Kuva: Jussi Vierimaa

Victoria Lahti oli 6-vuotias, kun oma isä kaappasi hänet ja kaksi vuotta nuoremman pikkuveljen Espanjaan. Lähes kahden vuoden pakomatkan aikana lapset aivopestiin niin, että he alkoivat vihata omaa äitiään.

"Te tulette nyt meidän mukaamme", vartija sanoi määrätietoisella äänellä.

Samalla hän koputti 7-vuotiasta Victoriaa olkapäähän. Ei. Ei kai tämä taas ala, tyttö ajatteli. Vierellä olivat 5-vuotias pikkuveli Oscar ja isä.

Heidän oli pitänyt vain katsella Las Palmasin eläinkaupassa lemmikkipupuja, mutta nyt vartija talutti kolmikkoa hissiin.

Kaikki on kunnossa, isä vakuutti ja piti Victoriaa sylissään. Joudummeko taas aloittamaan elämämme alusta? tyttö mietti. Miksi vartijat tulivat? Minne he veivät heitä? Kaikki tuntui ahdistavalta.

Hän ei tiennyt, että toisaalla, yli 5?000 kilometrin päässä Suomessa, hänen äitinsä saisi pian elämänsä tärkeimmän puhelun:

- Lapsesi ovat löytyneet.

Vuonna 2007 Victoria Lahti oli kuusivuotias, kun hänen isänsä kaappasi hänet ja kaksi vuotta nuoremman pikkuveljen Oscarin heidän äidiltään. Alkoi lähes kahden vuoden taistelu. Kahteen vuoteen lapset eivät nähneet äitiään.

- Miten kukaan voi tehdä omille lapsilleen noin? nyt 21-vuotias Victoria kysyy ja jatkaa:

- Minulla on melko kirkkaita muistoja ajastamme Espanjassa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vihaisempi olen isälleni siitä, mitä hän teki meille ja etenkin äidilleni.

Neljä vuotta ennen kaappausta lasten vanhemmat olivat eronneet. Maria-äidillä oli yksinhuoltajuus ja isällä tapaamisoikeus.

Lapset asuivat äitinsä kanssa Turussa. He viettivät joka toisen viikonlopun isänsä luona Helsingissä. Sunnuntai-iltaisin he palasivat takaisin kotiin äitinsä luo.

Kunnes koitti se sunnuntai, kun lapsia ei kuulunut takaisin. Isä oli päättänyt viedä heidät kotimaahansa Espanjaan.

Mikään ei enteillyt kaappausta. Maria ei tiennyt, ettei näkisi lapsiaan kahteen vuoteen.

- Muistan, että yhtäkkiä olimme lentokoneessa matkalla Espanjaan, Victoria kertoo.

Sen enempää lapsille ei selitelty, eivätkä nämä pikkulapsina osanneet myöskään kyseenalaistaa asiaa.

Isä vei lapset Madridiin naisystävänsä ja tämän lapsen luo.

- Isä sanoi meille, että tässä on teidän uusi äitinne ja isosiskonne. Tämä on nyt teidän perheenne.

Victoria pikkuveljensä Oscarin kanssa ennen kaappausta. Kuvaa käytettiin lehtijutuissa, joissa lapsista kerrottiin sekä kansainvälisissä etsintäilmoituksissa. Kuva: MARIA LAHTI

Maria Lahti antoi tapahtuma-aikaan Ilta-Sanomille haastattelun, jossa hän muun muassa kritisoi Espanjan toimia etsinnässä. Aluksi Marialle oli todettu, että "lapsilla on kaikki ok, sillä nämä vain lomailevat isänsä kanssa." Kuva: IS arkisto

Maria joutui viettämään joulua ilman rakkaita lapsiaan. Kuva: IS arkisto

Ensimmäisenä iltana lapsille täytettiin ilmapatja. Victoria sai lakanat, joissa oli satuprinsessan kuvia.

Lapset olivat ymmärrettävästi hämmentyneitä. Isä vakuutti, että näin oli parempi, sillä äiti on paha ihminen ja Suomi huono maa.

