Katarina West oli valtiotieteen tohtori, kirjailija ja toimittaja, jonka elämä mullistui hänen muutettuaan Italiaan. Kuva: Katarina West

Katarina West eli Italian Toscanassa täydellisen näköistä elämää, joka kelpasi sisustuslehden sivuille. Salaa hän oli onneton, ja todellinen syy pahoinvointiin järkytti kaikki.

Katarina West (1971-2021) ei ollut tunnettu, mutta sellainen hänestä olisi voinut tulla, jos hänen kohtalonsa olisi ollut toisenlainen.

Näin arvelee ystävä, kirjailija Ulla-Maija Paavilainen, joka kirjoitti loppuun kesken merkintöjen kuolleen ystävänsä kirjan.

- Hän on juuri sellainen, josta tulee kuuluisa. Hän on valmis brändi, hän on tehnyt sen eteen kaikkensa, Paavilainen kuvaa Westiä Päivät jotka sain -kirjassa (Kirjapaja).

Pitkään Katarina West halusi tehdä jotain merkittävää.

Lopussa hän halusi vain elää.

Katarina West oli valtiotieteen tohtori, kirjailija ja toimittaja. Hän oli myös aviovaimo ja äiti, kaunis ja erityinen nainen.

Päivät jotka sain -kirja on syntynyt Paavilaisen ja Westin yhteistyönä, sillä siinä on myös Westin kesken jääneen kirjan tekstejä syöpään sairastumisesta ja elämästä Italiassa.

Kirja kertoo ennen kaikkea elämän mielettömyydestä, yllätyksistä, joihin ei voi varautua. Idylli toscanalaisessa linnassa alkaa ensin rakoilla, kun perheenäiti masentuu ja alkaa oksennella mystisesti, sitten romahtaa, kun lääkäri lausuu pysäyttävän diagnoosin.

Katarina West kirjasi hetken muistiin:

Vasta jälkeenpäin, kun palaan tähän hetkeen mielessäni, huomaan hänen kasvojaan varjostavan levottomuuden. Hetkessä, joka on niin surrealistinen, että se vaikuttaa muistissani sumealta ja haalistuneelta, kuin vanhalta valokuvalta, jota liian monet kädet ovat kosketelleet, hän sitten kertoo meille, että oksentelen, koska minulla on pitkälle edennyt ruokatorven syöpä.

Ei Paavilainenkaan voinut aavistaa omaa kohtaloaan aloittaessaan kirjan tekemisen, mutta siitä myöhemmin.

West ja Ulla-Maija Paavilainen tutustuivat jo 90-luvulla yhteisessä työpaikassa. Kuva: Anna-Mari West

Ulla-Maija Paavilainen. Kuva: MESUT TURAN / LEHTIKUVA

Paavilainen ja West tutustuivat 1994, kun Paavilainen oli Me Naiset -lehden pää­toimittajana. West tuli lehteen kesä­toimittajaksi, tietämättömänä lehti­maailmasta.

"Meidän on pakko ottaa hänet! Muuten meitä kaduttaa!" Sellaisia olivat reaktiot, kun West poistui työ­haastattelusta. Hän lumosi häikäisevällä hymyllään ja kirjallisella lahjakkuudellaan, joka tosin ei ollut suuntautunut lehti­juttuihin.

Sitä ei tiedetty, että nuori nainen ahdistui sosiaalisissa tilanteissa. Mutta hän pärjäsi toimittajana hyvin - myös ihmisten kohtaamisessa.

Paavilaisen ja Westin yhteydenpito jatkui, kun West asettui 1996 Italiaan. Poliittista historiaa hän oli opiskellut Lontoossa. Firenzessä hän teki väitöskirjan epäitsekkyydestä.

Katarina West oli itsekin epäitsekäs. Hänessä oli myös filosofista ajattelua, sivistystä ja kepeyttä. Eikä huumorintajuakaan puuttunut.

"Hän voisi olla prinsessa Dianan pikkusisko, sydänten prinsessa", Paavilainen kirjoittaa.

Elämä Italian Toscanassa vaikutti lähes romanttiselta elokuvalta. Hän avioitui professori Luciano Bozzon kanssa. Mies lähetti kuukauden ajan joka päivä kukkakimpun ennen kuin Katarina taipui lähempään tuttavuuteen.

