Yksinolo tekee hyvää ja on tarpeellista - etenkin naiselle, ajattelee Marika Riikonen.

Yksinäinen poloinen. Toista puolikastaan kaipaava lemmenkipeä sinkku. Pikkuyksiössä riutuva sivuhenkilö, joka odottaa oikean elämän alkamista.

Tamperelainen toimittaja Marika Riikonen, 48, on saanut tarpeekseen mielikuvista, joita yksinasuviin liitetään. Suuren osan aikuiselämästään yksin asunut Riikonen on itse asiassa niin tympiintynyt yksinolon väheksymiseen, että hän kirjoitti aiheesta kirjan. Yksin, kiitos (Hertta Kustannus, 2023) on ylistys yksinololle - sille vapaaehtoiselle, vapauttavalle tilalle, kun voi olla ihan itsekseen ja vain itselleen.

- Minua ärsyttävät syrjäytymispuheet ja se, että yksinasuvat nähdään outona massana, joka voidaan työntää syrjäisiin, ahtaisiin kopperoihin, Riikonen sanoo.

- Yksinasumisen nähdään olevan lähinnä osa opiskelijaelämää, väliaikainen tila eron jälkeen tai vanhuuden viimeinen saareke. Se on jonkinlainen poikkeustila. Ihmiset kuitenkin valitsevat yksinasumisen. On yksisilmäistä ja ylimielistä, että sitä valintaa ei haluta sallia.

Marika Riikonen sai tarpeekseen yksin­asuviin liittyvistä mieli­kuvista. Kuva: Rami Marjamäki

Jo 1,3 miljoonaa suomalaisista asuu yksin, ja heidän määränsä vain kasvaa. Silti yksin­asumiseen liittyy paljon stereotypioita ja yleensä negatiivisia sellaisia. Haastattelun aluksi Riikonenkin huolehtii, ettei hän kuulosta normaaliin elämään sopeutumattomalta, anti­sosiaaliselta erakolta.

- Minulle vain on tärkeää, että saan olla tarpeeksi yksin. Olen huomannut kantapään kautta, että yhdessä asuminen ei ole minua varten. Vaikka olisin pari­suhteessa ja minulla on ystäviä ja harrastuksia, niiden vasta­painoksi tarvitsen yksin­olemista voidakseni hyvin. Muuten alan kärsiä puutos­oireista, Riikonen sanoo.

- Kuvittelemme, että Suomessa arvostetaan yksinoloa ja introverttiutta. Aika nopeasti halua olla yksin aletaan kuitenkin kummastella. Siihen suhtaudutaan hyvin mustavalkoisesti. Halua olla yksin pidetään jotenkin kiellettynä.

Parisuhteen ja yhdessä asumisen normi ja ihanne näkyy Riikosen mukaan kaikkialla, aina lainsäädännöstä lähtien. Yksinasuva joustaa työpaikalla lomaviikoissa, ei saa verohelpotuksia eikä kutsua pariskuntien illanviettoihin. Hän maksaa suhteellisesti enemmän kuluistaan ja vaikka jopa hotellihuoneesta.

- Elämäntilanteita tulisi ymmärtää laajemmin kuin vain parisuhdenormin kautta. On väsyttävää ja raivostuttavaa, että yksinasuva nähdään vähän vajavaisena aikuisena, ei täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä, Riikonen pohtii.

Yksinoleva on poikkeus normista, ja siksi Riikonen kokee, että hän voi saada muut ympärillä tuntemaan olonsa epämukavaksi. Seurauksena on kömpelöitä tilanteita, kun yksinolevaa yritetään asettaa tuttuun muottiin vaikkapa parisuhdetta tuputtamalla tai sellaisesta vihjailemalla.

- Jos matkustan yksin, minulle voidaan vihjailla, että olisin tapaamassa jonkun. Ihan kuin ainoa syy matkustaa olisi jokin salarakas Keski-Euroopassa, Riikonen puuskahtaa.

- Minulle on myös vaikkapa sanottu, että vaikutan tasapainoisemmalta silloin, kun olen parisuhteessa ja kerron vaikka laittaneeni ruokaa tai tehneeni pihatöitä kumppanin kanssa. Yksin ollessani teen ehkä erilaisia asioita, mutta en koe olevani siksi epätasapainossa.

Itse asiassa Riikosen mukaan yksin asuessa elämä voi olla täydempää kuin tilaa jakaessa. Kun parisuhde ei vie tilaa, elämään mahtuu muutakin.

- Yksin ollessa löydän enemmän aikaa vaikkapa harrastuksille. Ainakin minä ajattelen kirkkaammin ja laajemmin, kun parisuhde ei ole kaiken keskiössä.

