kuultiin karjuvan radiopuhelimeensa.

WTC-torneja operoiva satamalaitos oli tehnyt jo vuosia aiemmin päätöksen, jonka New Yorkin palolaitos oli hyväksynyt. Ovet pidettäisiin lukossa itsemurhakandidaattien, erilaisten hurjapäiden ja vandaalien takia. Sähkölukkoja ei tuhon keskellä enää saatu etänä auki.

Poliisihelikopterit kiertelivät katon ympärillä ja pelastajat pohtivat, voisivatko ne laskeutua tai laskea pelastusköyden katoille.

Lopulta tuli päätös: sellaista ei yritetä, sillä savun ja kuumuuden takia ilmavirrat voisivat riepotella kopterit päin torneja. Eikä katolla ollut pelastettaviakaan.

Helikopterit eivät pystyneet pelastamaan ihmisiä tornin katolta. Kuva: Reuters

Ykköstornin katon tuntumassa 400 metrin korkeudessa työskenteli 53-vuotias Steve Jacobson, WPIX-TV:n teknikko, joka hoiti huoltokerroksiin asennettuja tv-lähettimiä.

Kahden lapsen isä oli ollut 110:ssä kerroksessa sijaitsevassa lähetyskopissaan myös vuonna 1993, kun terroristien autopommi oli räjähtänyt WTC:n kellarissa. Jacobson oli kieltäytynyt poistumasta, ennen kuin oli korjannut tv-kanavansa lähettimet.

Steve Jacobson Kuva: The New York State Broadcasters Association

Nyt hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa.

- Steve, oletko ok?, kysyi ystäväänsä ja kollegaansa puhelimella yhteyden saanut Victor Arnone.

- Täällä on kuuma. Mitä on tapahtunut, Jacobson vastasi ensimmäiseen puheluun.

Arnone neuvoi Jacobsonia turvautumaan lähetinkoppiin vuoden 1993 iskun jälkeen sijoitettuun pieneen happilaitteeseen. Samanlaisia käytettiin esimerkiksi hiilikaivoksissa pelastautumista varten.

Pian Jacobson istui WTC:n huipulla happea pullosta haukkoen.

Arnone soitti toisen kerran. United Airlinesin matkustajakone oli kello 9.03 rysähtänyt suorassa tv-lähetyksessä viereisen WTC 2:n eli etelätornin kylkeen.

- Steve, kyseessä on terrori-isku. He osuivat toiseenkin torniin. Yritä päästä katolle, Arnone sanoi.

- En voi lähteä huoneesta koska on niin kuuma. Hommaa minut pois täältä. Lähetä apua.

Sitten linja hiljeni.

Kakkostorni romahti kello 9.59. Ykköstorni puoli tuntia sen jälkeen.

Ykköstornin yläosassa oleville ei ollut jäänyt edes yhtä hätäportaikkoa alaspäin osumakohdan ohi, toisin kuin kakkostornissa.

Kun jalkojen alla oli hehkuva horna, seurasi yksi katastrofin järkyttävimmistä ilmiöistä. Jopa 200 ihmisen on laskettu pudonneen tai hypänneen tornista.

Toiset valitsivat tukehtumisen sijaan äkkikuoleman, toiset yksinkertaisesti työnnettiin alas, kun ihmiset tungeksivat hädissään pieniin ikkunoihin savua pakoon.

- Kuului vain huminaa - ja mätkähdys, poliisilääkäri Gregory Fried kuvaili tornin juurelle saapuneiden kokemusta, jota paikalla olleet eivät ikinä unohda.

- Putoavien ihmisten vaatteiden ääni kuulosti lipulta tai purjeelta myrskyssä, poliisi Quentin DeMarco kertoi.

Pelastustyöntekijät saivat veriroiskeita vaatteisiinsa ruumiiden murskaantuessa katuun heidän lähellään. Palomies Danny Suhr kuoli suorasta osumasta. WTC:n sisäänkäynnin liiketunnistimella toimivat automaattiovet avautuivat ja sulkeutuivat jatkuvasti, eivät kulkijoiden vaan niiden eteen putoavien ihmisten takia.

Eräs mies ja nainen hyppäsivät yhdessä toisiaan kädestä kiinni pitäen. Tapahtumia kauempaa seuraavat saattoivat vain tuijottaa epäuskoisina näkemäänsä. Jotkut putoajia kuvanneet käänsivät kameransa sivuun, koska näky oli niin karmea, ja kuolemaansa syöksyvät ihmiset ansaitsivat yksityisyytensä.

Yksi kovaksikeitetty kuvajournalisti, uutistoimisto AP:n Richard Drew, ei kuitenkaan laskenut työvälinettään vaan tallensi jälkipolville kuvan, joka jäi historiaan nimellä Falling Man, putoava mies. Se julkaistiin seuraavana päivänä lukuisissa medioissa ympäri maailmaa.

Katastrofin alkuhetkien järkyttävin näky olivat tornista putoavat ja hypänneet ihmiset. Kuva: Richard Drew / AP / Lehtikuva

Niin kiistelty kuin kuva onkin, se on vangitseva. Taustalla WTC:n suora seinä, etualalla eleettömästi pää edellä kohti maata syöksyvä ihminen. Kuvaa on syytetty tunkeilevaksi, mutta sille on annettu myös syviä symbolisia merkityksiä.

Sota ja terrori oli saapunut Amerikan mantereelle ensi kertaa yli vuosisataan. Falling Man on kuin Tuntematon sotilas ja symboli hetkestä, jolloin maailma muuttui ja Yhdysvallat astui sotaan.

Falling Manin henkilöllisyyttä voidaan vain arvailla.

Sopivista tuntomerkeistä huolimatta eräs perhe kieltäytyi uskomasta, että putoaja olisi heidän omaisensa, koska perhe oli katolinen ja itsemurha uskonnossa tabu.

Eräälle toiselle perheelle asia ei ollut niin arka, ja he ovat kertoneet pitävänsä mahdollisena, että kyseessä on viimeinen kuva heidän läheisestään.

Jonathan Briley, 43, työskenteli ääniteknikkona WTC 1:n ylimmissä toimitiloissa olleessa Windows on the World -näköalaravintolassa kerroksissa 106-107. Hän oli unelmatyöpaikassaan, jonne hän suuntasi aina aamuvarhain toteuttaakseen yhtä harrastustaan, auringonnousujen katselua.

- Hän sanoi minulle aina, ettei ole mitään vastaavaa, sisar Gwendolyn Briley-Strand kertoi.

Briley oli musikaalisesti lahjakas ja soitti baptistikirkkonsa tilaisuuksissa. Hän kävi ilahduttamassa pianon- ja kitaransoitollaan myös sairaaloissa ja sairaiden kodeissa.

Hän kärsi astmasta, minkä vuoksi sisar on taipuvainen uskomaan, että henkeä saadakseen Briley on kurkotellut ikkunassa. Ja pudonnut tai hypännyt.

Myös yksi erityistuntomerkki sopii Brileyyn: hän puki joka päivä kauluspaitansa alle rakkaan oranssin t-paitansa. Se oli niin pinttynyt tapa, että Hillary-vaimo kiusoitteli miestä siitä toistuvasti.

Oranssi loistaa kirkkaana myös osassa Richard Drewn kuvista, kun ilmavirta kuorii valkoisen paidan Falling Manin yltä.

Windows on the World -ravintolasta avautuivat maisemat New Yorkin ylitse. Kuva: Andrea Renault / Zuma / MVPhotos

Christine Olender Kuva: CBS Chicago

Windows on the Worldin apulaisjohtaja Christine Olender käytti ilmeisesti käytävän hätäpuhelinta ja soitti satamapoliisin johtokeskukseen noin kello 9.

Elämänsä asiakaspalvelulle omistanut 39-vuotias nainen etsi loppuun asti helpotusta ravintolassa kaitsemalleen Risk Waters -yrityksen konferenssiryhmälle.

Olender: Useimmat ihmiset ovat 106. kerroksessa, koska 107:ssä on liikaa savua. Tarvitsemme ohjeet, minne ohjaamme vieraamme ja työntekijämme, niin pian kuin mahdollista.

Keskus: Ok, teemme parhaamme. Palokunta ja kaikki ovat tulossa. Yritämme päästä luoksenne. Soittakaa takaisin muutaman minuutin päästä ja kerron mitä kautta voitte yrittää alas. Ovatko kaikki porraskäytävät A, B ja C tukossa ja savuisia?