- Aloimme hyvin pian elää täysin normaalia arkea Madridissa. Muistan, että ihmettelimme asiaa hieman veljeni kanssa, mutta koska olimme niin pieniä, totuimme nopeasti kaikkeen.

Victoria ja Oscar eivät aluksi puhuneet sanaakaan espanjaa. Victoria alkoi käydä paikallista koulua täysin kielitaidottomana. Lapset oppivat kielen nopeasti, ja suomen puhuminen oli uudessa perheessä kiellettyä.

Isä syötti lapsille jatkuvasti valheita äidistä. Niin paljon, että Victoria itsekin alkoi tuntea hienoista vihaa äitiään kohtaan.

Ympärillä oli paljon uutta, joka vei pienten lasten huomion: vieras kieli, uudet koulu- ja päiväkotikaverit. Madridin keskusta, jossa terassit täyttyivät ruokailevista perheistä. Heitä Victoria muistaa katselleensa aina, kun kävi kaupungilla "uuden siskonsa" kanssa.

Eräänä päivänä isä polvistui lasten eteen ja kertoi palaavansa vähäksi aikaa Suomeen. Se tuntui musertavalta.

Isä vakuutti, että lähtisi vain hetkeksi tienaamassa rahaa ja palaisi taas pian.

Todellisuudessa isä oli poissa kymmenen kuukautta. Lapset eivät tienneet, että hänet oli vangittu. Turun käräjäoikeus oli päättänyt Suomessa harvinaisesta pakkokeinosta, koska isä ei ollut suostunut mihinkään yhteistoimintaan viranomaisten kanssa. Isä oli vangittuna lapsikaappauksesta epäiltynä.

- Isä jätti meidät heitteille. Hän vain häipyi ja jätti meidät periaatteessa tuntemattoman ihmisen luokse.

- Hän oli siinä vaiheessa kuitenkin aivopessyt meidät niin pahasti. Emme me ymmärtäneet tilanteesta mitään.

- Muistan ikuisesti, kuinka halasimme häntä ovella ja hän sanoi, että teillä on nyt uusi äiti ja hän pitää teistä huolen.

Aikaa Madridissa Victoria muistelee kuitenkin lämmöllä siihen verrattuna, mitä oli tiedossa, kun isä palasi takaisin.

Isän naisystävä teki arjesta niin normaalia kuin se oli mahdollista. Hän asui kolmen lapsen kanssa pienessä kerrostaloasunnossa. Victoria oli koulussa, Oscar päiväkodissa. Rahaa ei ollut. Victoria kadehti luokkakavereidensa koululaukkuja ja tahtoi itse samanlaisen, muttei saanut. Lapset oppivat espanjan kielen täydellisesti.

Kerran lapset ja isän naisystävä istuivat yhdessä keittiössä, kun naisystävä otti puhelimensa esiin.

- Hän sanoi: "Haluatko soittaa nyt äidillesi Suomeen ja kertoa, ettei hän ole enää äitisi. Minä olen nyt sinun äitisi."

Puhelua ei soitettu. Victoria muistaa edelleen painostavan tunteen, kun puhelinta heilutettiin hänen edessään.

- Hänen painostuksestaan olisin varmasti soittanut puhelun, koska olin pieni lapsi, joka tahtoi olla aikuiselle mieliksi.

OIkeusasiakirjoista selviää, kuinka Victorian terveydentilasta ei pidetty huolta kaappauksen aikana.

Sitten isä palasi Madridiin. Taas hän polvistui lasten eteen ja ilmoitti:

- Nyt jatketaan matkaa.

Ja jälleen isä ja lapset olivat lentokoneessa. Lapset eivät tienneet, että isän olisi ollut määrä palauttaa heidät madridilaiseen tuomioistuimeen, jossa Maria-äiti odotti heitä.

Sen sijaan isä vei lapset Gran Canarialle. Siellä vastassa oli vanhempi sukulaisnainen.

Sukulaisnainen asui vuoristoalueella maatilalla. Vaaleanpunainen kivitalo nökötti kaktusten keskellä. Piha oli täynnä koiria. Osa kulki vapaana, mutta suurin osa oli kettingeillä kiinni.

Elämä paratiisisaarella osoittautui painajaiseksi.