Parisuhteeseen normi näkyy Riikosen mielestä joka paikassa, aina lainsäädännöstä lähtien. Kuva: Rami Marjamäki

Niin, parisuhde. Pariutumiseen on valtava paine, ja kaikki muu nähdään helposti alisteisena parisuhteelle tai sen tavoittelulle, Riikonen kuvailee.

- Jos suhdetta ei ole, sellaiseen pitäisi haluta - tai hankkia sellainen, vaikka ei oikein haluttaisikaan. Minusta se on täysin posketonta.

Parisuhdekeskeisessä maailmassamme eroaminen ja yksinolo on kuin mörkö, joka vaanii joka nurkan takana. Niinpä lehtien parisuhdejutuissa varoitellaan vaikkapa mikropettämisestä ja muistutetaan parisuhteen vaalimisen tärkeydestä.

Riikosen mielestä elämä parisuhteen ehdoilla, kontrollointi ja jatkuva tilivelvollisuus vasta kamalalta kuulostaakin.

- Parisuhde on kuin ahdas lokerikko. Se alkaa ikään kuin hallita siinä olevia ihmisiä. Se on kuin hauras ego, jota pitää olla varomassa, lääkitsemässä ja vuoraamassa pumpuliin, Riikonen lataa.

- Ihmiset muuttuvat ja kehittyvät, mutta tällainen muutos nähdään uhkana parisuhteelle. Miksei parisuhteeseenkin saisi tulla ja siinä pysyä kokonaisena ihmisenä?

Etenkin naisia ohjataan Riikosen mielestä jo pienestä pitäen ajattelemaan parisuhdehakuisesti. Heterosuhteissa nainen päätyy herkästi rooliin, jossa muiden tarpeet menevät omien edelle.

- Olen itsekin ollut parisuhdenainen, mennyt ja omaksunut ne odotukset. Olen mukautunut itse liikaa halutessani antaa toiselle tilaa.

Brittiläinen kirjailija Virginia Woolf totesi aikoinaan, että nainen tarvitsee oman huoneen ja omat rahat. Silti vielä 2020-luvullakaan naisen oman tilan tarvetta ei Riikosen mielestä kunnioiteta tai arvosteta.

Riikonen pohtii, että heteroparisuhde nähdään usein naisen projektina, jossa avuton mies yhtäkkiä löytää itsensä ruusukullalla silatusta omakotitalosta. Sieltä voi löytyä myös miesluola, oma tila miehelle - mutta naisluolista emme koskaan kuule.

- Talo voi olla naisen sisustama, mutta siinä ei ole mitään omaa kolkkaa hänelle itselleen. Minusta se on kamalaa.

Riikonen haluaakin haastaa perinteisen parisuhdekaavan, jossa suhteen tulisi edetä tiettyjen etappien mukaan, eli huipentua yhteen muuttoon ja perheenlisäykseen. Vaikka erilaisia asumisratkaisuja näkee nykyään julkisuudessakin enemmän, erilleen asumista pitää yhä erikseen perustella. Halu asua yhdessä koetaan oikeutetummaksi kuin halu asua yksin, Riikonen pohtii.

Hän muistelee lehtijuttua, jossa ihmeteltiin erikseen asuvia pariskuntia. Järjestelyn esitettiin ottavan pelkät rusinat parisuhdepullasta - mutta miksi niin ei saisi tehdä? Riikonen heittää.

- Miksi suhteen pitäisi olla välillä ankea? Miksi minun pitäisi olla vastuussa jonkun lattialle jättämistä likasukista - ja miksi niiden pitäisi edes olla minun kotini lattialla?

- Ei aikuisen ihmisen tarvitse tehdä kompromisseja, jos hän ei halua.

Riikosen kirja Yksin, kiitos ylistää yksinoloa vapauttavana tilana. Kuva: Rami Marjamäki

Riikonen ajattelee, että yksinasuvia naisia kummeksutaan vielä enemmän kuin miehiä, vaikka "vanhoja poikiakin" voidaan pitää säälittävinä reppanoina.

- Naisen seksuaalisuus ikään kuin kuuluu miehelle. Yksinelävän naisen seksuaalisuus joko liehuu kontrolloimatta, tai sitten hän on surullinen tapaus, joka ei ole kelvannut kenellekään. Ehkä nähdään loukkaavanakin, jos hän ei tarvitse ketään rinnalleen.

- Sinkkunaista pidetään nirsona, jolle eivät ihan hyvät miehet kelpaa. Miehet taas voivat kokea, että he ovat oikeutettuja seksiin ja joku nainen on velvollinen sitä heille antamaan. Minusta nämä voivat olla vaarallisia, jotenkin vähän väkivaltaisiakin asenteita.

Riikonen ei koe sinkkuutta vaikeaksi tilaksi, jossa riudutaan rakkauden kaipuussa.