Olender: Porraskäytävät ovat täynnä savua. Ja minun... palopuhelimeni ei toimi.

Keskus: Kaikki linjat ovat poikki. Mutta kaikki ovat tulossa, palokunta...

Olender: Tilanne 106. kerroksessa huononee.

Keskus: Ok, hyvä ystävä, me teemme kaikkemme päästäksemme luoksenne. Ok?

Olender: Mutta minne... voitteko te... voitteko edes ohjata meidät oikeaan kohtaan rakennuksessa? Minne alueelle... mihin meidän pitäisi mennä, missä ei olisi kaikkea tätä savua?

Keskus: Kun tiedämme tarkkaan. mistä suurin osa savusta tulee, me voimme ohjata teitä. Kuten sanoin, soittakaa kohta takaisin.

Seuraavien minuuttien aikana Olender soitti useita puheluita satamapoliisiin, jolta neuvot olivat vähissä ja joka saattoi vain toistaa vakuutteluja, että apu on matkalla.

Olender: Hei, tässä on Christine taas, Windows on the Worldista 106. kerroksesta. Tilanne huononee täällä nopeasti.

Keskus raportoi kuulemansa muille ihmisille taustalla.

Olender: Meiltä... puhdas ilma loppuu nopeasti. Minä en liioittele.

Keskus: Rouva, tiedän että ette liioittele. Saamme paljon näitä puheluita. Lähetämme palokunnan ylös heti kun mahdollista. Sinulta Christine on tullut neljä puhelua, paikalla 75-100 ihmistä, 106. kerros.

Olender: Mitä me teemme ilman kanssa? Voimmeko rikkoa ikkunan?

Keskus: Voitte tehdä mitä vain saadaksenne... öö, ilmaa.

Olender: Hyvä on.

Iskun uhrien puhelimia ja tekstihakulaitteita löytyi tuhoutuneiden tornien raunioista. Kuva: Sarah Mercier / Newseum via MVPhotos

WTC:n vuokralaisista surullisimmin isku osui 101-105. kerroksissa toimineeseen investointipankki Cantor Fitzgeraldiin, jonka työntekijöistä kuoli 658, noin kaksi kolmasosaa yrityksen koko New Yorkin työvoimasta.

Joukkovelkakirjojen välittäjä David Kravette odotti jo malttamattomana kokousvieraitaan, jotka olivat myöhässä. Viimein noin kello 8.40 hän sai alakerrasta puhelun, että yhdellä vieraista ei ollut vaadittavaa henkilöllisyystodistusta ja jonkun pitäisi käydä kirjaamassa hänet sisään.

Normaalisti Kravette olisi lähettänyt avustajansa alakertaan.

- Takanani istui tyttö, avustaja, joka oli tosi avulias tyyppi. Mutta hän oli 8,5 kuukaudella raskaana. Sanoin itselleni, että en aio pistää häntä menemään alas. Päätin mennä itse, Kravette muisteli myöhemmin.

- Alakerrassa heitin asiakkailleni: Kuka teistä tomppeleista unohti henkkarinsa?

Käytännössä samalla hetkellä rakennus vavahti osuman voimasta.

Seuraavaksi Kravette näki jotain epätodellista, kun palava lentokonepolttoaine syöksyi hissikuiluja pitkin alaspäin aulaan saakka.

- Yhtäkkiä keskushissien kuilusta levisi tulipallo kaikkialle. Minusta alle kymmenen metrin päässä olevat ihmiset lensivät sen voimasta maahan ja syttyivät palamaan, Kravette muisteli.

Cantor Fitzgeraldiin liittyy myös toinen erikoisen onnenpotkun kautta syntynyt selviytymistarina. Yrityksessä työskennellyt Monica O'Leary oli saanut potkut iskuja edeltävä päivänä ja kerännyt amerikkalaiseen tapaan saman tien kamansa pois.

- David Kravette soitti minulle. En edes tiennyt, oliko hän elossa. Hän sanoi: milloin tulet takaisin? Haluamme sinut takaisin.

- Niin outoa kuin se onkin, koska minut oli irtisanottu iltapäivällä 10. syyskuuta ja koska HR-osastolta kaikki kuolivat, minua ei ollut virallisesti poistettu henkilöstöstä. Menin vain takaisin töihin, eikä minua tarvinnut edes palkata uudestaan. En ollut koskaan ollut poissa, uuden uran yrityksessä tehnyt O'Leary kertoi.

Cantor Fitzgeraldin työntekijän luottokortti löytyi tuhon raunioista. Kuva: Lucas Jackson / Reuters

Kuka oli se avustaja, jota David Kravette ei - tapojensa vastaisesti - lähettänyt alakertaan, koska tämä oli raskaana? Sitä ei yhtiön muistokertomuksissa ole tiettävästi koskaan paljastettu, koska tieto voisi olla piinallinen.

Syyskuun 11. päivän iskujen uhrien muistotiedoissa mainitaan 10 naista, joiden lapsi ei koskaan ehtinyt nähdä maailmaa. Heistä kaksi työskenteli Cantor Fitzgeraldilla.

Seitsemännellä kuukaudella raskaana ollut Deanna Galante, 32, olisi pian aloittanut äitiyslomansa. Lapsirakas nainen oli pitkään tukenut rahallisesti kummilasta Kolumbiassa, ja hän odotti innoissaan omaa äitiyttään.

- Edellisenä iltana katselimme kuinka vauva liikkui hänen vatsassaan, aviomies Anthony kertoi Staten Islandin paikallislehdelle.

- Olimme ostaneet jo vaatteita ja vaippoja. Tilasimme Disneyn kirjoja. Yksi saapui postissa tapahtuneen jälkeen.

Deanna Galanten muistosivuilla kirjoitukset jatkuvat loputtomiin. Viimeisin on osoitettu Deannalle ja tämän syntymättömälle poikavauvalle. Sen on kirjoittanut lanko Joe Galante:

Mike Rambousek on varma, että hänellä on kuva 27-vuotiaan Lucas-poikansa viimeisistä hetkistä.

Luke-nimellä tunnettu mies työskenteli Cantor Fitzgeraldilla tietokoneinsinöörinä 103. kerroksessa. Isä on lukemattomia kertoja zoomannut ja käännellyt Reutersin valokuvaajan Jeff Christensenin pohjoistornin yläosista ottamaa kuvaa, jossa joukko ihmisiä roikkuu ikkunoissa. Hahmo ja vaatetus täsmäävät.

Lucas Rambousekilla oli tshekkiläiset sukujuuret. Kuva: CTK via Zuma / MVPhotos

Miehen alapuolella ikkunassa on toinen hahmo, joka vaikuttaa elottomalta. Näyttää siltä kuin ulos ikkunasta kurkottava mies varmistaisi, ettei tämä putoa.

Luke ei olisi hypännyt, isä uskoo.

- Hän pitelee jotakuta, joten ei hän olisi luovuttanut. Hänellä oli kultainen sydän.

Mikäli hahmo todella on Luke Rambousek, hän oli myös sitkeä. Kuva on otettu vain noin 15 minuuttia ennen tornin sortumista, jolloin ihmiset olivat olleet ikkunoissa jo yli tunnin.

Isä uskoo, että hänen poikansa viimeiset hetket tallentuivat tähän kuvaan. Kuva: Jeff Christensen / Reuters

Syntymätöntä vauvaa kantoi tiettävästi vatsassaan myös Patricia Massari, Marsh & McLennan -rahoituskonsernin analyytikko, joka opiskeli iltaisin suorittaakseen loppuun yliopistotutkinnon.

Nainen oli tehnyt samana aamuna positiiviseksi osoittautuneen raskaustestin. Hän oli kuitenkin työmatkalla käynyt ostamassa uuden testin varmistuksen vuoksi. Massari soitti juuri miehelleen kertoakseen asiasta.

- Voi luoja, nainen ehti sanoa ennen kuin puhelu katkesi.

Louis Massari muistaa ajatelleensa, että vaimo oli ehkä pudottanut luurin lattialle tai kaatunut ja vetänyt vahingossa johdon seinästä.

Ehtikö Patricia Massari nähdä kohti syöksyvän lentokoneen? Todennäköisesti ainakin joku 93-100. kerroksissa sijainneen Marsh & McLennanin 295 työntekijästä ehti, sillä he olivat juuri osumakohdassa.