- Hän on kamalin ihminen, jonka tiedän, Victoria sanoo.

Etenkin koirien kohtalo suretti pieniä lapsia. Niille annettiin ruokaa ja vettä, mutta muutoin ne elivät kuin heitteille jätettyinä. Ja pian lapset huomasivat, ettei heidän oma asemansa ollut kovin paljon parempi. Toki he saivat nukkua yönsä sisällä, mutta kivitalo oli kylmä kuin mikä.

Victoria muistaa, miten nainen teki joka päivä ruoaksi samaa vihreää vellimäistä kasvismössöä, joka juuttui kurkkuun klimpeiksi eikä maistunut miltään. Keittiössä oli vanha matkatelevisio, jota lapset tapittivat samalla kun kauhoivat ruokaa.

Silloin ei ainakaan tarvinnut ajatella mitään.

Maria-äiti matkusti turhaan madridilaiseen tuomioistuimeen hakemaan lapsiaan takaisin Suomeen. Samalla isä oli paennut lasten kanssa Gran Canarialle. Kuva: IS arkisto

Enää lapsia ei viety kouluun tai päiväkotiin. Heidän piti itse keksiä päiviinsä tekemistä.

- Meillä ei ollut mitään leluja tai muita virikkeitä. Päivämme koostuivat siitä, että harhailimme veljeni kanssa vuoristossa kävelemässä pitkin päivää.

- Välillä oli helvetin kuuma ja me vain kävelimme koko päivän, kunnes palasimme takaisin talolle.

Toisinaan isä vei heidät läheiseen keskustaan, jonne oli 20 minuutin automatka.

- Kaupassa me kinusimme värikkäitä muroja, muttemme koskaan saaneet niitä.

Isä häipyi alati omille teilleen, välillä pitkäksikin aikaa. Hän väitti käyvänsä töissä ja sitten palasi takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

- Nyt aikuisena olen hänelle todella vihainen, kuinka hän saattoi hylätä meidät sillä tavalla.

Oikeuden paperit vahvistavat, että isä laiminlöi myös tyttärensä terveydestä huolehtimisen. Victorialla on astma, mutta koko kaappausaikana sitä ei hoidettu millään tavalla. Hän ei saanut itselleen elintärkeitä astmalääkkeitä. Hänellä on myös ruoka-aineallergioita, joita ei huomioitu.

- Minua suututtaa myös se, että terveydestäni ei ole pidetty huolta.

Kun IS raportoi Marian ja Oscarin kaappauksesta, samaan aikaan Suomesta oli kaapattu 25 muuta lasta. Kuva: IS arkisto

Jossain kohtaa isä alkoi viedä sisaruksia kauppakeskukseen, jossa oli eläinkauppa ja peliluola. Lapset eivät voineet kuvitellakaan, että joillain lapsilla oli oma pelikonsoli kotona.

Victorialla oli kivitalolla toki oma simpukkapuhelin, joka oli kulkeutunut Suomesta mukaan. Äiti oli ostanut sen hänelle aikoinaan Suomessa, jotta saisi yhteyden lapsiinsa näiden ollessa joka toinen viikonloppu isällään.

Puhelimen akku oli loppunut jo aikapäiviä sitten. Toisinaan Victoria ja Oscar yrittivät avata puhelinta, jotta voisivat pelata pelejä. Turhaan.

Kivitalon olohuoneen pistorasiassa oli puhelimeen sopiva laturi, mutta sukulaisnainen raivostuisi, jos sitä käytettäisiin.

Sisarukset tekivät suunnitelman. He aikoivat ladata puhelinta salaa.

Yhtenä päivänä Victoria juoksi asunnon halki laturille ja jätti puhelimensa sinne. Onnekseen hän ei jäänyt kiinni. Huonompi tuuri kävi silloin, kun hän haki puhelimen pois. Nainen huomasi. Victorian mukaan tämä raivostui silmittömästi ja alkoi lyödä lasta sandaalillaan.

- Siitä lähtien olen vihannut häntä sydämeni pohjasta.

Victoria pääsi takaisin lastenhuoneeseen. Kyyneleet vaihtuivat pian riemuun, kun kännykkä virkosi ja pelit käynnistyivät.