He asuivat Chiantissa 1300-luvulta peräisin olevassa isossa kivilinnassa, jota remontoitiin vuosia. Antiikkihuonekaluilla sisustettuun taloon kuljettiin sypressikujaa pitkin. Laventeli tuoksui, ja oliivipuut kukoistivat.

Heidän kotiaan nähtiin jopa kansainvälisissä lehdissä, mutta lehtikuvien taakse kätkeytyi toisenlainen totuus, joka paljastuu Westin päiväkirjamaisista muistiinpanoista. Unelmaliitto oli välillä välillä tuhoutua riitoihin ja rahaongelmiin. Yliopistomaailmassa professorikaan ei rikastu, eikä Katarina tienannut satunnaisilla töillään juuri mitään.

Asumme romanttisessa maalaistalossa, jota vieraamme pitävät maanpäällisenä paratiisina, suoraan Toscanan auringon alla -kirjasta, mutta koska minulla ei ole tuloja, meillä ei ole juurikaan varaa huoltaa taloa, ja meitä piinaavat jatkuvat, isot rahahuolet. Onko se mielekästä - ei vaan arvokasta - nelikymppisen ihmisen elämää, kun joutuu laskemaan jokaisen euron kuin yliopisto-opiskelija?

Katarinan elämää ja taloa kuvattiin muun muassa Glorian Koti -lehteen vuonna 2018. Kuva: Riitta Sourander

Kauniimpaa paikkaa on vaikea kuvitella, lehdessä kirjoitettiin. Kuva: Riitta Sourander

Linnaa ympäröivät vanhat hedelmäpuut. Kuva: Riitta Sourander

Talvisin osa talosta suljettiin, koska rahaa ei ollut lämmittämiseen. Aamuisin keittiössä oli 16 astetta. Toscanassakin on talvi - ja sielläkin voi olla yksinäistä.

Kun masennus hiipi osaksi elämää, West yritti heittää siitäkin huumoria.

"Marttyyrimaiseen kärsimykseen ei päästä laakereilla leväten", hän sanoi Paavilaisen mukaan.

Emanuele-pojan syntymä oli odotettu onni. Se ei tapahtunut hetkessä, lapsettomuuden tie oli pitkä.

West halusi olla kirjailija. Hän teki kolme englanninkielistä fantasiaromaania, mutta sitä suurta menestystä ei tullut - tai ei ehtinyt tulla.

Kun West ja Paavilainen tapasivat Suomessa, molempien romaanien käsikirjoitukset oli juuri hylätty. Westin äiti oli vastikään kuollut, Paavilaisen puoliso oli sairastanut vakavasti.

Vuonna 2018 Katarina lopetti kaikki työt. Hän tapasi terapeuttia ja kokeili erilaisia masennuslääkkeitä. Hän oli uupunut ja kärsi paniikkikohtauksista.

Yhtäkkiä olen aivan loputtoman väsynyt ja haluan aamiaisen jälkeen vain mennä takaisin nukkumaan, jotta kun Emanuele palaa iltapäivällä koulusta, minulla on edes vähän voimia teeskennellä, että kaikki on kunnossa.

Sitten alkoivat oksentelu ja nielemisvaikeudet, jotka diagnosoitiin astmaattiseksi reaktioksi. Aviomies uskoi oireiden olevan psyykkisiä, olihan Westin äiti vastikään kuollut.

Loppuvuonna 2018 West hakeutui vatsan tähystykseen, terapeuttinsa suosituksesta.

"Kaikki on tietysti mahdollista", hän sanoo. "Mutta on parempi edetä poissulkemisen logiikalla ja arvioida, voiko oksentelemisesi olla psyykkistä vasta, kun olemme tarkistaneet, ettei se ole mitään fyysistä."

Se oli terapeutilta viisas neuvo. Oksentelun todellinen syy selvisi, eikä se ollut psyykkinen.

Lääkäri sanoo hänelle myöhemmin, että masennusoireetkin johtuivat todennäköisesti kaiken aikaa syövästä.

West ei syönyt rasvaista ruokaa, ei tupakoinut, eikä juonut. Hän oli ehkä Chiantin asukkaista ainoa, joka kieltäytyi jopa lasillisesta chiantia. Syöpä vain asettui häneen.

"Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka lähestyä sitä, analysoida sitä, liittää se edes pintapuolisesti omaan elämääni", hän kirjoitti sairaudestaan.

Vanhaa linnaa ympäröi antoisa puutarha. Kuva: Anna-Mari West

Lääkäri varoitti, että perheen elämä tulisi pyörimään äidin sairauden ympärillä. Hän oli oikeassa.