Jopa satojen ihmisten on arveltu kuolleen heti murskaantumalla tai palamalla lentokonepolttoaineen räjähdyksessä. Yhden Marsh & McLennanin työntekijän ruumiin jäänteitä löytyi myöhemmin peräti viiden korttelin päästä.

Patricia Massarin kuva oli vuonna 2014 tuotu WTC-muistomerkille, jossa on kaikkien uhrien nimet. Kuva: DDP USA / MVPhotos

World Trade Centerin kaksoistorneissa ja niiden ympäristössä kuoli noin 2?600 ihmistä.

Tuho oli niin täydellinen, että tähän päivään mennessä heistä on oikeuslääketieteellisesti tunnistettu vain 1?645.

Ernest James Kuva: Daily Mail

Harlemilainen Ernest James, 40, työskenteli Marsh & McLennanilla IT-asiantuntijana ja oli todennäköisesti lähdössä yövuorosta kotiin koneen osuessa torniin

- Kun en saanut häneen yhteyttä, minä jotenkin vain tiesin, tyttöystävä Monique Keyes sanoi myöhemmin.

Omaiset ja ystävät saivat kuitenkin odottaa varmuutta kymmenen vuotta. WTC:n raunioista purkutöiden yhteydessä talteen kerätyistä kudoksista saatiin vuonna 2011 useiden dna-testien jälkeen selville, että ne kuuluivat Jamesille.

- Nyt voin sanoa hyvästit lopullisesti ja täydellisesti, koska syvällä sisimmässäni olen elätellyt toivoa, että minun ei täytyisi, Keyes kuvaili.

Pari oli ennen iskuja valmistelemassa häitään.

- Hän rakasti sitä, että sai ihmiset nauramaan.

Viimeisimmät WTC-uhrien varmat tunnistukset on tehty vuonna 2019.

World Trade Centerin raunioista löytyneitä kulkukortteja. Kuva: Reuters

Kuolemanlinja kulki ykköstornin 91. ja 92. kerroksen välissä. Sen yläpuolelta kukaan ei tullut alas.

Kuolemanlinja kulki ykköstornin 91. ja 92. kerroksen välissä.

Vaikka American Airlinesin koneen törmäyskohta alkoi kerrosta ylempää, portaikkojen sortuneet väliseinä- ja teräsrakenteet estivät pakenemisen myös 92. kerroksesta.

Tämän huomasi nopeasti Carr Futures -meklarifirman irlantilaisamerikkalainen Damian Meehan, atleettinen 32-vuotias gaelilaisen jalkapallon pelaaja, jolla olisi riittänyt voimia raivaamaan portaikko auki, jos se ylipäätään olisi ollut mahdollista.

- Täällä on asiat tosi huonosti. Hissit eivät enää toimi, Meehan ehti kertoa puhelimessa veljelleen Eugenelle, joka toimi palomiehenä Bronxissa.

- Menkää portaikkoon katsomaan, mistä savu tulee ja sitten lähdette vastakkaiseen suuntaan, veli neuvoi.

- Menoksi, Meehan rykäisi viime sanoikseen veljelleen.

92. kerroksessa oli myös tavarapörssin välittäjä Tom McGinnis, 41. Hänen kohtalokseen koitui myöhässä alkanut kokous Carr Futuresilla, minkä vuoksi hän ei ollut ehtinyt poistua rakennuksesta.

Vaimo Ileana McGinnis ei osannut huolehtia miehensä puolesta, vaikka oli yrittänyt turhaan soittaa tälle. Viimein kello 10.20 vaimon puhelin soi.

- Oletko sinä kunnossa vai et, vaimo kysyi.

- Me olemme 92. kerroksessa emmekä pääse pois, mies vastasi.

- Rakastan sinua. Pidä huolta Caitlinista, McGinnis jatkoi parin tyttäreen viitaten.

- Älä hermostu. Te olette kovia kavereita, kyllä te keinot keksitte. Varmasti te pääsette sieltä vielä ulos, Ileana McGinnis intti.

Ileana ja Tom McGinnis Kuva: McGinnisin perheen kuvat / NBC News

- Sinä et ymmärrä. Ylemmistä kerroksista ihmiset hyppivät ikkunasta ulos, McGinnis sanoi.

- Älä sulje puhelinta, Ileana aneli.

- Minun on mentävä lattialle makaamaan, mies vastasi.

Kaksi minuuttia myöhemmin torni romahti ja kaikki 92. kerroksessa olleet noin 70 ihmistä saivat surmansa.

Pohjoistorniin lentänyt kone tuhosi kaikki kolme porraskäytävää ja esti pääsyn alas. Kuva: Allan Tannenbaum / Polaris / MVPhotos

Yläkerroksissa olleiden kohtalo oli käytännössä sinetöity jo vuonna 1968, kun WTC:n rakennuttaja ja omistaja, New Yorkin satamavirasto, oli hyödyntänyt uusia löyhentyneitä rakennusmääräyksiä. Piirustuksista jätettiin pois kolme hätäportaikkoa, jotka aiemmat määräykset olisivat vielä vaatineet.

Vuonna 1973 avautuneissa torneissa portaikkoja oli vain kolme, ja lopullinen niitti ihmisten pelastautumisyrityksille oli niiden sijoittelu. Jotta toimistotiloista oli saatu avarat, kaikki kolme portaikkoa olivat lähellä rakennuksen ydintä. Ne tuhoutuivat samalla iskulla.

Poikkeuksena oli WTC 2:n A-portaikko, jota suojasi iskukohdassa ollut painava hissilaitteisto. Etelätornin A-portaikkoa pitkin laskeutui tiettävästi turvaan ainakin 18 ihmistä iskukohdan yläpuolelta.

WTC:n rakennuspäällikkö, arkkitehti Frank De Martini joi kahvia ja rupatteli työtovereidensa ja vaimonsa Nicolen kanssa toimistossaan 88. kerroksessa, kun he kuulivat räjähdyksen ja tunsivat tornin kallistuvan.

Kyseessä oli tuttu ilmiö kovalla tuulella, mutta koskaan aiemmin 417-metrinen jättiläinen ei ollut kumartanut näin paljon. Hitaasti se palasi takaisin pystysuoraan. Kukaan ei silti käsittänyt heti, että torniin oli törmännyt jokin, vaan räjähdystä luultiin pommiksi.

Seuraavan reilun tunnin kuluessa Frank De Martini, 49-vuotias italianamerikkalainen, piirsi nimensä WTC:n sankareiden kirjaan. Hän oli kaikkialla, pelasti jumiin jääneitä, antoi ohjeita ja raportoi vaurioista.

De Martinia on kuvailtu synnynnäiseksi sankariksi, kylmähermoiseksi, pelottomaksi mieheksi, joka kerran hääti yllättämänsä murtovarkaan kodistaan baseball-maila aseenaan. Kun ykköstorniin hyökättiin ja hissikuilusta syöksynyt tulipallo sytytti myös 88. kerroksessa paloja, De Martini etsi vapaan portaikon ja komensi vaimonsa ja kaikki löytämänsä kollegat sitä pitkin alas.

- Lääkäriä tarvitsevat ja astmasta kärsivät menevät ensin, De Martini ilmoitti.

Vaimolleen hän vakuutti seuraavansa pian perässä.

Sitten hän kääntyi ympäri, pisti kypärän päähänsä ja lähti etsimään lisää evakuoitavia yhdessä kollegansa sekä sorkkaraudan ja taskulampun kanssa - ilman minkäänlaista pelastusalan koulutusta.

De Martini pomppaa esiin useiden pelastuneiden tarinoissa.

89. kerroksessa Diana DeFontes, Tirsa Moya ja iäkäs Raffaele Cava olivat yrittäneet päästä portaikkoon vain huomatakseen, että tie oli tukossa. Sitten joku väänsi oven auki toiselta puolen niin että karmin kipsilevyt murtuivat, ja kolmikko pääsi pinteestä. Myöhemmin he tunnistivat valokuvista, että yksi pelastajista oli Frank De Martini.

90. kerroksen hissiaulassa räjähdyksestä tällin saanut Anne Prosser soitti äidilleen olevansa jumissa yhdessä monen muun kanssa. Sitten pimeyttä leikkasi taskulampun valo ja kaksi miestä johdatti heidät portaikkoon. Kyseessä olivat melko varmasti De Martini ja toinen satamaviraston mies, Pablo Ortiz.