- Ehdimme pelata ehkä minuutin, kun puhelin sammui uudestaan. Fiilis oli kuitenkin aivan upea siitä huolimatta.

Tuo pieni aika, jonka puhelin oli päällä, mullisti sisarusten elämän. Sen ansiosta heidät onnistuttiin paikantamaan.

Huonoa tuuria oli se, että poliisit menivät aluksi etsimään lapsia naapuritalosta. Naapuri vakuutteli, ettei tiedä mistään lapsista mitään ja kyseessä on väärinkäsitys.

Maria-äiti oli palkannut paikallisen yksityisetsivän lastensa perään. Nyt lapsia ainakin etsittiin oikealta alueelta. Sitten koitti päivä eläinkaupassa. Yksityisetsivä oli tunnistanut isän lastensa kanssa ja ilmoittanut poliisille. Pian vartijat nappasivat kolmikon kiinni.

- En tuntenut tuolloin helpotusta. Muistan istuneeni hississä isäni polvella ja ajattelin, että ei kai isä taas lähde jonnekin ja hylkää meitä.

Lapset vietiin paikalliseen vastaanottokotiin. Tuntui kuin he olisivat olleet siellä viikon, vaikka todellisuudessa he viettivät siellä vain yhden päivän. Maria-äiti lensi Suomesta lastensa luo.

Oli jälleennäkemisen aika, mutta se ei mennyt niin kuin elokuvissa.

IS uutisoi näyttävästi sen, kun lapset viimein saatiin Suomeen. Kuva: IS arkisto

Oscar ja Victoria olivat unohtaneet suomen kielen ja äitinsä lähes kokonaan kotimaahan palatessa. Kuva: MARIA LAHTI

Yhtäkkiä äiti istui siinä heidän edessään sohvalla kädet auki halauksia odottaen. Hän sanoi suomeksi lapsille: "tulkaa tänne, äiti on vihdoin tässä."

Lapset eivät ymmärtäneet sanaakaan.

Oscar katsoi epäröiden, kunnes hän juoksi äidin syleilyyn. Victoria oli täynnä vihaa. Hän sai hillittömän raivokohtauksen. Huusi, itki ja potki. Hän ei halunnut lähteä äidin mukaan.

- Siinä vaiheessa isäni oli aivopessyt meidät niin pahasti. Hän oli saanut minut uskomaan, että äiti on paha. En tiennyt, mikä on totta ja mikä ei. Olin alkanut itsekin tuntea vihaa äitiä kohtaan.

Lento Suomeen oli raskas sekä henkisesti että fyysisesti. Victoria itki vielä lentokoneessa hysteerisesti, jolloin lentoemännät auttoivat kovia kokenutta perhettä.

Kun kone laskeutui Suomeen, oli jouluaatto ja ulkona pilkkopimeää. Victoria vihasi näkemäänsä. Lentokentällä vastassa oli äidin mies, joka tuntui ihan yhtä vieraalta kuin äiti itse.

- Minulla oli outo olo, koska isäni oli jo aiemmin selittänyt, että minulla on uusi äiti. En ollut oikeastaan koko aikana ikävöinyt äitiäni kertaakaan, koska isäni oli syöttänyt minulle niin paljon valheita ja saanut minut lietsottua mielentilaan, jossa tunsin vihaa äitiäni kohtaan.

Victoria on aina voinut puhua äitinsä kanssa avoimesti tapahtuneesta. Vasta aikuisena hän on ymmärtänyt äitinsä valtavan huolen. Kuva: Jussi Vierimaa

Perheeseen hankittiin koiranpentu helpottamaan lasten sopeutumista. Pikkuhiljaa elämä alkoi normalisoitua. Victoria aloitti koulussa. Kun suomen kieli alkoi jälleen sujua, sisarukset löivät kättä päälle. He eivät enää koskaan puhuisi espanjaa.

Vaikka kaikki oli näennäisesti hyvin, Victorian sisällä jäyti valtava pelko.

- Pelkäsin kuollakseni, että isä tulee hakemaan meidät uudestaan. Muistan koulussa tuijottaneeni luokan ovea ja miettineeni jatkuvasti, että kohta isä marssii sisään ja nappaa minut mukaansa.