Kasvainta alettiin pienentää kemoterapialla ennen leikkausta. Aviomiehelle tosin kerrottiin, ettei ole lainkaan varma, että West selviää leikkaukseen asti.

Kun ruoka ei mene alas, eläminen itsessään on vaikeaa. Katarina alkoi kantaa mukanaan oksennuspusseja, mikäli hän ylipäätään jaksoi jonnekin mennä.

Yhden aterian syömiseen meni kaksi tuntia, välipaloihin tunti. Hän kamppaili päivittäin yhden työpäivän ajan nielemisen ja oksentelun kanssa. Mutta siinäkin saattoi kehittyä.

Alan ymmärtää, että potilaana oleminen on taitolaji siinä missä muukin. Mitä enemmän sitä harjoittelin, sitä paremmaksi tulin.

Kun entisestään laihtunut Katarina sai nostettua painonsa 50 kiloon kaloririkkailla juomilla, se oli kuin lottovoitto.

Juhlahetki oli sekin, kun hän pystyi syömään oksentamatta.

Katarina West ehti tehdä kolme englanninkielistä fantasiaromaania. Kuva: Anna-Mari West

West rakasti poikaansa, miestään ja koiriaan. Suhde aviomieheen muuttui diagnoosin jälkeen läheisemmäksi kuin koskaan. Luciano jopa luopui työstään hoitaakseen vaimoaan.

Meillä on ollut jo vuosia vaikeaa avioliitossamme, ja viime ajat olemme eläneet erillisissä todellisuuksissa, mutta tuolla hetkellä takerrumme toisiimme voimalla ja rakkaudella, joka tuntuu vahvemmalta kuin juuri kokemamme shokki. Ajattelen, miten kummallista, kuinka elämällä on tapana kompensoida asioita. Tuolla hetkellä nimittäin tunnen olevani lähempänä Lucianoa kuin lukemattomina arkisina onnen hetkinä.

Aviomies piti huolta myös siitä, että Westin leikkaa huippukirurgi Milanossa. Italiassa toimii terveydenhuollossakin hyvä veli -verkosto, ja nyt sitä todella tarvittiin.

Sisko Anne-Mari tuli Suomesta tueksi aina, kun hätä alkoi kasvaa. Myös ystävät tekivät parhaansa niin Italiassa kuin Suomessa, jos ei muuten niin Westiä varten perustetussa Whatsapp-tukiryhmässä.

Niin moni rakastaa minua - heitä on paljon enemmän kuin olen koskaan tajunnut. En ole yksin. En ole koskaan ollut. Kaikki nämä vuodet olen yrittänyt saada aikaan jotain, tehdä jotain, jonka toivoin tekevän minusta kiinnostavan muiden silmissä. Ja nyt onkin käynyt selväksi, ettei se ole ollut tarpeen. Niin monet ihmiset välittävät minusta joka tapauksessa, juuri sellaisena kuin olen.

"Syöpäkirjassaan" West pohti sitäkin, miksi syöpäpotilasta kehotetaan taistelemaan, sillä eihän sydänsairaallekaan sanota, että taistele nyt.

Taisteluvertaus tekee minut levottomaksi. Minähän olen aina ollut Hyvä Oppilas, ja nyt minulla on kummallinen tunne, että minun odotetaan valmistautuvan tärkeään tutkintoon, vaikkei minulla ole juuri voimia opiskella. Enkä muutenkaan ymmärrä koko asiaa. Eikö sairaalahoidon tarkoitus ole, että lääketiede hoitaa taistelun?

Kiintymystään kauneuteen West ei kadottanut, vaikka sairaus vei voimia. Kerran hän perusteli kalliin takin ostamista sillä, että "minullahan on syöpä". Takkia hän alkoi kutsua syöpätakiksi.

Kun Westin positiivisuutta ihasteltiin, hän tunsi itsensä lähes supersankariksi. Mutta oli myös sysimustia hetkiä.

Sydän oli murtua aina, kun hän näki, miten aikuismaisesti murrosiän kynnyksellä oleva Emanuele yritti suhtautua äitinsä sairauteen.

Sydämeni särkyy, kun en pysty olemaan Emanuelelle tavallinen, arkinen äiti.