86. kerroksessa Louis Lesce oli jäänyt odottamaan ohjeita muiden kanssa. Alhaalta pelastusta ei olisi koskaan ehtinyt tulla, mutta se tuli kypäräpäisten De Martinin ja Ortizin henkilöityminä.

On arvioitu, että ainakin 70 ihmistä saa kiittää elämästään De Martinia kumppaneineen.

De Martini saattoi evakuoituja useita kerroksia aina 78:een asti, jossa hän pysähtyi: hänen oman osastonsa rakennustarkastaja Tony Savas, 72, oli jumissa hississä, koska se oli pysähtynyt hieman ohi kerroksen. Raa'alla voimalla ovia raotettiin sen verran, että yksi miehistä pääsi käsiksi lukitusmekanismiin. Eläkkeestä kieltäytynyt Korean sodan veteraani Savas hyppäsi ulos hissistä ja liittyi kollegojensa pelastusjoukkoon.

78. kerroksessa De Martini teki myös jonkin havainnon, jonka merkitys ei koskaan ehtinyt selvitä. Hän antoi radiollaan raportin, jonka kuuli yksi hänen katutasossa oleva kollegansa.

- Täällä rakennustarkastajien johtaja... Hissi, pikahissit ovat vaarassa pudota. Varautukaa siihen. Kuuluuko, De Martini raportoi.

Sitten De Martini pyysi yllättäen rakennustarkastajia 78. kerrokseen. Yläaulan seinien kipsilevyt olivat paikoin sortuneet paljastaen hissikuilut ja rakennuksen ytimen. Mitä De Martini epäili, paitsi hissien romahtamista? Sitä ei tiedetä, koska kukaan ei tietenkään enää voinut kiivetä katsomaan.

Tiettävästi viimeinen havainto De Martinista kumppaneineen on reilu tunti ykköstornin osuman jälkeen, noin puoli tuntia ennen romahdusta, kun miehet suuntasivat 78. kerroksesta uusiin portaikkoihin etsimään loukkuun jääneitä.

Frank De Martinin ja Pablo Ortizin ruumiista ei koskaan löydetty jälkeäkään, ei edes dna:ta. Heidän lisäkseen pelastuspartion jäsenistä kuolivat Peter Negron ja Carlos da Costa sekä kertaalleen hissistä pelastettu Tony Savas.

Heidän pelastamansa ihmiset täyttivät netin muistosivustot kirjoituksillaan ja saapuivat myös omaisten järjestämään muistotilaisuuteen.

De Martinin vanhalle tädille Italiaan viestin vei hänen serkkunsa Enrico Tittarelli, joka käänsi ja luki tälle lehtijutun miehen sankaruudesta.

- Hetken aikaa Frank oli taas kanssamme. Elävänä, rohkeana, anteliaana ja pelottavan huimapäisenä. Sellaisena kuin me olimme hänet tunteneet, Tittarelli kuvaili.

Päällisin puolin kumpikin heistä oli loppuun asti rauhallinen.

Kolmen lapsen äiti, Julien J. Studley -kiinteistöyrityksen sihteeri Patricia Puma, 33, jäi yhdessä työtoverinsa Jim Gartenbergin kanssa jumiin 86. kerrokseen, koska kaatunut seinä esti heidän pääsynsä portaisiin.

Patricia Puma Kuva: Staten Island Advance

Puma puhui miehensä Kevinin kanssa neljä kertaa puhelimessa, ja mies yritti patistaa heitä etsimään yhä uusia pakoreittejä.

- Meitä neuvotaan hengittämään märän vaatteen läpi, Puma kertoi miehelleen Kevinille.

Neuvot tulivat Gartenbergiltä, joka antoi myös live-puhelinhaastattelun ABC-kanavalle toivoen että saisi sillä kiinnitettyä pelastusmiehistöjen huomion olinpaikkaansa. Mies kuvaili uutisissa rauhallisella äänellä ilmanlaadun heikkenevän, mutta heidän olevan vahingoittumattomia.

- Olemme 86. kerroksessa, East Riverin puolella, Gartenberg toisteli.

Kaksikko ei vielä tunninkaan jumissa olon jälkeen panikoinut.

- Rakastan sinua, Pumat vaihtoivat viimeiset toivotukset kello 9.50.

Kymmenen minuuttia myöhemmin linja ei enää toiminut.

Dust Lady, pölynainen. Sillä nimityksellä Marcy Borders tuli tunnetuksi koko maailmalle. Kuva WTC:n romahduksen nostattaman tomun peittämästä jakkupukuisesta naisesta symboloi maailman talouskeskuksen täystuhoa, ja freelancer Stan Hondan kuva nousi yhdeksi päivän ikonisimmista.

Marcy Bordersin tarina on esimerkki myös siitä, että WTC:n kauhut eivät päättyneet tornien sortumiseen vaan iskut vaativat uhreja yhä tänäkin päivänä.

Kuvaaja Stan Honda ikuisti Marcy Bordersin etelätornin romahduksen nostattaman pölypilven keskellä. Kuva: Stan Honda / AFP / Lehtikuva

Borders työskenteli Bank of American oikeusavustajana pohjoistornin 81. kerroksessa ja panikoi pahasti jo tornin vavistessa. Kollegat rauhoittelivat häntä, mutta sitten ihmisiä alkoi putoilla ikkunoiden editse. Kaikki ryntäsivät kauhuissaan portaisiin vain löytääkseen vieläkin hurjempia näkyjä.

- Ihmiset karjuivat varomaan lasia. Siellä oli loukkaantuneita, joilla oli esineitä kehossaan, palaneita kalloja. Vastaantulevat palomiehet huusivat: juoskaa, älkääkä katsoko taaksenne, Borders kertasi myöhemmin.

Matka kapeissa, sokkeloisissa portaissa kesti niin kauan, että Borders päätyi kadulle samalla hetkellä, kun etelätorni romahti. Tuntematon veti hänet turvaan oikeaan suuntaan, mutta hyökyaallon lailla edennyt pöly ja tuhka tunkeutui kaikkialle.

- Aina sisään hengittäessä suu täyttyi siitä kokonaan. Olin tukehtumaisillani. En nähnyt kättäni edessäni ja hoin vain itselleni "en halua kuolla, en halua kuolla".

Borders selvisi, mutta alamäki alkoi. Masennus ja posttraumaattinen stressi johtivat huumeiden ja alkoholin käyttöön, parisuhteen kariutumiseen ja kahden lapsen huoltajuuden menetykseen.

Borders käveli kuitenkin henkiset WTC-portaat alas vielä kerran ja pelastautui kurimuksesta. Hän kertoi myöhemmin haastattelussa, että onnistui ottamaan itseään niskasta kiinni sen jälkeen kun terroristijohtaja Osama bin Laden oli surmattu vuonna 2011.

Raitistunut Borders sai nauttia jälleen myös äitiydestään - mutta elämällä ei ollut tarjolla pysyvää onnea.

Hän sairastui vatsasyöpään ja kuoli 42-vuotiaana vuonna 2015.

Hän itse oli vakuuttunut, että WTC-pöly ja romahduksessa vapautuneet pienpartikkelit aiheuttivat syövän. Sitä on mahdoton todentaa pitävästi, mutta Yhdysvalloissa on laskettu jopa tuhansien tornien vaikutusalueella olleiden henkilöiden sairastuneen syöpään.

Nykyisin erilaisia henkisiä ja fyysisiä oireita kärsiviä on virallisesti yli satatuhatta, ja he ovat oikeutettuja tukeen. WTC Health Program ottaa edelleen vastaan myös uusia hakemuksia.

Marcy Bordersin omaisilla ovat jäljellä muistot naisesta, jonka taistelussa oli ylä- ja alamäkiä.

- Hän ei ollut vain pölynainen vaan minun sankarini, tytär Noelle kuvaili haastattelussa.

- Pöly on laskeutunut, ja hän on nyt vapaa.

Marcy Borders menehtyi vuonna 2015. Kuva: Allan Tannenbaum / Polaris / MVPhotos

Ihmiset eivät olleet ainoita sankareita pohjoistornissa.