Turun hovioikeus tuomitsi isän 1,5 vuoden ehdottomaan vankeuteen lapsikaappauksesta ja vapaudenriistosta. Victorialle ja Oscarille kummallekin isä määrättiin maksamaan korvausta 4?600 euroa henkisestä kärsimyksestä. Lisäksi hänet määrättiin maksamaan entiselle vaimolleen Marialle vahingonkorvauksia yhteensä 3?864,50 euroa

Äiti vakuutti lapsille, että nämä voisivat edelleen olla isän kanssa tekemisissä, mikäli tahtoisivat. Victoria suuttui siitä, että äiti edes ehdotti moista.

- Minulle tuli sellainen olo, että ihan oikeastiko tahtoisin olla kidnappaajani kanssa tekemisissä?

Edelleen aikuisena hän on samaa mieltä.

- Isämme käytännössä riisti meiltä vapauden ja itsemääräämisoikeuden. En tunne muuta kuin vihaa häntä kohtaan.

Alkuun myös lastensuojelusta suositeltiin, että isä ja lapset soittaisivat kerran kuussa Skype-puhelun, mutta lapset eivät halunneet.

Aikuisena Victoriaa on harmittanut, että hän ei osaa enää puhua espanjaa. Kielestä olisi hyötyä, mutta nykyään sen puhuminen tuntuu vastenmieliseltä. Kuva: Jussi Vierimaa

Nyt, kun Victoria ja Oscar ovat aikuisia, isä on yrittänyt lähestyä heitä sosiaalisen median kanavien kautta. Se tuntuu heistä ahdistavalta.

Toisaalta Victoria tahtoisi saada vastauksen yhteen kysymykseen: miksi? Miksi isä kaappasi heidät?

- Mielellään kuuntelisin häntä, mutta luulen, että hän valehtelisi. En pysty uskomaan, mitään, mitä hän sanoo. En myöskään kestä kuulla, jos äidistäni puhutaan mitään pahaa.

Kaappauksen jälkeen perheelle tarjottiin keskusteluapua monelta eri taholta. Ja sitä tarjottiin myös myöhemmin Victorian ollessa teini-ikäinen. Victoria kokee, että ulkopuolisen avusta ei ole ollut hänelle hyötyä. Sen sijaan keskustelut oman äidin ja ystävien kanssa ovat olleet auttaneet ja niiden myötä hän on saanut käsiteltyä kokemaansa.

- Lapsena tärkeämpää oli arjen rakentaminen mahdollisimman nopeasti normaaliksi, siksi käynnit tuntuivat minusta enemmän raskauttavilta kuin helpottavilta, Victoria sanoo ja lisää:

- Ja edelleen aikuisena olen samaa mieltä siitä, että ystävät ja läheiset ovat toimineet hyvin keskusteluapuna.

Iän myötä Victoria on keskustellut asioista syvällisemmin äitinsä kanssa. Häntä on järkyttänyt se, kuinka huolissaan äiti on ollut. Äiti ei ole edes tiennyt, ovatko hänen lapsensa elossa vai eivät.

- Lapsena minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sopeutua siihen ympäristöön, johon minut heitettiin. Äidilleni tilanne on ollut paljon rankempi.

- Ennen kaikkea mietin vain sitä, että miten kukaan voi tehdä omalle lapselleen näin?

- Toki, jos oikein yritän löytää tästä jotain hyvää, niin on tämä kaikki tehnyt minut vahvemmaksi. Lisäksi kaikki kokemamme on tehnyt minun ja veljeni sisaruussuhteesta hyvin tiiviin.

Tällä hetkellä Victoria opiskelee toista vuotta ammattikorkeakoulussa bio- ja kemiantekniikkaa.

- Elämäntilanteeni on tällä hetkellä todella hyvä, ja minulla ei oikeastaan voisi mennä paremmin. Vaikka olen käynyt rankkoja asioita läpi ja tätä asiaa on puitu ihan tähän päivään asti, niin se ei häiritse, vaan enemmänkin voimaannuttaa minua.