- Totta kai tiedän, mitä abstrakti kaipuu on, mutta minusta se on ehkä pikemminkin kipinän puutetta. Samaan aikaan voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä. En ymmärrä ollenkaan, että sen takia ryhtyisi suhteeseen kenen vain kanssa.

Hän ei ymmärrä sitäkään, mitä parisuhteen vastakohdaksi nostetulla sinkkuelämällä oikein tarkoitetaan.

- Sinkku koetaan joksikin villisti bailaavaksi, säätöjä ja virityksiä etsiväksi tyypiksi, jolla on haku päällä - kuin sinkkuus olisi jokin säkenöivä, yliaktiivinen tila. Itselleni se on ihan tyytyväistä tavallista olemista, vain ilman parisuhdetta.

Rajaton sinkkuelämä sekä rauhalliset hetket yksin kotona ovat monelle perheelliselle jotain, josta voi vain haaveilla. Voiko yksinolo herättää sittenkin kateutta?

Kenties, Riikonen miettii.

Hän muistelee Helsingin Sanomissa näkemäänsä lukijan kysymystä, jossa parisuhteessa oleva kirjoittaja kertoi kaipaavansa sinkkuelämää ja kokevansa siitä syyllisyyttä. Riikonen pohtii, että kaipaakohan lukija sinkkuuden sijaan sittenkin vain omaa tilaa.

- Yhdessä asuessa se suhteessa oleva minä on aina läsnä. Ainakin minusta osa itsestäni jää paitsioon, vaikka suhteessa ei edes olisi ongelmia.

- Vaikka toinen olisi kuinka läheinen ja rakas, kaipaan tilaa ilman toisen ihmisen tuntua. Jos haluan vaikka vain tuijottaa ikkunasta ulos, en kaipaa siihen yleisöä. Yhdessä asuessa joutuu luopumaan tavallisista, ei salaisista, mutta ei jaettavista, kokemuksista.

Riikosen mielestä ihmissuhdetaitojen rinnalla tulisi kiinnittää huomiota myös siihen, miten itsensä kanssa tulee toimeen. Kuva: Rami Marjamäki

Ihmissuhdetaitoja, ryhmätyöskentelyä ja parisuhteen hoitoa opetetaan meille jatkuvasti, mutta ei yksinoloa. Suhde omaan itseen on kuitenkin loppupeleissä kaikkein tärkein ihmissuhteemme, ja Riikonen haluaa nostaa juuri tämän suhteen arvostusta.

- Minusta pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten itse itsensä kanssa tulee toimeen. Oman pään kaaoksen pääsee hiljentämään vain olemalla itsensä kanssa. Ajatukset saa tuuletettua, aivot saavat levätä. Saa tietää, mitä itselle kuuluu.

Kukapa ei tunnistaisi sitä kutkuttavan mukavaa tunnetta, kun saa vain olla itsekseen omien ajatustensa kanssa. Yksin kotona ollessaan ihminen saa olla aidoimmillaan oma itsensä, Riikonen ajattelee.

Yksinoloa opetellakseen ei tarvitse eristäytyä vaikkapa erämaamökkiin viikoksi, vaan omassa arjessakin pääsee alkuun. Riikonen vinkkaa, että luovuusharjoitukset ovat hyviä keinoja yksinolon opetteluun ja omaan itseensä tutustumiseen.

- Esimerkiksi Julia Cameron neuvoo käymään taiteilijatreffeillä itsensä, eli sisäisen taiteilijansa kanssa. Laita kalenteriin treffit ja vie itsesi vaikka kahville tai taidemuseoon.

- Voi viettää vaikkapa yön hotellissa, käydä lenkillä uudella seudulla, ajaa bussilla päätepysäkille. Rutiinipoluilta poikkeaminen ja ympäristön havainnointi virkistää ja auttaa löytämään kosketuksen omaan itseensä: mistä pidän, miltä minusta tällä hetkellä tuntuu.

Toinen Riikosen vinkki on Ei mitään -päivä. Se on varattu vain itselle - eikä millekään muulle.

- Ei mitään -päivälle ei tehdä suunnitelmia, ei edes oman itsensä kanssa. Silloin vain seurataan impulsseja ja eletään hetkessä. Aamulla voi kuulostella, huvittaako nousta. Jos, niin mitä siten? Huvittaako kahvin keitto, hyllyn siivous, käynti kaupungilla?

Riikonen tietää, että voi tuntua jopa hieman rikolliselta olla tekemättä mitään.

- Jokaisen pitäisi saada viettää aikaa yksin kotona ilman, että sitä kyseenalaistetaan. On kauhean tärkeää saada vaikka vain maata olohuoneen lattialla ilman, että kukaan sitä ihmettelee.