Omar Rivera ja Salty-koira Kuva: Justin Lane

Satamalaitoksen IT-asiantuntijan Omar Riveran oli haasteellista suunnistaa pohjoistornin 71. kerroksesta portaisiin vakavan näkövamman takia. Hänen opaskoiransa, labradorinnoutaja Salty ei kuitenkaan epäröinyt navigoida ihmispaljoudessa, ja Riveran ohjaajan Donna Enrightin kanssa kolmikko teki hitaasti matkaa alas.

Rivera alkoi epäillä, että he kaikki eivät selviäisi.

- Päästin koiran irti, että se voisi mennä omaa tahtia. Mutta se kieltäytyi jättämästä minua ja pysyi luonani, Rivera kertoi myöhemmin liikutuksesta nieleskellen.

Kumpikin väisti täpärästi tornien romahduksen.

Kun pohjoistorniin hyökättiin, etelätorniin ja pohjoistornin alapuolella oleviin kerroksiin ei heti annettu poistumiskäskyä. Kyseessä oli yksi päivän onnettomimmista päätöksistä.

Syynä olivat aiemmat pilvenpiirtäjäpalojen kokemukset: ahtaisiin portaisiin paniikissa tungeksivat ihmiset saattaisivat aiheuttaa pahemman katastrofin kuin itse palo. Näin olisi erityisesti WTC-torneissa, joissa olisi enimmillään voinut olla jopa 25?000 ihmistä. Evakuointi oli ohjeiden mukaan parempi tehdä hallitusti pelastuslaitoksen saattelemana.

Patrick Hoey Kuva: Port Authority of NY and NJ

53-vuotias Patrick Hoey työskenteli insinöörinä satamalaitoksen toimistossa pohjoistornin 64. kerroksessa. Heti iskun jälkeen kaikki toimi vielä normaalisti, valot olivat päällä, puhelimet kunnossa, New Yorkin tunneleiden, siltojen ja lentokenttien valvontakameroiden kuvat loistivat Hoeyn toimiston näytöillä. Paikalle kerääntyi väkeä, joka janosi tietoa.

- Mitä ehdotatte, Hoey kysyi satamapoliisin keskukselta 25 minuuttia ensimmäisen iskun jälkeen. Toinenkin kone oli jo törmännyt etelätorniin.

- Pysykää paikoillanne. Olkaa lähellä portaita ja odottakaa, että poliisi tulee ylös, keskus neuvoi.

- Tulevatko he ylös? Ja he tarkistavat kaikki kerrokset? Voitteko kertoa, että olemme täällä?

- Jep, keskus vastasi

Vielä seuraavan noin tunnin ajan Hoey ja joukko satamalaitoksen työntekijöitä odottivat.

He olivat kastelleet takkejaan ja tunkeneet niitä rakoihin ja teipanneet niitä umpeen estääkseen savua pääsemästä sisään. Omaiset olivat soitelleet ja sanoneet, että ohjeet olivat muuttuneet ja anelleet joukkoa lähtemään. He kiistelivät, mitä pitäisi tehdä. Viimein Hoey soitti taas poliisille.

- Olemme täällä 64. kerroksessa. Savua alkaa olla aika paljon, joten me . me ajattelimme lähteä portaita alas. Pitäisikö meidän tehdä niin?

- Kyllä. Yrittäkää päästä ulos, keskus vastasi.

- Selvä, Hoey vastasi.

Silloin oli jo liian myöhäistä.

Kaikki 64. kerrokseen jumiin jääneet eivät kuitenkaan kuolleet, vaikka eivät ehtineetkään alas asti. Mutta se on toisen kerroksen tarina.

Vuoden 1993 pommi-isku pelästytti Sidley, Austin, Brown and Wood -asianajofirman puhelinvaihteen hoitajan Rosemary Smithin pahan kerran, mutta kova työmoraali sai hänet jatkamaan työpaikallaan tornin korkeuksissa.

Hän osti itselleen palkinnoksi urheudestaan kultasormuksen.

11. syyskuuta 2001, kun työtoverit suuntasivat portaisiin, hän jäi vielä varmistamaan, että tulevat puhelut ohjautuisivat vastaajaan eivätkä viestit katoaisi.

Smith, 61, ei ehtinyt ulos. Hän oli työpaikkansa ainoa, joka ei selvinnyt.

Raunioista hänen jäänteidensä kanssa löytynyt sormus on esillä WTC:n muistomuseossa.

WTC:n hisseihin jumiin jääneet ihmiset olivat triplaloukussa. Paitsi että he olivat korkealla palavassa rakennuksessa, he olivat myös ahtaassa, suljetussa kopissa, ja pahimmillaan hissikuilukin korin ympärillä oli täysin umpinainen.

Kaksoistorneissa oli yhteensä 99 hissiä. Osa niistä jatkoi toimintaansa ja kuljetti kyydissä olijat alas, mutta hisseihin arvellaan menehtyneen noin 200 ihmistä. Vain 21 jumiin jäänyttä onnistui pelastautumaan.

Kohtalokasta hissien uhreille oli New Yorkin pilvenpiirtäjien turvamääräysten toiminto, joka lukitsi ovet, jos hissi pysähtyi yli kymmenen senttiä ohi kerroksen lattiatason. Toimintoa oli arvosteltu, mutta satamavirasto oli määräyksiä noudattaen erikseen asentanut sen vuodesta 1987 lähtien.

WTC:n erityispiirre olivat myös umpinaiset hissikuilut pikahisseissä, jotka pysähtyivät vain valituissa kerroksissa, joissa matkustajat saattoivat vaihtaa joka kerroksessa pysähtyvään hissiin. Normaalioloissa hissi oli nopea ja kätevä, mutta tosipaikassa kyydissä olijoiden ja palomiesten painajainen.

Yhteen tällaiseen, hissiin numero 69A, oli hypännyt pohjoistornissa ylöspäin matkalla ollut ikkunanpesijä Jan Demczur seuranaan viisi muuta miestä. Hissi oli juuri pysähtymässä välietapille 67. kerrokseen, kun kuului jysähdys, hissikori heilui ja lähti sitten syöksymään alaspäin.

Jan Demczur selviytyi tuhon keskeltä. Kuva: New York Daily News / Getty Images

Joku painoi stop-nappulaa ja hissi pysähtyi. Automaattinen hätäilmoitus kertoi miehille, että hälytys oli tehty ja apu matkalla.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hätäilmoitus kertoi, että oli tapahtunut räjähdys, ja samalla hetkellä hissiin alkoi hiipiä savua.

Miehet saivat voimalla väännettyä hissin ovea ja tukivat Demczurin lastan puuvarrella sen pysymään auki. Heidän edessään näkyi pelkkä kipsilevyseinä, jossa oli numero 50.

Miehet killuivat noin 120 metrin korkeudessa umpinaisessa kuilussa. Lähimmät aukot olivat ylhäällä 67. kerroksessa tai alhaalla 44. kerroksessa. Joku kirosi pilvenpiirtäjiä.

Hengenhädässä ihmisestäkin tulee rotta, joka alkaa kaivaa tietään vapauteen.

Puolasta Yhdysvaltoihin siirtolaisena saapunut Demczur oli aiemmin ollut töissä rakennuksilla ja tiesi, että kipsiä saattoi leikata veitsellä. Sellaista ei hississä olijoilta löytynyt, mutta Demczur alkoi hinkata seinää lasinpesulastansa metallisella reunalla edestakaisin.

Hitaasti jyrsien kipsilevy alkoi murentua ja miehet kaivautuivat syvemmälle. Demczurin käsi väsyi ja hän pudotti vahingossa lastan hissikuiluun. Jäljellä oli vain lastanvarren lyhyt metalliosa. Miehet potkivat ja hakkasivat seinälevyä ja lopulta sen takaa pilkotti keraaminen laatta. Kun se oli saatu rikki, he tajusivat tulleensa vessaan.

Kopio Jan Demczurin lastasta on esillä WTC:n muistomuseon näyttelyssä. Kuva: Getty Images

Yksi kerrallaan miehet onnistuivat vääntäytymään pienestä reiästä ulos. Kello oli noin puoli kymmenen ja urakkaan oli kulunut lähes kolme varttia. Ennen viimeisen miehen poistumista hissistä Demczur kurotti vielä takaisin reiästä.

- Anna ämpärini, hän sanoi.

Kun muut alkoivat portaita laskeutuessa kiusoitella Demczuria kolhiintuneesta ämpäristä, tällä oli selitys.