Suomesta kaapataan vuosittain yli parikymmentä lasta, kertoo Kaapatut lapset -yhdistyksen toiminnanjohtaja Tarja Räisänen. Suomeen puolestaan kaapataan lapsia vuosittain noin 15.

Räisäsen mukaan lähes aina taustalla on vanhempien ero.

- On riitaa siitä, missä maassa lasten kuuluisi kasvaa. Melkein aina toinen lapsen vanhemmista on jostain toisesta maasta kotoisin. Jonkin verran lapsia kaapataan suomalaistenkin kesken, mutta se on harvinaisempaa.

Räisäsen kokemuksen mukaan sekä isät että äidit kaappaavat lapsia yhtä paljon.

- Monesti vanhemmat ottavat yhteyttä jo etukäteen siksi, että he kaipaavat neuvoja siihen, miten saisivat viranomaiset uskomaan, että kaappausuhka todella on olemassa.

Lähes puolet maailman valtioista on sitoutunut Haagin lapsikaappaussopimukseen, jossa on tietynlaiset ohjeet siitä, miten lapsi haetaan takaisin kotimaahansa.

- Useimmiten lapset saadaan näistä maista takaisin. Täysin eri asia ovat maat, jotka eivät ole sopimuksessa mukana, kuten Irak ja Kiina sekä useimmat Afrikan maat.

Tuolloin Suomen viranomaiset ovat käytännössä kädettömiä. Tuolloin ainoaksi keinoksi jää asettaa kaappaajavanhempi kansainväliseen hakuun ja hänet on mahdollista pysäyttää ainoastaan maanrajoja ylittäessä.

- Sellaisia lapsia, joita ei koskaan saada takaisin, ei juurii ole olemassa. Useimmissa tapauksissa, viimeistään täysi-ikäistyttyään, lapset ottavat yhteyttä siihen vanhempaan, joka on jäänyt Suomeen.

Kaapatut lapset -järjestö toivoisi, että tapauksien tutkinta Suomessa keskitettäisiin. Nyt kaikilla poliiseilla ei välttämättä ole tarvittavaa osaamista.

- Lapsikaappaukset ovat kuitenkin sen verran harvinaisia, että on paljon poliiseja, jotka eivät kohtaa tällaisia tapauksia kertaakaan urallaan.

Sekä kaapatut lapset että Suomeen jääneet vanhemmat kärsivät yleensä vakavista traumoista. Aikuisena tämä saattaa ilmetä esimerkiksi vaikeuksina luottaa muihin ihmisiin. Osa saattaa alkaa väärinkäyttää päihteitä.

- On monesti myös kyvyttömyyttä luoda kestäviä parisuhteita. Perusturva on järkkynyt ja siitä toipuminen vie kauan ja vaati yleensä terapiaa.

Vanhemmat, joiden lapsi on kaapattu, menettävät yleensä esimerkiksi työkykynsä ainakin joksikin aikaa. Yhteiskunnan tasolla se näkyy esimerkiksi sairauspoissaoloina.

- Osa vanhemmista saattaa saada lähestulkoon psykoottisia piirteitä. He eivät pysty nukkumaan tai ajattelemaan mitään muuta kuin kaapattua lastaan.

Monesti posttraumaattinen stressihäiriö saattaa jäädä päälle, vaikka lapsi olisi jo saatu takaisin Suomeen.

- Kun lapsi palaa Suomeen, ei elämä välttämättä palaudu heti entiselleen ja jatku ihanana. Vaikka lapsi olisi iso ja ymmärtäisi, ettei Suomessa ollut vanhempi ole syyllinen kaappaukseen, hän saattaa alitajuisesti syyttää tätä siitä, miksei tämä tullut pelastamaan häntä.

Räisänen pitääkin erittäin tärkeänä sitä, että sekä vanhempi että lapsi saavat riittävästi tukea myös sen jälkeen, kun lapsi on palannut Suomeen.

- Valitettavasti julkisen puolen psykiatriset jonot ovat todella pitkiä, ja perheet ovat aivan samoissa jonoissa kuin kaikki muutkin. Yleensä avun saaminen kestää parhaimmillaankin kuukausia.