Keväällä 2019 Katarinalta poistettiin ruokatorvi isossa leikkauksessa. Hän jaksoi vitsailla, että uusi ruokatorvi tehdään yhtä tarkkaan kuin milanolaiset muotiluomukset, vain merkki puuttuu.

Kun West alkoi yskiä limaa ja hengittäminen heikkeni, hänet siirrettiin teho-osastolle. Leikkaushaava oli revennyt.

Mutta hän selvisi. West opetteli kävelemään uudelleen ja totutteli taas kiinteään ruokaan soseiden jälkeen.

Kun hän pääsi syyskuussa kotiin, hän meni ottamaan raidat hiuksiinsa. Elämä tuntui normaalilta, pitkästä aikaa.

Mutta seuraava käänne oli jo edessä, ja se oli käänne pahempaan.

Syöpä oli levinnyt aivoihin.

West ei kaivannut enää kirjoittamista, eikä menestystä, ainoastaan elämän jatkumista.

Hän "neuvotteli" mielessään Jumalan kanssa ja kirjasi senkin muistiin:

Ole kiltti ja ota tämä syöpä pois. Tiedän, että se on paljon pyydetty, mutta ota se pois, tavalla tai toisella. Ole kiltti ja pelasta minut. Paranna minut. Ole kiltti. Emanuele on vasta lapsi, hän nukkuu yhä nallekarhujen kanssa. Hän tarvitsee äitiään. Ja Luciano tarvitsee minua myös. Tiedän, että hän esittää kovaa, kuin olisi aina vahva, mutta ei hän ole, hän joutuisi hukkaan yksin Emanuelen kanssa. He molemmat tarvitsevat minua. Minun täytyy saada elää.

Syyskuussa 2020 Westin aivoista löytyi useita etäpesäkkeitä, joita yritettiin turhaan hoitaa.

Joulun alla 2020 Paavilainen kuunteli ääniviestiä, jossa ystävä toivotti kaikkea hyvää hauraaksi muuttuneella äänellään. Se tuntui riipaisevalta.

Toscanan kevät oli kauneimmillaan, kun Katarina West kuoli 21.4.2021. Italialaiseen tapaan hautajaisia vietettiin heti seuraavana päivänä.

Kuva: Anna-Mari West

Katarina West haudattiin Romitan hautausmaalle, josta on näköala hänen kotiinsa, Ciperetoon.

Kun Ulla-Maija Paavilainen oli tekemässä tammikuussa kirjaa syöpään kuolleesta ystävästään, hän sai tietää sairastavansa itsekin syöpää.

- Sain tavallaan vertaistukea Katarinan syöpäkirjoituksista keväällä, kun voin huonosti sytostaattihoitojen takia, Paavilainen kertoo.

Mutta oli hänelle myös vaikeaa kirjoittaa ystävän kuolemaan päättyneestä syövästä samaan aikaan, kun oma kohtalo oli kysymysmerkki.

Paavilaiselle tehtiin kesäkuussa iso leikkaus, josta hän toipui hyvin erinomaisen peruskuntonsa takia. Nyt hän saa taas sytostaattihoitoja.

- Tällä hetkellä voin kohtalaisesti, olin juuri kuuden kilometrin sauvakävelylenkillä ja poimin ämpärillisen kantarelleja, hän kertoo mökiltään.

Kirjassa Paavilainen toteaa, että kun on tottunut olemaan vahva, on tullut unohdettua, miten olla heikko ja voimaton. Sekin on taitolaji.

Sairastumiselleen hän ei ole etsinyt selityksiä. Joskus kannattaa vain todeta, että kyse on huonosta onnesta - ja sehän voi kääntyä myös hyväksi.

Vaikka Katarina West ei selvinnyt syövästään hengissä, myös hän teki matkan varrella huomioita hyvyydestä:

Ihmisten hyvyys tuntuu ylenpalttiselta. Se tekee nöyräksi. He haluavat auttaa meitä, ja jos he eivät pysty auttamaan, he ajattelevat minua ja lähettävät lämpimiä ajatuksia. He eivät tyydy seisomaan sivussa ja katsomaan, kun minä kärsin yksin, tunnen sen. He haluavat olla avuksi ja hyödyksi, tehdä osansa. Tämä on yksi suurimmista todisteista, joita koskaan olen saanut siitä, miten hyviä ihmiset ovat, kaiken aikaa ja kaikkialla.

Kuvat: Ulla-Maija Paavilainen ja Katarina West: Päivät jotka sain (Kirjapaja), IS-arkisto.