- Firma ei ehkä osta minulle uutta.

Nykyisin kopiot Demczurin lastasta, sen puuvarresta ja ämpäristä ovat osa WTC:n muistomuseon näyttelyä.

Kevin Pfeifer

Ensihoitaja ja manhattanilaisen Great Jones Streetin paloaseman sammutusauton esimies, paloluutnantti Kevin Pfeifer, 42, olisi kelvannut esikuvaksi vauhdikkaaseen amerikkalaiseen tv-sarjaan. Hän oli vastuulliselle ja vaaralliselle työlle omistautunut pelastaja, joka vapaa-ajallaan lensi Cessna-pienkonetta ja kierteli katamaraanillaan tankkereita merellä kaupungin edustalla.

Poikamiehenä hän järjesti mielikuvituksellisia bileitä muun muassa hylätyssä ohjussiilossa. Muistokirjoituksen mukaan hän ei kaihtanut hurjiakaan tempauksia, sillä hänen on kerrottu tunkeutuneen autollaan Kennedyn lentokenttäalueelle kiihdyttelemään kiitotiellä.

Kun tuli käsky siirtyä WTC:n pohjoistornin aulasta portaita pitkin kohti 70. kerrokseen suunniteltua tukikohtaa, Kevin Pfeifer epäröi vain hetken.

Se johtui siitä, että käskyn antoi hänen oma isoveljensä, WTC:lle ensimmäisenä palomestarina saapunut Joseph Pfeifer, New Yorkin myöhempi apulaispalopäällikkö.

- Kerroin hänelle, että uskoimme alimman palokerroksen olevan 78. Kerroin myös, että hissejä ei ole käytössä. Sitten katsoimme pari sekuntia toisiamme silmiin, ja välillämme huokui todellinen huoli toisistamme. Hän tiesi, mitä piti tehdä ja katselin hänen kävelevän poispäin. Se oli viimeinen kerta kun näin hänet, Joseph Pfeifer kuvaili.

Joseph Pfeifer ja Hillary Clinton osallistuivat näyttelyn avajaisiin Yhdysvaltain historian kansallismuseossa syyskuussa 2002. Kuva: Reuters

Joseph Pfeifer oli ollut noin parinkymmenen korttelin päässä WTC:stä paloauton mukana tutkimassa kaasuvuotoa. Sattumalta ranskalainen dokumentaristi Jules Naudet kuvasi juuri Pfeiferia, ja kun korkeuksista yhtäkkiä jylisi lentokoneen ääni, Naudet sai vangittua ensimmäisen törmäyksen nauhalle.

Pfeifer tajusi nopeasti mistä oli kyse ja antoi sarjan palohälytyksiä, minkä seurauksena paikalle kiidätettiin kaikki lähiseudun miehistöt. Monet yövuorossa olleet palomiehet palasivat velvollisuudentunnosta takaisin ylitöihin.

Päivä iski hirvittävän loven New Yorkin palolaitoksen FDNY:n henkilöstöön. Peräti 343 palomiestä kuoli.

Palomiesten varustuksissa oli yksi seikka, joka todennäköisesti pelasti henkiä.

Varustuksessa oli myös yksi vakava puute, jonka vuoksi heitä kuoli turhaan aivan liikaa.

Paloesimiehet määrittelivät tehtävän alusta alkaen evakuoinniksi, ei sammutukseksi. Siitä huolimatta moni palomies suuntasi tottumuksen tai väärinkäsityksen vuoksi portaisiin täydessä sammutusvarustuksessa, jotkut jopa letkuja ja jauhesammuttimia kantaen.

Se todennäköisesti pelasti monien hengen, koska jo muutaman kymmenen kerroksen jälkeen miehet joutuivat 25-35 kilon varustuksessaan pysähtymään nääntyneinä lepäämään. Vain reilun metrin levyisessä portaikossa oli vaikea liikkua, kun vastaan lappoi alaspäin laskeutuvia ihmisiä.

Hitauden vuoksi monille palomiehille jäi lopulta lyhyempi matka paeta tornista.

Surkeinta palomiehiä niittäneessä tuhossa oli se, että se johtui osaksi heidän kelvottomista viestintälaitteistaan.

Sillä hetkellä kun Joseph Pfeifer lähetti veljensä Kevinin ylös portaita, hän menetti samalla myös radioyhteyden tähän. Siksi Kevinin vaiheista tornissa tiedetään vain silminnäkijöiden kertomuksista.

Joseph Pfeiferin tapahtumapäivänä käyttämä kypärä. Kuva: Lucas Jackson / Reuters

FDNY oli saanut aiemmin samana vuonna uudet radiolaitteet, joissa oli kuitenkin ilmennyt katkoksia, ja palomiehille oli määrätty uudelleen käyttöön heidän 15 vuotta vanhat laitteensa. Nekään eivät olleet viestintäongelmien perimmäinen syy, vaan se piili signaalinvahvistimissa, joita oli liian vähän, ja jotka juuri kyseisenä aamuna reistailivat.

Kauhistunut Joseph Pfeifer saattoi vain todeta pohjoistornin aulaan perustetussa johtokeskuksessa, että viestintälaitteet eivät toimineet eikä kenelläkään ollut aikaa ruveta niitä korjaamaan.

- Yritimme kaikki mahdollisia kommunikointikeinoja sinä päivänä. Matkapuhelimetkaan eivät toimineet. Kaikki järjestelmät pettivät ... Olin turhautunut ... Me tiesimme kaikesta vähiten.

Torneihin nousseet palomiehet olivat omillaan. He kuulivat kyllä toisensa tornissa, mutta eivät saaneet käskyjä alhaalta, koska signaalit eivät läpäisseet kerrosten terästä ja betonia.

35. kerros oli tiettävästi ylin, jossa Kevin Pfeifer katastrofin aikana nähtiin. Ensimmäiset palomiehet olivat pysähtyneet sinne lepäämään ja odottamaan muita.

Palomiesten uskotaan päässeen ylimmillään noin 65. kerrokseen saakka, vaikka varmuutta asiasta ei ole viestintäongelmien takia.

Palomiesten tilanteesta tiedetään New Yorkin oikeudenpalvelijoiden akatemian vapaaehtoisten kertomuksesta. Ylikomisario Joseph Baccalieri pystyi kahden toverinsa kanssa ilman painavia varusteita kiipeämään 51. kerrokseen, jossa ei heidän mukaansa näkynyt enää ketään, ei edes palomiehiä.

Heitä oli kyllä käynyt ylempänäkin. Palomiesten keskinäisestä viestinnästä on myöhemmin tulkittu, että kovakuntoisimmat palomiehet, Patrick "Paddy" Brownin johtamat Tikasauto 3:n miehet olisivat nousseet jopa 65. kerrokseen asti. He eivät pelastuneet.

Baccalieri tovereineen näki alas tullessaan Kevin Pfeifferin neuvottelemassa toisen paloupseerin kanssa voimien yhdistämisestä ja varusteiden keventämisestä 35. kerroksessa. Juuri silloin torni alkoi täristä. Viereinen etelätorni sortui.

Ainoan paikalle päässeen palomestarin Richard Picciotton radio toimi ja siitä kuului viesti: Mayday, poistukaa rakennuksesta! Lähtökäsky kuului myös poliisien radioista.

Pfeiferin liikkeistä ei ole varmuutta, mutta hänen on kerrottu ryhtyneen hoitamaan kollegojensa evakuointia.

Pfeifer oli havaittu myös 19. kerroksessa, josta oli muodostunut palomiesten lepopaikka. Iso määrä ihmisiä oli jo evakuoitu ja epävarmaa oli, kuinka paljon ihmisiä tornissa oli jäljellä. Joseph Baccalieri kuvaili jälkeenpäin tuijottaneensa epäuskoisena näkyä: koko kerros oli täynnä palomiehiä, jotka istuivat selkä seinää vasten niin tiheässä ettei väliin mahtunut kävelemään.

Palomies piti sylissään kuvaa Patrick Brownista vuonna 2006 järjestetyssä muistotilaisuudessa. Kuva: Palm Beach Post/ZUMA Press/MVPHOTOS

New Yorkin poliisien ja palomiesten välinen kilvoittelu ja epäluottamus oli tunnettu tosiseikka, jota oli yritetty turhaan kitkeä pois. Palomiehet olivat ehkä kuulleet poliisien kautta lähtökäskyn, mutta koska se ei tullut heidän omilta esimiehiltään, kukaan ei liikahtanut. Kaikki eivät edes tienneet että toinenkin torni oli saanut osuman ja romahtanut.

- Heti ulos täältä. Kaikkien on käsketty poistua torneista, ylikomisario Baccalieri huusi.

- Me tulemme alas parin minuutin päästä.

Baccalieri yritti vielä suostutella.

- Joo, okei, me tulemme ihan heti, joku vastasi.

Kenenkään 19. kerroksen arviolta sadasta palomiehestä ei uskota pelastuneen.

Kevin Pfeiferin ruumis löytyi raunioista. Hänen vierellään oli vieläkin sorkkarauta, jonka hän oli kuljettanut mukanaan.

Ed Beyean kohtalo sinetöitiin oikeastaan jo 4. heinäkuuta 1981, kun hän juuri 22 vuotta täyttäneenä vietti kavereineen itsenäisyyspäivää ja lähti hyppäämään näiden yllyttämänä pikkuhuppelissa autokatoksen päältä uima-altaaseen.

Hän liukastui ja päätyi niskoilleen matalaan päähän.

Ed Beyea Kuva: Beyean perhe / Courier Journal

Lääkärit eivät aluksi uskoneet miehen edes selviävän hengissä, mutta jo viikko turman jälkeen hän söi pitsaa ja viljeli hurttia huumoriaan. Hän ei kuitenkaan koskaan enää käyttäisi raajojaan.

Sitkeydellä neliraajahalvaantunut Beyea opetteli kirjoittamaan suuhunsa asetetulla tikulla ja ohjaamaan moottoroitua pyörätuoliaan leuallaan. Hän opiskeli tietokoneohjelmoijaksi ja pääsi töihin Empire Blue Cross and Blue Shields -vakuutusyhtiöön, joka vuonna 1989 muutti toimistonsa World Trade Centeriin.

Työpaikalla Beyea ystävystyi toisen ohjelmoijan Abe Zelmanowitzin kanssa. Fyysisesti ja taustoiltaan miehet olivat kuin toistensa vastakohdat: Beyea oli munuaisongelmien ja liikkumattomuuden takia liki 130-kiloinen järkäle, Zelmanowitz pieni ja kuivakka. Beyea oli kääntynyt katolinen, Zelmanowitz ortodoksijuutalainen.

Abe Zelmanowitz Kuva: Zelmanowitzin perhe / Courier Journal

Miehiä kuitenkin yhdisti positiivinen elämänasenne ja jatkuva vitsien kertominen, ja he alkoivat viettää aikaa keskenään myös vapaa-ajallaan. Pitkillä ja kovaäänisillä ravintolaillallisilla kulki usein mukana myös Beyeaa kotitoimissa ja työmatkoilla auttava hoitaja Irma Fuller.

Kun lentokone törmäsi ykköstorniin ja kaikki 27. kerroksen hissit lakkasivat toimimasta, kaksikko tiesi heti Beyean olevan pulassa. Olisi tarvittu ainakin neljä miestä kantamaan hänet moottoroidun pyörätuolin kanssa alas.

- Olen kunnossa, Beyea kertoi puhelussaan äidilleen.

- Olemme ok, odotamme vain kulkua portaita pitkin, rauhoitteli Zelmanowitz veljensä vaimoa Evelyniä.

Tämä tarttui sanaan "me".

- Minä jään tänne Edin kanssa, Zelmanowitz ilmoitti.

Hän toisti saman puhelussaan veljelleen Jackille.

- Älä huoli. Olen täällä Edin kanssa. Palomiehet auttavat meidät alas. Kaikki näyttää sujuvan hyvin.

Ensimmäiset paikalle saapuneet palomiehet olivat kuitenkin päättäneet lykätä operaatiota, koska heidän piti pyrkiä ylöspäin. Beyea ja Zelmanowitz odottivat porrastasanteella, jossa jopa tuhannet ihmiset kulkivat heidän ohitseen.

78. kerroksesta laskeutunut Keith Meerholz on kertonut nähneensä heidät ja pohtineensa, että voisi kantaa pyörätuolimiehen muutaman palomiehen kanssa alas. Hän päätti kuitenkin jatkaa matkaa uskoen palomiesten selviävän hommasta.

Useampien ohikulkeneiden tiedetään kyselleen Zelmanowitzilta, 55, kuluneiden puolentoista tunnin aikana, eikö tämä jo lähtisi alas.

- Minä jään ystäväni luo, kuului vastaus joka kerta.

Billy Burke Kuva: FDNY / Courier Journal

Beyean ja Zelmanowitzin ei uskota olleen kaksin viime hetkillään.

Paloesimies Billy Burken, 45, alaiset kertoivat myöhemmin, että he olivat neuvotelleet tilanteesta 27. kerroksessa. Burke tiesi, että etelätorni oli romahtanut, ja hänen uskotaan tehneen johtopäätöksen, että pohjoistorni seuraa pian perässä eikä Beyean kantamiseen ole enää aikaa.

Burke komensi osastonsa alaspäin. Kun miehet pääsivät portaat alas, he huomasivat, että Burke ei ollutkaan seurannut heitä.

Johtopäätös on, että Burke jäi vapaaehtoisesti Beyean ja Zelmanowitzin luo.

Manhattanin eteläkärki peittyi valtavaan pölypilveen tornien romahdettua. Kuva: Hubert Boesl / DPA / Zuma / MVPhotos

Kaksoistornit olivat poissa kun pohjoistornikin romahti kello 10.28. Kuva: PAR / Visual / MVPhotos

Myös ympäröivät rakennukset vaurioituivat romahduksessa. Kuva: Eric J. Tilford / U.S. Navy via ZUMA / MVPhotos

Tum. Tum. Tum, tum, tum,tum.

Aluksi pauke kuului kaukaa, sitten se alkoi lähestyä ja jymähdykset koventua.

WTC:n pohjoistornin sortuminen oli alkanut, ja kerrokset putoilivat yläilmoissa toistensa päälle tihentyvällä tahdilla.

Jopa ääntä karmaisevampi oli alempiin kerroksiin syöksyvä myrskytuuli, joka syntyi siitä, kun puolitoista miljoonaa kuutiometriä ilmaa lähti pakkautumaan alaspäin. Se riepotteli irtaimistoa ja ihmisiä.

- Olin luultavasti 22. kerroksessa, kun rakennus alkoi äkkiä täristä rajusti. Ylhäältä kuului valtava ääni, kova, kova meteli. Sukelsin alas viisi-kuusi porrasta ja työnnyin yhteen kulmaan. Käperryin sikiöasentoon ja peitin pääni käsilläni, kertoi satamaviraston insinööri Pasquale Buzzelli.

Hän on kuvaillut seinän ja lattian murtuneen kohdallaan ja muodostaneen alustan, jonka päällä hän oli.

- Aloin pudota. Tunsin sen tuulen, hankaavan tuulen. Pysyttelin sikiöasennossa ja tunsin kuinka pääni sai osumia ja silmissäni välähteli. Näin tähtiä, Buzzelli kertoi kokeneensa ennen tajunnan menetystä.

Miksi WTC-tornit sortuivat, vaikka ne kuuluisan sanonnan mukaan kestäisivät jopa matkustajakoneen osuman?

Tornit todellakin kestivät osumat, mutta tuho johtui tulipalosta, määritteli vuonna 2005 raporttinsa julkaissut Yhdysvaltain kansallinen standardi- ja teknologialaitos NIST. Teräspalkkien paloeristeet eivät pitäneet, kun matkustajakoneet repivät niihin aukkoja. Palo sai happea valtavasta reiästä seinässä ja levisi nopeasti useiden kerrosten korkuiseksi. Rakenteet alkoivat kuumentua, jolloin niiden lujuus heikkeni. Kerrosten lattiat painuivat notkolle ja ne vetivät tornien uloimpia, niinikään lujuuttaan menettäneitä palkkeja sisäänpäin.

Lopullinen niitti oli yläpuolella olevien kerrosten paino, joka sai palokohdan rakenteet pettämään. Toisena osuman saanut kakkostorni sortui ensin siksi, että osumakohta oli alempana ja veteläksi muuttuvien tukirakenteiden päällä siten enemmän painoa.

Kun tornin yläosa putosi, se alkoi kerätä liike-energiaa ja murskasi lopulta kaiken tieltään maahan asti.

Tuolloin 32-vuotias Pasquale Buzzeli työskenteli pohjoistornin 64. kerroksessa Patrick Hoeyn alaisena. Myös hän oli jäänyt kököttämään paikalleen odottamaan pelastajia, jotka eivät koskaan tulisi.

Hänen raskaana oleva vaimonsa Louise seurasi tapahtumia kasvavan kauhun vallassa kotona televisiosta ja kävi kaksi puhelinkeskustelua miehensä kanssa. Lopulta kakkostornin romahtaessa hän jo huusi:

- Lähtekää nyt helvetissä ulos sieltä.

Kello 10.12 satamaviraston puolentoista kymmentä työntekijää viimein suuntasivat portaisiin. Kukaan ei ehtinyt alas asti.

Buzzelli tuli hitaasti tajuihinsa.

- Olin turtana. Katsoin ylöspäin ja näin sinisen taivaan. Hetken aikaa luulin, että olin kuollut, koska en tuntenut kipua. Aloin yskiä ja jalkaani sattui. Silloin vasta tajusin: Hyvä jumala, uskomatonta, minä todella selvisin tästä! Olen elossa!

Pasquale Buzzellin - ja 15 muun ihmisen - pelastuksesta on käytetty kuvaavia termejä kuten maailman onnekkain mies ja rappukäytävä B:n ihme.

Jälkimmäinen viittaa portaikkoon, jota pitkin selvinneet olivat laskeutumassa. Se jäi uskomattoman tuurin seurauksena törröttämään alaosastaan pystyyn, vaikka päälle rysähti neljännesmiljoona tonnia terästä ja betonia. Portaikossa sopivassa kohdassa olleet saivat päänsä päälle suojan samaan aikaan, kun vierellä myllersi kaiken alleen liiskaava tuho.

Kuolema oli valikoiva.

- Menetin 14 kollegaa, jotka olivat kanssani viime hetkellä. Minä selvisin, he kuolivat. Olen tuntenut siitä syyllisyyttä, Buzzelli kertoi vuonna 2012 valmistuneessa Channel 4:n dokumentissa pidettyään sitä ennen matalaa profiilia yli vuosikymmenen.

Vaimo Louise, joka oli jo ollut varma miehensä kuolemasta nähtyään tornin sortuvan, oli patistellut miestään tulemaan julkisuuteen.

- Ihmisten täytyy tietää, että sinä kauheana päivänä tapahtui myös ihmeitä.

Pasquale Buzzelli perheineen vuonna 2012. Kuva: NBC NewsWire via Getty Images

Buzzellin tavoin porraskäytävä B:ssä pelastui myös Tikasauto 6:n miehistö. Palomiehet Jay Jonas, Bill Butler, Tommy Falco, Matt Komorowski, Mike Meldrum ja Sal D'Agostino eivät kutsuneet sitä ihmeeksi vaan kiittivät "suojelusenkeliään".

Kuusikko oli pysähtynyt auttamaan Josephine Harrisia, joka oli voipunut portaita alas kävellessään niin pahasti, ettei ollut pystynyt jatkamaan. Jos Tikasauto 6:n miehistö ei olisi saattanut häntä, he eivät olisi olleet oikeassa kohdassa porraskäytävässä tornin romahtaessa.

- Kyse oli ajoituksen oikusta. Alapuolellamme olleille kävi huonosti, samoin yläpuolella. Jumala antoi meille rohkeutta pelastaa hänet, ja samalla pelastimme tietämättämme myös itsemme, Jonas sanoi.

Kun Josephine Harris tammikuussa 2011 menehtyi 69-vuotiaana, palomiehet olivat saattelemassa hänen arkkuaan hautaan.

Palolaitoksen pappi Mychal Judge oli ensimmäinen virallisesti rekisteröity uhri. Kuva: TNS / Zuma / MVPhotos

Kuolinsyyntutkijan raportissa lukee: uhri 0001.

WTC-tuhon ensimmäinen virallisesti vahvistettu uhri, joka antoi myös kasvot kuolemalle tapahtumien ollessa yhä kesken, oli New Yorkin palolaitoksen pappi, isä Mychal Judge.

Judge oli erittäin tunnettu hahmo paitsi palomiesten keskuudessa myös kaupungilla muutenkin. Hän oli harvinaislaatuinen katolinen pappi: raitistunut alkoholisti, homoseksuaalien, aids-potilaiden ja yhteiskunnan syrjäytyneiden siunaaja, rempseä irlantilainen.

- Hän vitsaili usein. Tervehti aina kaikkia. Nyt hän oli kivikasvoinen, kuvaili eräs palomies Judgen saapumista WTC:n pohjoistornin aulaan perustettuun johtokeskukseen.

New Yorkin silloinen pormestari Rudy Giuliani kohtasi hänet myös.

- Pyysin häntä rukoilemaan puolestamme. Hän vastasi että tietenkin. Meillä ei ollut aikaa käydä läpi tavanomaista vitsiämme, jossa minä pyydän häntä rukoilemaan puolestani, koska hän on paremmassa maineessa Jumalan edessä kuin minä. Hän vastasi siihen aina samalla tavalla: on parempi että sinä rukoilet, koska se tulee enemmän yllätyksenä Jumalalle.

Tunnin ajan Judgen nähtiin kulkevan aulassa rohkaisemassa palomiehiä ja rukoilemassa ääneen. Herran siunausta, hän sanoi jokaiselle, joka tuli puhuttelemaan. Hän toimitti myös siunauksen palomies Danny Suhrille, joka oli kuollut putoavan ruumiin osumasta.

Kun etelätorni sortui 40 metrin päässä pohjoistornin aulasta, Judge sai lentävästä romusta osuman ja kuoli todennäköisesti heti. Palomestari Joseph Pfeifer kertoi avanneensa hänen kaulustaan ja kokeilleensa pulssia. Ei mitään.

Pelastajat lähtivät kantamaan Judgea pois. Reutersin Shannon Stapletonin tilanteesta ottamaa kuvaa on myöhemmin kuvailtu kuin Michelangelon veistokseksi. Judgen kasvot ovat rauhalliset.

Pelastajat kantoivat Mychal Judgea pois pohjoistornin aulasta. Kuva: Shannon Stapleton / Reuters

Kadulla palomiehet yrittivät vielä ensiapua. Sitten papin pää peiteltiin ja palomiehet lausuivat Isä meidän -rukouksen. Ruumis kannettiin läheiseen St. Peterin kirkkoon ja asetettiin alttarin eteen, kuin valvojaisissa.

Judge on WTC-uhreista tunnetuimpia. Hänen hautajaisensa televisioitiin, ja hänen hahmonsa on jäänyt elämään monin tavoin. Hänen kunniakseen on nimetty palkintoja, lakeja, rakennuksia ja laivoja. Jopa hänen julistamistaan pyhimykseksi on ehdotettu.

Palomiehille hän oli toveri, jonka kuolema kosketti syvästi jo tapahtumapaikalla.

- Meistä tuntui, että hän otti johtopaikan ja kulki ensimmäisenä taivaan porteista. Jos hänen jäljessään menneet olivat rauhattomia, hän oli siellä helpottamassa heidän siirtymistään tästä elämästä toiseen, lausui palomies Craig Monahan jälkeenpäin.

Kuva: Everett / MVPhotos

Kirjalähteet: Jim Dwyer ja Kevin Flynn: 102 minuuttia, New Yorkin kaksoistornien kohtalonhetket, WSOY:n julkaisema suomennettu versio 2006. Garrett M. Graff: The Only Plane in the Sky, Oral History of 9/11, Avid Reader Press 2019. Mediat, muistokirjoitukset ja asiakirjat: 911memorial, Cantor Fitzgerald memorial, Legacy.com, Esquire, Atlantic, New York Times, New York Magazine, Guardian, Courier-Journal, Allthatsinteresting.com, History.com, Channel 4, Daily Mail, Vanity Fair, National Institute of Standards and Technology: Findings On The World Trade Center Fire and Collapse, kesäkuu 2005.

Kuvatoimitus: Ville Hilden, Viena Kytöjoki, Panu Katila & IS Kuvatoimitus. Grafiikka: Elina Pätsi, videoeditointi: Lauri Silvander. Verkkotaitto: Ville Alén, Antti Lehtonen, Annastiina Lehtonen.